Käyn vain pesemässä käteni

Sanonta "Pesen käteni koko jutusta", lienee kaikille tuttu. Käsien pesuun liittyvää kuvakieltä löytyy myös raamatun kohdasta, jossa Pietari pyytää Jeesukselta, että tämä ei pesisi ainoastaan hänen jalkojaan, vaan myös kädet ja pään. Meille, joille lämmin vesi tulee ja menee vipua kääntämällä, käsien pesu on itsestään selvyys, jonka merkityksellisyyttä emme tule edes ajatelleeksi muulloin kuin jonkin epidemian yhteydessä, jolloin sen tärkeyttä kilvan korostetaan. Tilanteisiin, joissa vettä ei ole saatavilla, on kehitelty kätevästi mukana kuljetettavia kosteuspyyhkeitä. Parikymmentä vuotta sitten matkalla Helsingistä Akabaan jordanialaisen lentokoneen miespuoliset lentoemot nostelivat pihdeillä kullekin matkustajalle lämpimän kostean kangaspyyhkeen, johon tämä ennen ruokailua saattoi puhdistaa kätensä. "Puhtaus on puoli ruokaa", sanotaan, mutta kyllä siinäkin voidaan mennä liiallisuuksiin. Tuttavallani, neiti NN:llä oli itä-eurooppalainen miesystävä, joka kävi tämän tästä ja mitä uskomattomissa tilanteissa pesemässä käsiään. Nuoruudessaan mies oli haaveillut lääkärin opinnoista, mutta oli kuitenkin kouluttautunut ihan eri alalle. Harmi, hänestä olisivat saaneet siistin lääkärin, neiti NN kertoi arvelleensa. Hänen mielestään ystävän käsihygenia alkoi jo lähennellä pakkomielteisyyttä, kunnes hän sattumalta kuuli radiosta jonkun venäläiseen kulttuuriin perehtyneen henkilön haastattelun. Haastateltava kertoi, että päinvastoin kuin me suomalaiset, jotka ilmoitamme seurueellemme käyvämme vessassa, toiletissa, miesten/naisten huoneessa taikka "tuolla kulman takana", venäläinen mies (naineko myös?) sanoo: "Käyn pesemässä käteni." Mitä muuta hän sillä reissulla toimittaa, hän ei pidä tarpeellisena muille kuuluttaa. Eli - neiti NN:n huippusiisti miesystävä mitä toden näköisemmin kärsi eturauhasvaivoista. Tai hänellä oli yliaktiivinen rakko tahi harvinaisen reipas suolentoiminta. "Syö greippi päivässä, niin suoli toimii greippaasti!" Jotenkin tuohon tapaan suomalaisessa tv:mainoksessakin joskus kehotettiin. Eikä suomalaisturistien seurueessa keskustelu suolen toiminnasta tai toimimattomuudesta ole tabu. Pissahätä, vessahätä, onko kyseessä iso vai pieni hätä, täysi rakko, kupla otsassa, löysä vatsa, kova vatsa, ripulointi tai ummetus... Tässä joitakin mieleen muistuvia aiheita, joita ei välttämättä karteta edes ruokapöydässä. En väitä, ettenkö olisi johonkin edellä mainituista syyllistynyt joskus itsekin, mikä niitä kaikkia omia mokia muistaa... Nyt kuitenkin käyn pesemässä käteni ja alan pussittaa uunista ottamiani korvapuusteja pakastimeen.

Sähkökatko

Ihan oikein sulle, hoen itselleni samalla kun yritän raapia tulta kynttilään. Muutaman syttymäisillään olleen mutta samalla sammahtaneen liekin ja noin puolen tusinan katkenneen tikun jälkeen se onnistuu. Oikein sulle kun et aikomuksistasi huolimatta ole ostanut taskulamppua, posmotan pimeyden keskellä. Olit kai kuvitellut, että sähkökatkokset eivät sinua koskisi.

