Iloa säkenöivä järjestys

Kirjastoautolta käteeni tarttui japanilaisen Marie Kondon kirja "Siivouksen elämänmullistava taika." Sen luettuani pitkään vireillä ollut "kuolinsiivoukseni" vaihtui vähemmän lopullisen tuntuiseksi "konmarittamiseksi". Vaikka en kaikista kirjan ohjeista, kuten vaatteiden viikkaamisesta pieniksi natturoiksi tai biojätepussin laittamisesta pakastimeen innostunutkaan, yksi oli ylitse muiden: Kotiin kertyneiden tavaroiden säilyttäminen tai hävittäminen tulee tapahtua ILON kautta! Eli tuottaako tämä esine minulle enää iloa? Ellei, on aika kiittää sitä aikaisemmin koetuista ilon ja onnentunteista ja hyvästellä se lempeästi, mutta päättäväisesti.

Aloitin olohuoneen nurkkahyllyn valokuvakokoelmasta, jossa jokin ei sopinut joukkoon, mutta vasta nyt oivalsin, että mikä. Olin laittanut lasten ja lapsenlasten kuvien keskelle oman kuvani, jossa istun syntymäpäiväkukkieni keskellä. Vaikka olen siinä pirteän ja nuorekkaan näköinen, koin sen olevan muistutus elämän rajallisuudesta ja poistin sen. Ja kas kummaa, aivan kuin kuvien lapset ja nuoret olisivat huokaisseet helpotuksesta ja alkaneet hymyillä entistä vapautuneemmin ja itsellenikin tulee kuvia katsoessani kevyt iloinen olo! Toisessa huoneessa olleelle äitini kuvalle tein samoin. Kuva oli otettu isän siunaustilaisuudessa, ja vaikka äidillä oli siinä hopeanhohtoinen huivi harteillaan ja uudet kiharat päässä, hänen ilmeensä oli niin väsynyt ja surullinen että sitä katsoessani omakin mielialani laski. Poistin kuvan ja laitoin sen tilalle toisen, jossa äiti istuu parveketuolissa arkivaatteet päällä hymynhäive kasvoillaan. Lattialla tuolin vierellä hehkuu punakukkainen pelakuu. Kuva viestittää äidin kanssa vietetyistä hyvistä hetkistä ja kun katseeni osuu siihen, saatan huikata: Moi, äiti!

Entäs matkamuistot? Tuottaako lähes kolmekymmentä vuotta sitten Jordanian Akabasta tuomani hiekkapullo enää iloa? Ei tuota. Muistan miten ihmeissämme katselimme kun miehet puhalsivat mehupillillä eri väristä hiekkaa lasipulloon ja tuloksena oli toinen toistaan kauniimpia palmujen, kukkasten ja kamelien kuvia, kirjoituttivatpa jotkut matkailijat kuvioiden sekaan oman nimensä. Innoissani ostin yhden ison ja muutaman pikkupullon, jotka lahjoitin läheisilleni. Mutta vuosien myötä matkan muistot ovat haalistuneet ja hiekkapullokin on kuljeksinut milloin milläkin hyllyn kulmalla. Sisältö olisi helppo kaataa roskikseen ja pullo viedä lasikeräykseen, mutta koska se tuntuisi suoranaiselta rikokselta tuntematonta hiekkataitelijaa kohtaan, kysyin, haluaisiko joku sen. Kyllä! Keväällä hiekkapullo saa uuden elämän nuoren perheen terassilla katseenvangitsijana.

