Elämä on luopumista

Ikääntyessä sen huomaa, että elämä on luopumista, sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin, kiitollisuutta siitä että ei ole vieläkin huonommin. Että on saanut elää ja kokea monenlaisia asioita, joista osaa muistelee ilolla, osan haluaisi unohtaa. Olisiko tämä  ensimmäinen kesä, jolloin en haikaile sen syvällisempää kesätunnelman kokemista kuin mitä minulle annetaan, mihin voimani riittävät? Olisiko viileällä säällä, sillä että parvekkeella tarkeneminenkin on jo harvinaista herkkua, osuutensa mielen tyyneyteeni? Vai olenko vain viimein kasvanut aikuiseksi, oppinut olemaan haikailematta enempää kuin mihin rahkeet riittävät.

Kesän kohokohtana muistoissani kimaltelee taannoinen, jo perinteeksi muodostunut kolmen sisaren tapaaminen Turussa. Lounas jokilaivalla, sukutapaamiset ja keskustelutuokiot ruokailuineen ja kahvitteluineen puutarhapöydän ääressä leppeässä kesäsäässä. Ja kotiinlähtöpäivän pökerryttävä kuumuus kauniin kaupungin kaduilla! Ehdottomasti kuluneen kesän kuumin päivä, jonka jälkeisenä yönä sydämeni läpätteli kuin pelästynyt pieni lintu. Onneksi on hyvät rytmihäiriölääkkeet.

Kesäisestä torista kerroin jo edellisessä jutussani. Melko harvakseltaan siellä on kuitenkin tullut käytyä. Tiistaipäivien kesäkirppiksellä satamassa käväisin silloin kun läheisilläni oli siellä myyntipöytä. Kansaa oli paljon, aurinko paistoi ja järvi kimalteli. Ja kesken kaiken lapsenlapsi sai tietää saaneensa kesätöitä ja siitäkös riemu repesi! Näinä aikoina kesätyöpaikan saantikin ennen syksyllä jatkuvia opintoja on kuin lottovoitto. Mutta iltaa kohti taivas tummeni ja kotiin ehdittyäni alkoi sataa kaatamalla. Kirpputoritavarat ja myyjät eivät onneksi olleet kastuneet kuin vähän ja myyntivoittoakin oli tullut ihan mukavasti.

Eilen oli aurinkoista. Sain viettää kivan keskustelutuokion ja tarjota ruokaa rakkaalle kuopukselleni. Iltalenkkipolun varrelta söin kesän ensimmäiset kitukasvuiset vadelmat, toin kanervankukkia keramiikkaruukkuun eteisen kaapin päälle. Mutta tänään on taas vuorossa sadepäivä ja ennusteessa salaman kuvia, joten iltapäivälenkki kesätauolta palaavalle kirjastoautolle taitaa jäädä tekemättä. Edellisellä kerralla kantamastani repullisesta kirjoja mikään ei kunnolla sytyttänyt. Tosin Helena Ruuskan kirjoittama "Elämän kirjailija Eeva Joenpelto" oli mielenkiintoinen. Eeva Joenpelto oli kahdeksankymmentäluvulla Lahden Seurahuoneella järjestetyn "Huoli kielen kaventumisesta" nimisen keskustelutilaisuuden paneelissa  Kerttu-Kaarina Suosalmen ja parin muun tunnetun kirjailijan kanssa. Ainoa mitä tilaisuudesta muistan oli se kun Eeva J. kesken vilkkaan keskustelun kaivoi laukustaan peilin ja siinä salintäyteisen yleisön edessä maalasi huulensa! Halusin lukea tämän persoonallisen oman tiensä kulkijan elämästä enemmänkin. Ja elämäkertateos puolestaan innoitti lukemaan hänen Kaakerholman kaupunkinsa, joka samoin kuin Neito kulkee vetten päällä on odottanut hyllyssäni lukemattomana vuosikymmenten ajan. Muut hänen kirjansa olen lukenut mutta toisin kuin Eeva Kilpi, Joenpelto ei ole koskaan kuulunut lempikirjailijoihini. Nyt tuntuu että aika olisi kypsä niidenkin uudelleen lukemiselle, joten ei hätää vaikka tämän päiväinen kirjastoautolla käynti jäisikin tekemättä.

Loppukesän suurin tapahtuma lienee häät naapuripitäjässä. Lahjan kanssa ei ole ongelmia, mutta mitä ihmettä panen päälleni? Vielä suuremmalta ongelmalta tuntuivat kengät, mutta onneksi Ecco-myymälästä löytyi koukkuvarpaisiini sopivat pehmeät jalkineet, jotka tosin muistuttanevat enempi aamutossuja kuin juhlakenkiä! Mutta on vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin ja oltava haikailematta kaupan hyllyllä komeilleiden korkkareiden ja oman kadotetun nuoruuteni perään. Oltava kiitollinen että pystyn sentään omin voimin  kävelemään, vaikka totuttelua uudet kenkäni vielä kaipaavatkin. Vaan entäs se vaate? Edellisissä häissä käyttämäni puku on kummasti kaapissa kutistunut ja toisenkin asun hameosa vaatisi parin kolmen kilon laihduttamisen mikä taas vaatisi niin suurta tahdonvoimaa että sitä tuskin tähän hätään löytyisi.

Naistenvaateliikkeen myyjä josta ennenkin olen kertonut, sai taas kerran vakuutettua minut siitä että heiltä ei todellakaan löydy mitään minulle sopivaa! Että oijoi ja voi kun kaikki on jo myyty! Että kun tämä on sitä aikaa jolloin kesävaatteet on myyty eivätkä syksyn mallistot ole vielä saapuneet. (Vaatteita rekit täynnä! Sekä normaali että alehinnoilla.) - Ai housupukuja? Ei sellaisia ole meidän mallistossa lainkaan!  Ja mustat pellavahousut myytiin loppuun jo alkukesästä, hän ylen ystävällisesti ja valitellen selittää. Alun alkaen olin nimittäin mennyt kysymäänkin sellaisia Turun matkalle, maininnut myöhemmin kesällä tarvitsevani hääasunkin. Kesken kaiken pahoittelunsa hän kuitenkin nappaa täpötäydestä rekistä sinikirjavan pitkän mekon loipakon, arvelee että se voisi sopia minulle, kehottaa jopa sovittamaan mutta en jaksa innostua. Joillakin aikaisemmilla käynneilläni olenkin itse löytänyt sieltä sopivan vaatteen, mutta nyt en välittänyt ryhtyä etsimään vaan päätin myöhemmin suunnistaa muihin kauppoihin, joita niitäkin myyjärouva ylen auliisti minulle esitteli! Kyseisessä liikkeessä on kyllä positiivisemmalla asenteella varustettuja myyjiäkin, mutta aamulla liikkeen ovien avauduttua kyseinen tehopakkaus touhusi siellä yksinään.

Känykkääni kilahti juuri viesti: "Saapunut varaus Budapestin varjot, noutopaikka kirjastoautot."  Eli onko sinne nyt kuitenkin sateesta ja mahdollisesta salamoinnista huolimatta lähdettävä...

Hyvää loppukesää kaikille!

JK 9.8.2017   Eilen eräässä toisessa liikkeessä kohtasin toisenlaisen myyjän. Hurmaava nuori nainen, joka heti asiakkaan toiveet kartoitettuaan tietää, mitä hänelle esittelisi. Rautainen alan ammattilainen, jollaisia näinä aikoina ei enää uskoisi olevan olemassakaan!