Niin kai minä olin, vastaan itse itselleni ja päätän heti sähkövalon palattua kirjoittaa ostoslistalle taskulampun ja radion patterit, kuivamuonaa ja hygieniatarvikkeita. Vettä olen varastoinut kolmeen parin litran muovikanisteriin ja jääkaapin lasikannuun jo putkiremonttia edeltäneiltä ajoilta asti. Silloin vesivahingot taloyhtiössä olivat olleet lähes jokaviikkoisia. Mutta sitä, että sähköt saattaisivat rapsahtaa poikki perjantai-iltana kesken Sydämen asialla-sarjan katselun, en ollut ottanut huomioon. En ollut ajatellut sitäkään, miten riippuvainen kerrostaloasukas sähköstä on kun katkoksen yllättäessä ainoa mikä toimii, on lankapuhelin. Kännykkä tietysti myös siihen asti kun akussa riittää virtaa.

Onneksi kauempaa kuumottaneen katuvalon ansiosta asuntoni ei ollut säkkipimeä. Onneksi kisavieraani, joka pari päivää aikaisemmin oli tullut luokseni, oli ehtinyt lähteä kaupungille ja arvellut palaavansa ehkä vasta seuraavana päivänä. Ja onneksi oli pieni pakkanen, niin että saatoin siirtää osan jääkaapin ja pakastimen sisällöstä parvekkeelle. Viereisen asunnon nainenkin oli parvekkeellaan. Kertoi heti sähköjen katkettua soittaneensa enrgialaitokselle. Hyvä! Minulle sellainen ei ollut tullut mieleenkään. Enkä pelkän kynttilän valossa olisi nähnyt etsiä puhelinluettelosta energialaitoksen vikanumeroakaan. Hyvä kun onnistuin ulkomuistista näppäilemään muutaman korttelin päässä asuvan sukulaisnaisen puhelinnumeron kysyäkseni oliko heilläkin sähköt poikki. Eivät.

Hän kertoi juuri seuraavansa televisiosta, miten kauhistuttava tilanne Japanissa on luonnonkatastrofin jäljiltä. Olin samaa mieltä ja sanoin, että en minäkään sähkökatkoksen vuoksi panikoi, halusin vain tietää, miten laajalla alueella se on. Epäilin nimittäin syyksi taloyhtiöni uusittua ilmanvaihtojärjestelmää. Ensin sen arveltiin imevän joistakin asunnoista lämmön, nyt, viikon kestäneiden korjaustöiden seurauksena sieppasiko sähkötkin?

Takapihalle kurkistaessani ihmettelin ikkunoiden alla olevalle polulle heijaistuvia valokuvioita. Saunaosaston ikkunoistako? Eivätkö sähkösaunasta sähköt olleetkaan poikki? Vai oleiliko joku siellä öljylampun valossa? Kurkistin asuntoni oven raosta rappuun. Joku tuli juuri takaovesta sisään ja häikäisi taskulampullaan suoraan silmiini. Aioin vetäistä oveni saman tien kiinni kun kuulin tutun tuntuisen miesäänen sanovan "iltaa" ja tasanteelle seisahtaneesta varjosta tunnistin hänet vastapäisen asunnon poikamieheksi.

Enkä minä ollut edes tukkaani kammannut, ja mitä mulla oli päälläni! Virttynyt vanha pusero ja sen päällä ihan väärän värinen kikkana villaliivi ja äitivainaan froteiset lökäpöksyt jalassa. Aloin esitellä teoriaani ilmastointijärjestelmästä. "Eihän se nyt siitä voi johtua," naapuri tuhahti, kertoi sähköjen olevan poikki kaikista kotikadun taloista ja ylempänä mäellä olevista taloistakin puolet oli pimeinä. Sanoin, että minulla ei ole taskulamppua, mutta aion ensi töikseni sellaisen hankkia, mutta kynttilöitä onneksi on. Siihen hän totesi, että katulamput ja luminen luontokin heijastelevat valoa, avasi ovensa ja livahti sen taakse.

