Suomineidon synttärit

Yökylässä ollut lapsenlapsi ehdotti itsenäisyyspäivän aamuna että laulaisimme satavuotiaalle Suomelle "Paljon onnea vaan..." Lauloimme. Minkä jälkeen hän räpläsi puhelintaan ja ilmoille kajahti Porilaisten marssi ja Finlandia, jonka hiljalleen  voimistuvista alkusoinnuista tunnistimme luonnonääniä. Pyysin häntä etsimään myös Veteraanin Iltahuudon, joka sai minut kyynelehtimään, muistelemaan veteraanien hautausmaalla lepäävää, sekä talvi- että  jatkosodassa taistellutta isääni. Hänen kuvansa oli pikkupöydällä Suomenlipun vierellä. Ulos vilkaistessani totesin että luontokin kunnioittaa satavuotiasta Suomea pukeutumalla harsomaisen ohueen valkeaan lumivaippaan. "Ei luonto kunnioita meitä vaan meidän pitää kunnioittaa luontoa", lapsenlapsi huomautti. 

Päivällä paikalle pelmahti lisää porukkaa. Syötiin ja kahviteltiin, joku katsoi televisiosta Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Sitä ennen olin ehtinyt silmäillä kirkonmenoja sen verran että olin nähnyt  presidenttiparin saapuvan paikalle. Vilkkaan päivän hiljennyttyä iltaa kohti  korkkasin siideripullon ja istuin television ääreen. Uutisissa näytettiin "satavuotiaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion" kansalaisia jonottamassa ruokakasseja! Sitten siirryttiin "etkoille" kohti linnanjuhlia lasiseinäiseen studioon, johon juhlapukuinen kondiittorimestari oli kuljettanut näytille kokonaista kolme komeaa täytekakkua. Eikä ainoastaan näytille, vaan juhlapukuinen toimittaja leikkasi niistä kimpaleen sekä omalle että toisen juhlapukuisen toimittajan lautaselle ja he alkoivat syödä maiskutella niitä televisiokatsojien seuratessa vesi kielellä toimitusta! Koska samalla silmäilin päivän lehteä, minulle ei täysin selvinnyt mikä oli homman nimi, vain ja ainoastaanko mainostaa kyseisen kondiittorin luomuksia ajatuksella "kateelliset katselkoot päältä kun nappaat riemun sieltä, toisen täältä!"

H-hetki lähestyi. Ja siinä he seisoivat, illan isäntäpari tv-toimittajien haastateltavina. Pidin rouva Haukion puvun väristä ja mallista. Oli ollut hieno ele antaa se vuoden suunnittelijaksi valitun nuoren naisen toteutettavaksi. Pidän myös siitä että hänellä ei ole tarvetta esitellä kireiden trikoiden verhoamaa vauvavatsaansa kuten nykyään näkyy olevan tapana, vaan puvun kangas laskeutui kauniisti ylhäältä alas asti.  Oli myös hieno ele kutsua juhliin vuosikymmenten varrella eri yhteiskunnan alueilla kunnostautuneita veteraanikansalaisia kuten myös nuoria tulevaisuuden toivoja. Ikikaunottaret Aira ja Lenita  hymyilevinä ja räiskyvinä kuten aina. Kirjailijat Eeva Kilpi ja Laila Hirvisaari kauniisti harmaantuneina, arvokkaasti ikääntyneinä  odottivat tyynesti kättelyjonossa vuoroaan. Suomisen Ollina tunnettu Lasse Pöysti poikansa saattamana, hurmurinäyttelijä Esko Salminen pönäköityneenä, mutta tuttu pilke silmäkulmassa hänen tervehtiessään illan emäntää. Ikä on ihmisen kunnia, ajattelin. Jotkut kansanedustajat  olivat ehostautuneet niin tuntemattoman näköisiksi että oli suoranainen ihme, miten tv-selostajat tunnistivat heidät. Muuten olen samaa mieltä siitä, että kansanedustajat voisi kutsua ainoastaan kerran tai korkeintaan kaksi kertaa neljävuotiskautensa aikana Linnan juhliin, jolloin yhä useammalla kansan edustajalla olisi mahdollisuus päästä mukaan. Olkoonkin että en liene ainoa, joka kuumissaan tungeksivaa juhlakansaa katsellessaan huokasi helpotuksesta että sai löhötä omalla kotisohvallaan.

