Kaksi tuokiokuvaa

- Täällä näkee kaikenlaista, bussikatoksen penkillä istunut nainen naurahti. Olin samaa mieltä. Se, että pysäkille lyllertää kaksi vierasta kieltä melskaavaa pitkiin hameisiin ja päähuiveihin, hijabeihin sonnustautunutta naista lastenvaunuja lykkien, ei enää hämmästytä ketään. Mutta tämä:

Iso sininen avoauto, oikea vanhanajan kosla viilettää Vapaudenkatua  keskustaan päin. Etupenkillä kaksi rennon oloista kaveria, takana kolmas mies sotkuinen tukka tuulessa hulmuten. Mutta seurueen komein kunkku on etupenkin selkänojalla istuva iso musta koira! Uljaan näköisenä, mustavalkoinen pää korkealla se vauhdin hurmasta nauttien, vaiko sitä peläten katsoo tiukasti menosuuntaan päin. Mikä hauska, hillitön välähdys elämän monimuotoisuudesta! Etäisesti koira muistutti presidentin Lennu-koiraa, mutta tämän komistuksen rinnalla Lennu näyttäisi kääpiöltä.

Aikaisemmin päivällä olin torin toisella puolella apteekissa seisaaltani odottanut vuoroani yli puoli tuntia. Kun jokin istumapaikka oli vapautunut, siihen oli ollut monta minua huonommin liikkuvaa  ihmistä pyrkimässä. Olin jo harkinnut että lähtisinkö ja antaisin vuoronumerolappuni juuri sisään tulleelle vanhalle pariskunnalle, mutta päätin kestää loppuun asti ja vastedes toimittaa asiani jossain laitakaupungin hiljaisemmassa apteekissa. Mutta Suomen kansa on tottunut odottamaan, taisin olla ainoa joka huokaili ja vaihtoi kärsimättömästi painoaan jalalta toiselle. Juuri saapuneet mies ja nainenkin olivat asettuneet tyynen näköisinä seinän vierustalle seisomaan. Ja ovi käy koko ajan, kaiken ikäistä asiakasta lappaa sisään. Joitakin sentään poistuukin, vaikka välillä tuntuu kuluvan ikuisuus ennen kuin tauluille kilahtaa uusi punainen numerovalo. Eräässä loosissa naisasiakas näyttää jääneen suustaan kiinni, selittää seisoaltaan virkailijalle jotakin. Onkohan se päättänyt kertoa koko elämäntarinansa välittämättä vähääkään siitä, että pilvin pimein ihmisiä istuu ja seisoo odottamassa  vuoroaan! Päätän lähteä vaivihkaa kurkkaamaan mitä siellä oikein tapahtuu. Mutta en ehdi ottaa askeltakaan kun naisen edestä nousee huonokuntoisen  näköinen mies, joka ilmeisesti on istunut asiakastuolilla koko ajan ja nainen on ehkä keskustellut virkailijan kanssa hänen lääkitykseensä  liittyvistä asioista. Pariskunta lähtee etenemään kassoja kohti niin että nainen työntää rollaattoriaan ja mies seuraa lyhyin vapisevin askelin hänen perässään, pitää kummallakin kädellään naisen olkapäistä kiinni. Voi hyvä Jumala tätä ihmisen elämää! Näky saa kyyneleet silmiini, häpeän omia äskeisiä ajatuksiani. En nähnyt, miten he jatkoivat matkaansa, oliko heillä ehkä ulkopuolella kyyti odottamassa. Oliko nainen miehen omaishoitaja vai hädässä ystävää auttamaan lähtenyt lähimmäinen, pohdiskelin kadulle tultuani. Ja miksi miehen ylipäätään oli tultava sinne apteekkiin, eikö nainen olisi voinut hoitaa hänenkin asiansa, vaikea tietää. 

Minulla oli lista asioita toimitettavana, mutta ilmeisesti apteekissa seisoskelu oli vienyt voimani niin, että hoidin vain pari kiireisintä asiaa ja puuskutin torinlaidan bussipysäkille. En edes vilkaissut torikahvilan tahi myyntipöytien suuntaan, vaan lopen uupuneena lysähdin bussikatoksen penkille istumaan. Onneksi ohi porhaltanut sininen avoauto komeine koiraherroineen pelasti päiväni!  Näky oli niin riemullinen, että me kaksi toisillemme tuntematonta naista jotka muuten olisimme istuneet puhumattomina eteemme tuijotellen, riehaannuimme rupattelemaan niitä näitä eikä pilvisen päivän hiostavan nihkeä sää tuntunut enää lainkaan niin uuvuttavalta kuin hetki sitten.