Käväisin vielä katsomassa takapihalle. Kalpeat valokuviot lumisen polun pintaan eivät heijastuneet saunosaston ikkunoista, vaan niiden alkulähde oli korkealta kumottava taivaan kuu! Eipä näillä sähköistetyillä alueilla juuri muulloin pääse kuun valosta nauttimaankaan!

Kun sähköt olivat olleet poissa lähes tunnin, puhalsin kynttilän sammuksiin ja kävin nukkumaan. Lämpöä sentään riittäisi, vai... kävin hipaisemassa patteria kädelläni. Se oli jo jäähtynyt haaleaksi. En ollut arvannut sähkökatkon vaikuttavan kaukolämpöönkin. Puin toppahousut ja villatakin ja ehdin ryömiä peiton alle takaisin kun jalkalamppuun lopsahti valo! Ja televisiossa iso rinki vakavailmeisiä ihmisiä istui keskustelemassa Japanin tilanteesta. Hain ruokatarvikkeet parvekkeelta ja asettelin jääkaappiin ja pakastimeen, laitoin kaakaoveden kiehumaan, päätin katsoa kaikki illan mittaan tulevat uutiset, käydä netissä ja... Mutta ehdin ainoastaan kaataa kuuman veden mukiin kaakojauheen päälle kun pimeni taas!

Pakkasin ruokatavarat kasseihin takaisin ja kassit parvekkeelle, päätin antaa niiden olla siellä aamuun asti. Istuin nojatuoliin ja siemailin kaikessa rauhassa kuumaa kaakaota. Sen jälkeen puin lisää vaatteita päälleni ja kömmin peittojen alle. Hetken kuluttua ikkunaan loimotti niin kirkas valo, että oli noustava sulkemaan sälekaihtimet. Kadulle oli ilmestynyt huoltoauto, josta valonheitin suunnattiin taloa kohti. Olin juuri uneen vaipumaisillani kun jalkalamppuun lehahti valo. Nousin ylös, panin tv:n ja netin päälle, katsoin katsomatta jääneet uutiset, kävin taas nukkumaan.

Aamuyöllä heräsin siihen, että asuntoni ovi repäistiin auki! Rapun valo heijastui eteisen matolle. Kisavieraani saapui. "Moi, mä tulinkin jo nyt", hän sanoi kun näki minun nostavan sohvalta päätäni. Sydämeni läpätteli kuin pelästynyt lintu. Kiva kun tulit. Jos sulla on nälkä, syö, ruoat ovat parvekkeella, sanoin. Mutta hänellä ei ollut nälkä. Selitin jotain sähkökatkoksesta ja painoin pääni tyynyyn.

Kaiken kaikkiaan sähköt olivat olleet poissa kolmisen tuntia. Syytä siihen kukaan ei tunnu tietävän. Taskulamppu on ostoslistallani edelleen. Minulla on lauantai-iltana saunavuoro. En ole aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi, että miten selviäisin saunasta pois jos sähkökatkos yllättäisi vaikka juuri kun olen saippuoinut itseni, vaahdottanut sampoon päähäni. Vettä ilmeisesti tulisi, mutta miten osaisin pimeästä saunasta ja vielä pimeämmästä, ikkunattomasta pukuhuoneesta ikkunattoman käytävän kautta ala-aulaan? Tästä lähtien ottaisin taskulampun saunareissuille mukaani. Tosin sen hankkiminen jäänee nyt kuitenkin ensi viikkoon. Tokkopa uusi sähkökatkos sentään heti huomenissa yllättää...

