Pidetään hauskaa!

Uudenvuodenaatto hotelli Grandin tanssisalissa, jota joissain piireissä myös kaupungin kuuluisimmaksi lihatiskiksi tai käytettyjen kodinkoneiden vaihtotoriksi ilkeämielisesti kutsuttiin. Iäkäs äitini oli ollut iltapäiväkahvilla luonani, illan olin aikonut viettää kotona kun Lahtiska (nimi muutettu) oli soittanut ja pyytänyt kanssaan Grandiin, hauskaa pitämään!

Kuten arvata saattoi, uudenvuodenaattona siellä oli pääosin pariskuntia. Jostakin pöydästä kajahti ilmoille moniääninen naurunremahdus ruokailun ja maljojen noston lomassa, toisessa keski-ikäinen pari tuijotti murhanhimoisen näköisenä toisiaan,  sanaakaan en nähnyt heidän illan aikana vaihtavan keskenään. Me Lahtiskan kanssa istuimme tanssilattian laidalla pyöreän pöydän ääressä kahdestaan, Lahtiskalla lasi tuoremehua, joka oli melkoisesti hinnakkaampaa kuin minun sininen enkelini, tom collinsini tai mikä sen sekoituksen nimi olikaan. - Vaikkei saatais tanssia yhtään kappaletta, on tää kuiteski parempi vaihtoehto kuin istua kotona telkkaa tuijottamassa, Lahtiska selitti. Minä en ehtinyt sanoa mitään kun hovimestari johdatti pöytäämme kaksi kaunista nuorta naista, jotka aksentista päätellen olivat joko itä- tai etelärajan takaa kotoisin. Kummallakin oli harteille  ulottuvat, loivasti kiharaiset tummat hiukset, huoliteltu ehostus sekä olkapäät paljaaksi jättävä avokaulainen, vartalonmyötäinen pikkumusta, sutjakkaat sääret sekä huikean korkeakorkoiset mustat avokkaat. He tervehtivät  meitä iloisesti, minkä jälkeen keskittyivät kuiskuttelemaan ja kikattamaan keskenään. Me siemailimme totisen näköisinä juomiamme. Minua muutaman vuoden nuorempi leskirouva Lahtinen oli myös mustissaan, mutta ainoa paljas paikka olivat naama ja mehulasia pitelevät kädet. Kaulan ympärillä ja ryntäillä kimalteli jotain ohutta liehuketta. Minulla oli himmeästi kullanhohtoinen, mustakuvioinen pullea pusakka! Kaulaa, hihansuita ja lanteille ylettyvää helmaa kiersi leveä musta resori. Kapea  hame ja puolikorkoiset avokkaat. Vaan eipähän ainakaan tarvitse istuessa palella, lohduttelin itseäni.

Samalla kun orkesteri alkoi soittaa, tytöt kaivoivat esiin kaljatölkin näköiset helistimet - kai niilläkin jokin nimi oli - ja alkoivat helskyttää niitä soiton tahtiin ja nauroivat, nauroivat niin että kitarisat näkyivät! Mikä ihme niitä koko ajan naurattaa, mutisin. - He osaavat pitää hauskaa, Lahtiska totesi. Tyttöjen hymy ei hyytynyt vaikkei heitäkään haettu ensimmäiseen tanssiin, mutta sen jälkeen pöydän ympärillä alkoikin melkoinen kuhina kun jostain ilmestyi kokonainen leegio irtomiehiä tytöille pokkaamaan! Siinä istuskellessa muistin nuoruuteni tanssilavat, Teivaalan ja Sointulan. Teivaalassa olin saanut tanssia joka ikisen kipaleen,  mutta kun menin Sointulaan, minua ei hakenut kukaan. Sitten illan  kohokohdaksi mainostettu sambatanssiryhmä saapui parketille ja tytöt saivat kaipaamansa hengähdystauon. Jonkun tanssijattaren paljas takapuoli melkein pyyhkäisi poskeani kun hän keinahteli ohitsemme. Sambaesityksen jälkeen, orkesterin tapaillessa tutun tangon sävelmää, kun tytöt oli jo pokattu parketille, tunsin olkapäässäni kosketuksen. Arviolta viidentoista ikäinen poika seisoi pöydän vieressä. Miten ihmeessä tuommoinen kersa on päästetty sisään vai olisiko tullut vanhempiensa kanssa, ehdin ajatella ennen kuin kysyin että mitä asiaa? - Lähtisitkö tanssimaan? Hän kysyi. Herrajumala...

Olihan se lähdettävä. - No mä en nyt ole ihan niin nuori miltä näytän, poika selitti kun huomasi hämmästykseni. Lahtiskakin näkyi liitelevän parketilla jonkun aikamiehen kanssa. Nuorten naisten ympärillä pörräsi yhä humaltuneempia miehiä vonkaamassa niin että tytöt joutuivat jakelemaan rukkasia. Heitä nauratti edelleen mutta helistimiä he eivät enää helskyttäneet. Kun poika oli hakenut minua kolmannen kerran, sanoin Lahtiskalle että nyt lähdettiin.

Taksijonon nähtyämme harmittelimme että emme olleet hoksanneet pyytää portsaria tilaamaan meille kyytiä ja jääneet odottamaan sitä sisätiloihin. Vaikka pakkasta oli lähes parikymmentä astetta, ei auttanut kuin kävellä reilun kolmen kilometrin matka kotilähiöömme. Olen aina kammoksunut ilotulitteiden  pauketta, nyt oli vain vedettävä huppua tiiviisti korville ja uskaltauduttava sekaan. Pelkäsin ohuiden sukkahousujen jäätyvän kiinni kinttuihini. Loppumatkasta Lahtiska kääntyi omalle kotikadulleen ja minä jatkoin yksinäni eteen päin. Huurteisten puiden reunaustamat autiot kadut, ristinsieluakaan ei näkynyt, mutta raketteja poksahteli ilmoille tasaiseen tahtiin. Olin jo  melko lähellä kotia kun vastaan horjahteli poikanelikko kädet rehvakkaasti toistensa olkapäillä. Tätä tässä nyt vielä puuttui, ajattelin, siirryin toiselle puolelle katua. Pojat samoin. Sydän pamppaillen lähestyimme toisiamme. Kotitaloni ikkunat olivat pimeinä, ihmiset nukkumassa, joten mahdolliset avunhuutoni kaikuisivat kuuroille korville. Yksi pojista pysähtyi. - Paljonkohan kello on? Hän kysyi. En muista, oliko minulla kelloa vai vastasinko arviolta että varttia vaille kaksi. Poika kiitti ja he jatkoivat matkaansa. Helpotuksen tuntein ja kiitollisena siitä että he eivät olleet käyneet kimppuuni, että jalkani eivät olleet paleltuneet, että minulla oli lämmin koti ja jääkaapissa kimpale äitini tuomaa ihanaa kinkkua, rojahdin eteisen tuolille hengähtämään, illan tapahtumia muistelemaan.

Hauskaa vuodenvaihdetta kaikille!