Mutta sitten, ei voi olla totta! Kättelyn edetessä televisioruudun alareunassa alkaa pyöriä laskuri, joka ilmoittaa "kenestä illan kuningatar" äänestyksen kulloisenkin tilanteen! Rallitähden tyylikkään näköinen rouva on johdossa, seuraavana illan emäntä ja kolmantena hiihtolatujen kuningatar. Tämäkö muka satavuotias sivistysvaltio, jollaiseksi maatamme oli päivän mittaan myös ehditty mainostaa? Tunnen syvää myötähäpeää. Vai olenko minä vain paikoilleni jämähtänyt kalkkis, joka ei ymmärrä että historian havinaa tärkeämpää on se, kenen suunnittelemat asut ja korut pääsevät parhaiten esille? Mitkä ovat kulloisetkin muodin trendit meillä ja maailmalla? Itsekin liike-elämässä toimineena olen täysin unohtanut että raha se on joka ratkaisee ja kauppa se joka kannattaa! Esimerkiksi Lenita lienee oivaltanut sen tosiasian jo syntyessään. Isänmaallishenkisen haastattelunsa päätteeksi hän kehaisee olevansa mukana Nokian uudessa nousussa kuten aikoinaan oli ollut ensimmäisessäkin. Mainoskasvona tietty. Melkoinen saavutus kahdeksankymppiseltä!

Ensimmäisen kättelyjonon jälkeen olikin uutisten vuoro. Aikaisempina vuosina Linnan juhlien televisiointi on jatkunut fem-kanavalla tauotta, mutta nyt siellä pyöri Milanon naisten paratiisi, jonka katsomisen olin poikkeuksellisesti päättänyt jättää seuraavaan päivään. Ja niin siinä kävi että sillä aikaa kun  uutisankkuri jorisi päivän aikana moneen kymmeneen kertaan kerrottuja uutisia, sekä Suomen hallitus että diplomaattikunta ehtivät televisiokatsojilta salaa livahtaa Linnan juhliin. Ministereistä ei niin väliä, mutta eikö olisi ollut kohteliasta vaikka jälkeen päin näyttää ulkomaisten diplomaattien saapuminen satavuotiaan Suomineidon syntymäpäiville?

Siinä missä julkkiskaunottaret ja kirkkaan keltaiseksi tukkansa värjännyt laulaja ja siskonsa sekä jokunen herrahenkilö saivat runsain mitoin mediahuomiota, moni illan kaunotar, kuten aikoinaan Afganistanista Suomeen tulleen, vuoden pakolaiseksi nimetyn miehen kuvankaunis puoliso ja hänen tyylikäs jäänsininen iltapukunsa jäivät täysin huomiotta. Parin päivän kuluttua iltapäivälehden "Linnan juhlien tuntemattomia kaunottaria" osiossa hänetkin sitten esiteltiin. Hyvä että edes silloin. Orkesterin solisteina esiintyneiden Katri-Helenan ja Diandran esityksistä näytettiin pätkiä kotikatsomoihinkin, mutta juuri kun virittäydyin kuuntelemaan tenori Pentti Hietasen upeaa esitystä, hups! Televisioruutuun ilmestyykin toimittajatyttö haastattelemaan jotakuta julkimoa ruotsiksi ja sitä jutustelua kestää niin kauan että tenori on laulunsa laulanut. Perskale!

Merkilliseksi on maailma muuttunut, mutta siinä muutoksessa on vai yritettävä pysytellä mukana. Kysyin lapsenlapseltani, että  vieläkö heitä koulussa kutsutaan tytöiksi ja pojiksi vaiko kouluhenkilöiksi? "Meitä kutsutaan herrasväeksi", oli vastaus. Minulle ei oikein selvinnyt, oliko hän tosissaan vai velmuiliko vain? Juhlien jälkeisenä aamuna hemmottelin itseäni katsomalla Areenalta nostalgiselle 50-luvulle sijoittuvaa Milanon naisten paratiisia, jonka henkilögalleria lumoaa ja tarinan juonenkäänteitä on edeltä käsin mahdoton arvata.  

Lumoavaa joulun odotusta ja hyvää, joko vanhan- tai uudenaikaista joulujuhlaa kaikille!