"Pöljä päivä"

Jos tämäkin teksti lennähtää keskeneräisenä blogiini, en poista sitä sieltä, vaan jatkan loppuun asti ja tallennan sitten uudelleen. Jos minulla olisi laittaa tuhottomasti rahaa tietokoneisiin, hankkisin uuden pöytäkoneen ja antaisin tään kannettavan olla varakoneena, mutta kun näin ei ole, on yritettävä sinnitellä tällä, vaikka eilen suorastaan vihasin tätä. Että kun kesken kaiken taustakuva läjähtää ruutuun, vilkkuu siellä ja vilkkuu täällä. Ja yritäpäs lukea iltapäivälehtien nettisivuja, erinäiset mainokset täyttävät näytön... No niin, nyt katosi tää yritelmä ja lennähdin taustakuvan kautta samakasasivustolle, mut onneksi alareunaan ilmestyi kuvakkeiden rivi, joissa yhdessä oli tää keskeneräinen juttu ja sitä klikkaamalla olen täällä taas.

Tapahtuuko teille toisillekin vastaavaa vai onkohan tässäkin koneessa jokin vika? Sekin on mahdollista että epähuomiossa hipaisen kosketusnäytön painiketta, vaikka tarkoitus on operoida vain hiirellä. Turhan teknistä ja monimutkaista minulle ja eilen olinkin kateellinen tämän talon muille mummoille, joilla ei ole tietokonetta eikä digikameraa ja kummasti ovat elämässä mukana silti. Hankin nimittäin männäviikolla vielä digikamerankin riesakseni, ajattelin että kun tässä on hermo mennyt, niin menkööt loputkin. Vaan sepä osoittautuikin paljon sopuisammaksi yhteistyökumppaniksi kuin tää rakkine! Kun olin käyttöoppaan ohjeiden mukaan saanut ähellettyä rannekehihnan, patterit ja muistikortin oikein päin paikoilleen, pääsin kuvaamaan keittiön ikkunan takana komeilevaa isoa kiveä, joka paksu lumikerros peittonaan muistuttaa eskimoiden majaa, iglua aina oviaukkoa myöten. Seuraavan kerran kuvaan sen kevätkesällä, jolloin sen vierellä kukkii villiruusu ja lähitienoolla tuoksuvat kielot.

Eilisen päiväni pelastus oli kolmen kilsan sauvakävelylenkki ja nuori suomalaishiihtäjä, jolla
sattui olemaan "pöljä päivä," kuten hän kohta maaliin tultuaan totesi. Edellisenä päivänä olin tippa silmässä seurannut suomalaistytön pronssihiihtoa, eilistä kultahiihtoa katsellessani kyyneleet valuivat valtoimenaan. Olen sanonutkin, että en minä surusta itke, ilosta vain. Sama tilanne esimerkiksi silloinkin kun lapsenlapsi soittaa pianolla Merikannon Valse lenten vai mikä sen kipaleen nimi oikeaoppisesti onkaan? Illalla vielä kyynelehdin Maammelaulua kuunnellessani. Saapi nähdä, miten tänään käy, tuleeko mitalia vai ei... Sitä ennen lähden lenkille.

Talvinen tarina 1940-luvulta

Jouluaattona pukki oli lähettänyt eukkonsa meille, mutta itse se hiihteli Sairasen peltojen takana vielä kevättalvellakin. Pukin punainen takki ja valkoinen karvalakki näkyivät kaukaa peltojen takaa. Kun minä hiihdin pellolla, pukki hiihti kanssani samaan tahtiin, kun pysähdyin, sekin pysähtyi. Sitä jatkui monena päivänä. No onhan kumma, ettei se lakkaa hiihtämästä! Hiihdin niin lujaa kuin lenkkisuksillani pääsin. Pukki myös. Pysähtyi kun minäkin pysähdyin. Vai onko se sittenkään pukki? Jos se onkin - kummitus!
- Tuola pellon takana joku hiihtää miun kanssa yhtä matkoo, kerroin kotona. Ensin ne eivät olleet tietääkseenkään, mutta viimein isä päättää lähteä katsomaan, että kuka kumma siellä nyt hiihtää. Panee sukset jalkaansa, hiihtää kanssani Sairasen pellolle.
- Tuolla se tuas on, kuiskaan.
- Voi hyvä laps, kilometripylöväshän tuo on! Isä saa naurunsa lomasta sanottua. Punaiseksi maalattu kilometritolppa, valkoinen, keskeltä taitettu laudanpätkä tolpan päässä. Siihen oli mustin numeroin merkitty, minkä verran seuraavaan kylään oli vielä matkaa. Kun laudan päälle satoi lunta, kaukaa katsottuna se näytti valkoiselta karvahatulta.

