"Se oli niin suurta, kaunista se oli niin, oli kaunista valhetta vainen", laulaa Georg Malmsten vuonna 1940 julkaistulla levyllään. Yksi ja toinen meistä lienee elämänsä varrella törmännyt lemmenvalojen valheellisuuteen. Valheista yleisin lienee kuitenkin pieni valkoinen valhe, joka joissakin tilanteissa on parempi kuin paljas totuus. Joskus valkoista valhetta ja paljasta totuutta parempi vaihtoehto saattaisi kuitenkin olla vaikeneminen.
"Voi kun Minna on vanhentunut!" Huudahti muuan Tilda-täti kovalla äänellä myymälässä, jossa kyseinen Minna seisoi tiskin takana asiakkaita palvelemassa. Minna oli Tildan tuttavan tytär, jonka hän oli edellisen kerran nähnyt neito-ikäisenä. Tarina ei kerro, miten nelikymppinen Minna suhtautui asiaan, sinkosiko Tildan suuntaan kiukkuisen katseen vai säilyttiko ammattihymynsä ja totesi iloisesti: "Mutta Tilda-täti se pysyy yhtä nuoren näköisenä vuosikymmenestä toiseen." Nyt Tildaksi kutsumani henkilö nukkuu nurmen alla ja Minna on kukoistavan näköinen ikänainen.
Pienen valkoisen valheen, kohteliaisuuden ja imartelun välistä hiuksenhienoa rajaa voi joskus olla vaikea hahmottaa. Näytät ikäistäsi nuoremmalta, lienee yleisimmin naiselle esitetty kommentti. Missään ei ole kuitenkaan määritelty, miltä sen ikäisen tulisi näyttää. Kukin vanhenee omaan tahtiinsa, niin naisten kuin miestenkin iän määritteleminen ulkonäön perusteella voi viisi-kuusikymppisestä ylös päin olla vaikeaa. Sinähän olet niin nuorekas. Ikäiseksesi hyvin säilynyt, (kuin kurkku etikkaliemessä!) ovat myös tyypillisiä sanontoja, joilla halutaan ilahduttaa toisen mieltä. - Kukaan ei uskonut että täytän seitsemänkymmentä, hykertelen hyvilläni. - Jos ne luulivat sun täyttävän kahdeksankymmentä, tytär tokaisee. Hänen sanomanaan se meni huumorin piikkiin, jonkun vieraamman toteamana ehkä ei. Facebookissa eli naamakirjassa profiilikuvien alla komeilevien superlatiivien kirjossa totuuksien ohella kirmaavat sekä kohteliaisuudet että pienet valkoiset valheet sulassa sovussa. Kukapa haluaisi pahoittaa kaverin mieltä, vaikka ajattelisi mitä. Tosin tämän päivän laitteilla saa hyvän kuvan kenestä tahansa.
Kun tiedämme, miten hyvältä toiselta saatu huomaavaisuus tuntuu, miksi tunnustuksen antaminen toiselle henkilölle suullisesti joskus on niin ylivoimaisen vaikeaa? Vaikka huomioi toisen naisen pirtsakan olemuksen, näkee hänen viehkon näköisen uuden vaatteensa, kampauksen tai hyvän värisen huulipunan, miksei sitä voi sanoa asianosaiselle itselleen? Ehkä se vain keskustelun tuoksinassa yksinkertaisesti unohtuu vai olisiko sittenkin kyseessä perisuomalainen kateus? Tai se, että itsellä sattuu olemaan huono päivä, miksi silloin tuon toisenkaan pitäisi olla hyvällä mielellä? Varsinkaan kun hänellä jo muutenkin menee minua paremmin. Mutta eihän se ole mitenkään minulta pois vaikka sanonkin hänelle, miten hyvältä hän näyttää tai miten tyylikäs asu hänellä on, jos kerran ajattelen niin. Sen sanottuani aivan kuin oma mielialanikin paranisi. Ainakin tunnen voittaneeni itseni, kasvaneeni himpun verran ihmisenä.