Nurkkahyllyn perkaamisen jälkeen vuorossa oli kirjahylly. Tietokirjasarjan kokoaminen oli aikoinaan jäänyt kahteen ensimmäiseen osaan, ne revin ensimmäiseksi, sivut paperi- ja kannet pahvikeräykseen. Saman kohtalon kokivat sekä lahjaksi saadut että itse ostamani unkarinkieliset kirjat. Ainoastaan "Vanhan Kalevalan esipuhe suomeksi ja unkariksi" sekä pari värikästä lastenkirjaa jätin. Unkarilaiskirjailijoiden suomennettuja teoksia en hävittänyt. Muutama joko poistomyynnistä ostettu tai jotain muuta kautta hyllyyni kulkeutunut iloa tuottamaton tarpeettomaksi kokemani kirja joutui myös roskiin. Sen jälkeen kävin jokaisen hyllyn kirja kirjalta läpi. Mitä aarteita sieltä löytyikään! Muistoja ja tunnelmia. Omistuskirjoituksia. "Matkailija, vaeltaja minä olen ja joka päivä löydän uuden seudun sielustani". Nämä Kahlil Gibranin sanat rakkaat lapseni ovat kirjoittaneet erään  syntymäpäivälahjaksi antamansa kirjan etulehdelle. Mutta olisiko jo Marie Kondon vaikutusta se, että viime vuosina saaduissa kirjoissa enää vain harvassa on omistuskirjoitus? En itsekään ole enää kirjoittanut silloin tällöin ostamiini kirjoihin nimeäni, lahjaksi annettuihin olen laittanut pienen kortin kirjan väliin. Siten ne olisi helpompi laittaa kierrätykseen, myydä kirppiksellä tai tarjota antikvariaattiin. Pyyhin pölyt hyllyiltä, asettelin kirja-aarteeni takaisin paikoilleen. Monet niistä haluan lukea uudelleen. Ja vaikka en lukisikaan, niiden hävittäminen tuntuisi vielä pahemmalta kuin hiekkapullon tyhjennys. Seuraavaksi konmaritin työpöydän kaapin ja laatikon, samoin nukkumahuoneeni törkyhyllyt.

- Mitä täällä on tapahtunut? Ystävä kysyy silmäillessään olohuonettani. - Miten niin? - No kun täällä on jotenkin väljempää ja selkeämpää kuin ennen, hän sanoo. - Ei mitään muuta kuin että olen siivonnut kirjahyllyni. Niin ja löysin makurin hyllyn perältä tuon lampun, selitän. Mustalla pikkupöydällä valkoinen lasipallo, jonka päällä on pieni musta kupu kuin lakki lumiukon päässä, työnantajalta aikoinaan saatu joululahja jonka olemassaolon olin unohtanut. Ystävä ei usko selitystäni vaan yrittää löytää muitakin muutoksia, mutta kun niitä ei löydy, on vain uskottava konmarittamisen ihmeelliseen taikaan. (Marie Kondon toinen suomennettu teos on tuo otsikon "Iloa säkenöivä järjestys.")

Mutta kaikkea iloa tuottamatonta esineistöä ei kuitenkaan voi hävittää, vaikka Marie Kondo kehottaa esimerkiksi keittiövälineiden, astioiden ym. kohdalla niin tekemään. Jonkin naarmuuntuneen taikinakulhon tilalle voi hankkia uuden värikkäämmän, mutta iloa tuottamattomien käyttökelpoisten pannujen ja kattiloiden uusiminen tulisi turhan kalliiksi. Aikomukseni on kuitenkin käydä keittiön kaapit ja laatikotkin läpi, mutta kaikkein kovin konmarittaminen on vielä edessä päin. Vaatteet! Komeroissa tulisi siistiä ja selkeää jos kylmästi hävittäisin kaiken tarpeettoman ja iloa tuottamattoman kuten vaalean pitkän jakun tai hiekanvärisen housupuvun, joita en ole käyttänyt viiteentoista vuoteen. Mutta entä jos niille tuleekin vielä käyttöä? Tai jos laihtua hupsahdan niin että pitkä kapea tummansininen hame mahtuu vielä päälleni? Takkejakin on hyvä olla siltä varalta jos vaikka jonkin vetoketju menee rikki eikä sitä heti ehdi korjauttamaan jne jne. Vedän välillä henkeä ja kerään voimia vaatekaappien konmarittamiseen, jonka senkin aion vielä tämän vuoden puolella tehdä.

Mutta biojätepussia en laita pakastimeen! En vaikka minulla olisi miten tyhjä ja tilava pakastin.  Marie Kondo kertoo tekevänsä niin silloin jos ei ole aikaa tai mahdollisuutta viedä jätepussia ulos roskikseen eikä hän halua sen haiskahtelevan keittiössä. Vaikka hän kertoo pakastimeen laittamassaan pussissa olevan vain melko tuoreita jätteitä, ei silti onnistuisi minulta. Ellen voi heti viedä sitä ulos, laitan parvekkeelle tai ellei olisi parveketta, saisi haiskahdella keittiössä.

Ehkä konmaritusta voisi soveltaa myös ihmissuhteisiin. Jos jokin aikaisemmin iloa tuottanut ystävyys- tai tuttavuussuhde on muuttunut ilottomaksi, silloin tällöin väkisin ylläpidetyksi yhteydeksi, ehkä kummallekin osapuolelle armeliaampaa olisi lopettaa se kokonaan tai ainakin pistää joksikin aikaa jäähylle?