Katkelma pari vuotta sitten omalle lähipiirilleni painattamastani sukukirjasta. Aikomus oli jatkaa tarinaa, mutta koska tämä vahingossa singahti blogiini jo nyt, jääköön näin lyhyeksi.
Kirjoitan myöhemmin jatko-osan erikseen.
Ja tässä se tulee:

TALVINEN TARINA OSA II
Hiihtäessäni sukset menivät joskus ristiin tai jalka lipsahti hankeen. Kerran kippurakärkinen lapikkaani upposi niin syvälle lumeen, että en saanut sitä sieltä pois. Kun sukkanauhalla kiinnitetty pitkä harmaa villasukka valahti alas päin, jäi sen ja housun lahkeen väliin paljas kohta, jonka lumi kihelmöitti punaiseksi. Ähellän talvipalttoo päällä lapikasjalkaani lumihangesta. Ei onnistu.
- Voi vuoressa kiikkuva perkele!
Johan irtosi jalka lapikkaasta! Sain viimein keinoteltua lapikkaankin pois lumesta, hiihdin pihaan, puhdistin lumipaakut suksien pohjista, asetin sukset ja sauvat tuvan seinää vasten, menin sisälle. Tuhersin itkua. Olin muistanut, miten sellaiselle käy joka kiroaa. Jumala ottaa siltä kielen pois! Suutari-isälläni oli tapana kirota samalla tavalla kun työ ei mennyt mieltä myöten, paiskata kengän tekele nurkkaan. Mutta sillä oli kieli tallella, Jumalan rangaistus koskisi siis vain lapsia.
- No, mikäs nyt on? Isä kysyy työnsä äärestä.
- Miulta...piäs noitu, nyyhkäisen.
- Vai sillä lailla! Isä nousi seisomaan, otti remmin käteensä ja selkään tuli että soi!

"Rehellisyys maan perii", mutta sanonko minä, miten rehellisen käy? Hänet perii hukka. Sen opin jo silloin, vaikka tajusin todeksi paljon myöhemmin. En sittenkään ole varma, sainko noitumisesta selkääni vaiko vain nuhteita. Mutta jos valehteli, karkasi naapuriin ja viipyi siellä yli ruoka-ajan tai piiloutui tuvan taakse eikä vastannut kun huudeltiin, selkäsauna oli varma.

Viipyilevät katseet

Kyllä on tylsäksi mennyt työssä käynti kun ei enää voi ottaa kohteliaisuuksia vastaan eikä flirttailla itse, kirjoitti joku nainen paikallislehden tekstareissa. Niinpä. Televisiossa j0ku herra oli haastateltavana ministeriössä paljastuneesta, vuosia kestäneestä seksuaalisesta häirinnästä.

Niin että millaisesta häirinnästä onkaan kyse? Noo, kaksimielisiä alapääjuttuja, fyysistä koskettelua, viipyileviä katseita...

Ei voi olla totta! Sen nyt vielä minun kaltaiseni, ihanan vapaamielisissä yhteisöissä työuransa tehnytkin ymmärtää, että jatkuvasti kerrotut alapäävitsit kuvottavat eikä käpelöintiä voi eikä tarvitse sietää, mutta nuo viipyilevät katseet! Onko ensiksikään varmaa, että viipyilevä katse on yhtä kuin ihaileva tai seksuaalisesti vihjaileva katse? Viipyillen voi katsoa toista ihmistä vaikkapa tämän omituisen näköisen vaatetuksen, hapsottavien hiusten, suttuisen meikin, pyyheliinan kokoisen karmean värisen solmion tai liian kovalla äänellä kailottamisen vuoksi.