Se että joinakin päivinä näyttää hehkeämmältä kuin toisina, riippuu paljolti mielialasta, siitä onko nukkunut hyvin vai huonosti yms. Tosin surukin saattaa kaunistaa. Eräs tuttu rouva, jonka puoliso oli hiljattain kuollut, näytti niin kuulakkaan kauniilta ja tummasilmäiseltä, että en muista, sanoinko hänelle itselleen vai ajattelinko vain: Suru pukee sinua. Toivottavasti jätin sanomatta, sillä siinä tilanteessa se ei ehkä olisi ilahduttanut häntä.
Aina kohteliaisuudet eivät todellakaan ilahduta. Turkkilaisen kaupungin suomea puhunut maustekauppias, jonka puodissa olimme minua melkoisesti nuoremman huonetoverini kanssa ostoksilla, totesi minunkin olevan "vielä hyvässä lihassa." Varsin riemullisia olivat myös ravintoloiden sisäänheittäjien suomenkieliset kutsuhuudot: "Hei mummi!" Tai: "Anoppi, ajattelen sinun mahaasi!" Tämä anoppi täytti kuitenkin mahansa toisessa ravintolassa. Eräs tuttava jonka kanssa emme olleet nähneet pariin vuoteen, huomautti. "Olet tainnut hiukan pyöristyä sitten viime näkemän." En tiedä, tarkoitti hän sen kohteliaisuudeksi, itse en sitä sellaiseksi kokenut. Eikä se ollut pieni valkoinen valhekaan vaan kylmä totuus, minä olin pyöristynyt, mutta hänen repliikkinsä jälkeen koin itseni suorastaan punkeroksi. Sen sijaan jos olisin kysynyt hänen mielipidettään johonkin itseeni liittyvään asiaan, olisin toivonut hänen sanovan mitä todella ajatteli.
Ikä on vain numeroita, sanotaan. Ehkä viehättävimman syntymäpäivätervehdyksen olen saanut Unkarista. Vapaasti suomennettuna se kuului: "Olet kauneimmassa aikuis iässäsi, missä tulet pysymäänkin ainakin seuraavat kaksikymmentä vuotta, vasta sen jälkeen alat muuttua iäkkäämmäksi". Mikä mieltä, elämää avartava onnen tunne sen luettuani! Minähän en olekaan vielä ikäloppu! Mikä tahansa voi olla vielä mahdollista, mitä tahansa kivaa voi vielä tapahtua... "Olet kauneimmassa aikuisiässäsi" sopinee kaiken ikäisten aikuisten onnentoivotukseen.
Erottaisin kyllä valheen kauniista käytöstavoista.
VastaaPoistaInhoan valhetta yli kaiken. Valhe voi olla vaarallinen ase. Valheella saadaan niin paljon pahaa aikaiseksi.
Onhan totta, että eri instanssit ovat kuuluisia valheistaan. Uskonnot, politiikka, eri oikeusasteet ovat muutamia mieleeni tulleita valheenpesiä. Valehtelijat kyllä pesevät itsensä varsin taidokkaasti eri valheistaan. Jo lapsi voi olla varsin taidokas valheissaan ja lastahan yleensä uskotaan.
Viime kädessä kukin kuitenkin kantaa itse omat valheensa. Sopii vain kysyä, missä on valehtelijan omatunto.
Kiitos ajatuksistasi, Ripranie! Kaunista kevättä Sinulle!
PoistaKiitos taas lukemis-pläjjäyksestä.
VastaaPoistaMielenkiitoisen aiheen olet esille ottanut.
Mulla on aina pienestä asti ollut sellainen suodatin, etten näitä valkoisiakaan valheita ole "kunnolla" hyväksynyt saati kyennyt ymmärtämään, vaikkakin ymmärrän taas toisaalta niiden perimmäisen tarkoituksen, kun toista ei haluta loukata kertomalla hänelle totuus.
Yksi totuushan johtaa toiseen, eli ihminen jolle totuus kerrotaan (ns julkinen salaisuus jonka jo kaikki tietävät) suttuukin tahi närkästyy henkilölle, joka on uskaltautunut kertomaan tuon totuuden hänelle henkilökohtaisesti, ja kiukku johtuu juuri tästä toisen rohkeudesta, tai julkeudesta.
Lapsuudessa monesti pyrittiin salaaman ikäviä totuuksia, etenkin siihen aikaan, kun sairaaloissa aikaani viettelin, ikävälin 3 - 12 ikävuosien välillä. Monesti iltaisella vanhempien puhe kun kosketteli jotakin em. aihetta, ja mikäli satuin sen sänkyyni kuulemaan, nousin tietysti ja menin kysymään, että minustako / minulleko. Pari kertaa äiti koitti vielä muuksi vääntää, mutta selitti, kun huomasi ettei selitys kelvannut.