Niin että on siinä miespololla miettimistä, mihin silmänsä laittaa kun työtoveri istuu viereisellä tuolilla tissien vako näkyvissä ja minihameen alta tunkevat satiinisukkahousujen verhoamat reidet ristikkäin. Ja kun daami sitten nousee ja kumartuu hänen puoleensa vaikkapa jotain paperia ojentamaan, ovat kaula-aukosta pullottavat rinnat kuin vastapaistetut sämpylän puolikkaat siinä käden ulottuvilla! Mutta pidä kielesi ja näppisi kurissa! Ja tuijota vaikka vastapäiseen seinään, sillä sekuntia pitempi silmiin katsominen saatetaan näinä aikoina tulkita seksuaalisesti häiritseväksi viipyileväksi katseeksi. Ja sinä nainen, älä suin surminkaan huomauta miehen uusista, pukevista silmälaseista ja vilkaise hänen hyvin muodostunutta takalistoaan, mikäli virttyneiden lökäpöksyjen alta havaitset sellaisen häämöttävän, vasta kun olet varmistanut, että kukaan ulkopuolinen ei taatusti ole näkemässä.

Mutta miten tulee toimia jos nyt vaikkapa lähikaupan kassajonossa joku mies luo minuun viipyilevän katseen? Ottaako yhteyttä poliisiin vai tasa-arvovaltuutettuun? Mutta eihän se ole työpaikalla tapahtuvaa seksuaalista häirintää. Ai ei vai? Onhan se sen kassaneidin työpaikka sekin. Ai että minäkö olen muka käsittänyt väärin koko asian? No, oikein tai väärin, eipä minuun taideta enää luoda sellaisia viipyileviä katseita, joihin voisi tulkita sisältyvän seksuaalisesti vihjaavan ajatuksen, niin kovasti kuin sitä toivoisinkin.

Pitkin askelin

Olin ostamassa talvikenkiä, joilla olisi hyvä käydä lenkillä ja joissa olisi samanlainen, liukastelun estävä pohjakuviointi, jollainen sisareni kengissä oli. Samanlaista ei löytynyt, mutta myyjä, nuori nainen vakuutti esittelemiensä kenkien pohjamateriaalin ja kuvioinnin olevan niin pitävät, että "mummojarruiksi" kutsumiani piikitettyjä liukuesteitä ei näiden kenkien kanssa tarvitsisi käyttää. Hän kehotti kävelemään pitkin voimakkain askelin eikä sillä lailla varovasti töpötellen niin kuin oli monen kypsään ikään ehtineen nähnyt liukkailla kaduilla etenevän. Ja onhan se matemaattisesti ajatellenkin niin, että mitä pitempään jalka on ilmassa, sitä pienempi mahdollisuus sillä jalalla on samaan aikaan liukastella, totesimme.

Niinpä sitten lähdin lenkille ilman kengän kantojen alle kiinnitettäviä liukastumisesteitä. Oli satanut paksulti uutta lunta eikä keli näyttänyt kovin liukkaalta. Mutta antaas olla kun pitkin voimakkain askelin harpoin pihasta kadulle johtavaa loivaa mäkeä alas, kengän kanta lipsahti niin että olisin lentänyt pyllylleni ellen viime hetkellä olisi saanut tukea kävelysauvoistani. Sauvakävely, mikä siunattu keksintö! Ja kenkiin kiinnitettvät liukuesteet toinen. Olen taas alkanut käyttää niitä niin hankalat kuin ne sisätiloihin mennessä ovatkin. Joskus riisun ne pois, mutta useimmiten annan olla jalassa ja pehmoisen näköisillä lattioilla, kuten omassa eteisessäni ja talon ala-aulan mattojen välisellä kaistalla sipsutan varpaisillani.

Sen jälkeen kun luin lehdestä, että uusimpien tutkimusten mukaan ihmisen jäljellä olevat elinvuodet voi arvioida hänen kävelynopeudestaan, olen alkanut kulkea myös entistä vauhdikkaammin.

Kirjoittaminen suoraan "lakanaan" on siinä määrin työlästä, että juttu jääköön näin lyhyeksi varsinkin kun olen parin tunnin perästä lähdössä tilaisuuteen, jossa olen luvannut pitää esitelmän. Että ei muuta kuin pitkin voimakkain askelin vauhdikkaasti eteen päin!

Aivovoimistelua

- Katsoisitko vähän tätä mun ristikkoa? En ymmärrä, miten tähän voi tulla "kataa", vaikka muuten tään pitäisi kai olla oikein. - Eihän siihen tule kuin "katua" ja uusi vuosi on "tulossa" eikä "talossa", mies sanoo. Ja kun tässä kuvassa on talvi, ei sana silloin ole "kesä", vaan "keli" ja siitä taas seuraa että tämä ei ole "aasa", vaan...

- Aasi, sanon hiljaa.

Edellä käyty keskustelu on päiväkirjastani vuodelta 1992. Sen jälkeen olen kehittynyt ristikkojen ratkojana niin että ainoastaan iltapäivälehden vaikeinta sanaristikkoa en ole koskaan saanut kokonaan täytetyksi.

Lasteni isä oli innostunut myös tietokilpailuista, oli mukana telkkarin Lauantaileikeissä ja Mega visassa taisi olla kaksikin kertaa. Kotona hän piti tietokilpailuja, joista minä, perheen oppimattomin pysyttelin sivussa. Mutta kun lapset olivat lähteneet maailmalle ja kotona oli enää ainoastaan kissa ja minä, molemmat yhtä tyhmiä, tietokilpailuja pidettiin vain joillekin vieraille ja kotona piipahtaneille lapsille, jotka osallistuivat niihin kohteliaasti, mutta enemmän tai vähemmän kärsivän näköisinä. Tosin ei kai kissaa sovi tyhmäksi kutsua, päin vastoin, hän makaili ylimielisen näköisenä ikkunalaudalla ja myhäili viiksiensä suojassa ihmisten tyhmille touhuille. Mutta kun muita kilpailutettavia ei muutamaan päivään ilmaantunut, sanoin että okei, kysele sitten minulta! Ja kummasti sitä oli elämän kiertokoulussa erilaista tietoa tarttunut mukaan, niin että sain kilpailukysymyksiin yllättävän monta vastausta oikein ja loput pistin intuitiotani noudattaen arvaamalla eri vaihtoehtojen välillä.

Ristisanojen ja tietokilpailujen ohella kirjoittamisen ja kieliopintojen tiedetään olevan hyvää aivovoimistelua. Sukututkimuskurssilta palatessani tapasin kansalaisopiston vaatenaulakolla iäkkäänpuoleisen tutun naisen, joka kertoi olevansa menossa ranskantunnille.
Ehkä itsekin ensi syksynä jatkan kieliopintoja, sillä sukututkimus ei sittenkään taida olla mun juttuni. Mielenkiintoni ja kärsivällisyyteni eivät riitä vanhojen rippi- ym. kirjojen tutkimiseen. Mutta kurssilla olen oppinut, miten ja mistä erilaisia tietoja voi hakea jos mielenkiinto vaikka myöhemmin heräisi. Tällä hetkellä olen enempi kiinnostunut vielä elossa olevista ihmisistä kuin manan majoille menneistä kaukaisista sukulaisista. Olen siis mieluummin tarinoitsija kuin tutkija. Nyky-yhteiskunnassa tutkijoita riittää muutenkin joka lähtöön, mistä ihmeestä niille kaikille riittää tutkittavaa?