Kiitos kommentistasi, Max! Olisiko pienen valkoisen valheen toinen ääripää liiallinen rehellisyys, johon eräät läheiseni ovat arvelleet minun joskus jossakin yhteydessä syyllistyneen.
PoistaPetriina, Juttusi on hyvä. Pohdit tärkeitä asioita, joita jokainen joutuu elämässään kokemaan. Ja vaikka ne olisivat täysin vaarattomia, niillä jokaisella on omat seurauksensa.
VastaaPoistaLuin kerran nettiartikkelin valkoisista valheista, ja siinä puolustettiin niitä voimakkaasti. Sanottiin jopa, että ne pelastavat maailman. Ja tätä perusteltiin esimerkein niin hyvin, että siihen oli melkein pakko uskoa.
Valkoiset valheet liikkuvat enemmän hyvän, kuin pahan puolella. Siitä kai tuo sana "valkoinen" jo kertoo. Valheet ilman valkoisuutta ovat pelottavia. Ne voivat olla inhottavia - ja niin kuin sanot - kateuden aiheuttamia, joiden toivotaankin vaikuttavan mahdollisimman ikävästi, jopa tuhoavasti.
Kateus on asia, joka vaivaa melkein jokaista ihmistä. On helppo sanoa: minä en ole kateellinen kenellekään. Mutta ei huomata, miten juuri se sanonta sisältää usein kätkettyä kateutta, niin taitavasti kätkettyä, ettei sitä itsekään edes huomaa.
Yksi nuori mies kertoi kerran minulle, että hänellä oli ihan paha olla, kun tunsi olevansa niin kauhen kateellinen kaverilleen, kun tämä oli onnistunut asiassa, missä itse oli epäonnistunut. Sitten, hän jatkoi, menin tuon kaverini luo ja kerroin hänelle tunteeni rehellisesti ja kerroin hänelle kateuteni määrän. Ja, hän sanoi: siinä hetkessä tunsin kateuden poistuvan itsestäni ja ai, että helpotti oloa!
Kiitos, Liisu! Vastauksessani Maxille mainitsin liiallisen rehellisyyden, josta minua eräässä tilanteessa syytettiin. Mietinkin jälkeen päin että pieni valkoinen valhe olisi saattanut pelastaa sekä minut että muut asianosaiset monelta harmilta, tai ehkä täydellinen vaikeneminen asiasta olisi ollut vielä parempi vaihtoehto, vaikka toisaalta sekin
Poistaolisi saanut minut tuntemaan itseni valehtelijaksi.
Kateus ja mitätöitymisen tunne lienevät nekin melko lähellä toisiaan. Tunnistan itsessäni molemmat, vaikka olen yrittänyt opetella jonkun toisen henkilön onnenkantamoisia kuunnellessani iloitsemaan hänen puolestaan ajattelemalla että eihän se ole mitenkään minulta pois vaikka hänellä menee hyvin. Mainitsemasi nuori mies teki hienosti kertomalla rehellisesti tunteistaan, jos meistä mahdollisimman moni pystyisi samaan, maailma voisi olla parempi paikka elää.
Tällä kertaa on niin onneton olotila että näkyy päälle karmivalla tavalla, silmäluomet itkusta turvonneina ja huonosti nukutun yön ja valvomisen jäljet naamassa jos muussakin. Joskus sitä hehkuu kun elämä hymyilee ja on nukkunut hyvin etc. Olen sitä mieltä että pieni valkoinen valhe on paljon kauniimpi kun epäystävällinen totuus, harrastan molempia ja joskus voisi purra kielen poikki kun olen niin rehellinen ja suora. Kommenteissakin oli kivaa analyysiä postauksen lisäksi, nyt en jaksa kehua, mutta jo se että sain kirjoitettua kertoo paljon.
VastaaPoistaHuomenta! Toivottavasti nukuit viime yönä paremmin. Esimerkiksi työelämässä joutuu joskus turvautumaan pieneen valkoiseen valheeseen liikesalaisuuden vuoksi. Kiva kun kommentoit!
Poista