- Noo, voihan sitä tutkia vaikkapa, että miksi ensimmäisen kerroksen asukkaat käyttävät vähemmän hissiä kuin ylempänä asuvat, toimittajaksi opiskeleva siskonpoika lohkaisi pari suvea sitten kun vietimme leppeän lämmintä kesäpäivää heidän metsämökkinsä pihalla, vahvan kahvin ja jäätelöllä ja kermavaahdolla täytetyn, puurtarhamansikoilla höystetyn marenkikakun kirvoittaessa keskustelun kulkua.

Arjen pyöritystä

Moni meistä muistaa "Tänään kotona" tv-ohjelman, jossa annettiin ohjeita, esiteltiin vinkkejä arjen pyörittämiseen. Tosin tuota vauhdikasta termiä ei vielä silloin tunnettu ja sukkahousutkin olivat vielä niin uusi keksintö, että niiden monikäyttöisyys oivallettiin vasta Niksi-Pirkassa.

Jotkut tänään kotona-ohjelman neuvot hymyilyttävät kotona tänään, niksipirkan nikseistä monet pistävät ulvomaan ääneen, mikä saattaa olla niiden tarkoituskin, onhan joukossa ihan varteenotettavia ohjeitakin. Joku, en muista kuka kolumnisti on joskus jossain lehdessä kirjoittanut ko. palstasta osuvan ja ilkamoivan parodiankin.

Pestyäni hiukseni kananmunan keltuaisella ja syötyäni purkin pohjalta viimeisen, tuoreen pehmoisena pysyneen joulupiparin, sain idean Petriinan omasta niksinurkasta. Samakasan yhteiselle sivulle siitä tulisi turhan pitkä, niinpä päätin perustaa sen tänne omaan pilttuuseeni.

Kananmunan keltuainen on todellakin kauan käytetty shampoo, joka ei hiuksiin hierottuna vaahtoa, mutta tekee tukan puhtaaksi ja tuuheaksi. Siirappipiparit puolestaan pysyvät tuoreenpehmeinä kun piparipurkkiin laittaa muutaman tuoreen ruisleivän palasen, jotka tietenkin tulee aina niiden kuivuttua vaihtaa uusiin. Paikallislehden sitrushedelmiä esittelevällä palstalla vinkattiin, että jos tarvitsee vain pari tippaa sitruunamehua, ei tarvitse halkaista koko hedelmää, vaan tuikata ainoastaan vaikka hammastikun kärjellä reikä, josta tipat voi valuttaa ulos ja laittaa tikku sitten tulpaksi hedelmän kuoreen.

Eli kolme niksiä jo koossa! Mutta ei niillä vielä niksinurkkaa perusteta, joten luovuin koko ideasta ja päätin vain kirjoittaa jutun ko. aiheesta siinä toivossa, ettei tämäkin "uusi teksti" lakanalle suoraan kirjoitettu juttu kesken kaiken luiskahda julkaistujen blogien luetteloon.

Kätevä emäntä keksisi kananmunan valkuaisellekin jotain käyttöä, tämä vähemmän kätevä hulauttaa sen viemäriin samalla kun muistaa takavuosien oivan kuivashampoon, ruisjauhot! Kun tuli kiirelähtö eikä aikaa tukan pesuun ja kuivattamiseen ollut, siitä vain tupsuttamaan ruisjauhoa päähän ja harjauksen ja tupeerauksen jälkeen huispehko näytti puhtaalta.

Ja oivoi, mitä kaikkea muuta kuin juustoa voi siihen tarkoitukseen varatulla höylällä höylätä, tuoretta kurkkua, suklaata... ja ja...

Nyt ei kyllä muistu mieleeni muita niksejä kuin 6-vuotiaan rakenteilla oleva ihmekone, mutta siinä mennäänkin jo keksintöjen puolelle, joten eipä muuta kuin mukavaa ja kekseliästä viikonloppua kaikille!

Hyvää päivän jatkoa!

Lieneekö muilla paikkakunnilla tapana kiitellä kuskia bussista pois jäädessä? Pitkän matkan jälkeen se on paikallaan, mutta paikallisbussissa tämä joitakin vuosia sitten ties mistä kotikaupunkiini rantautunut tapa ihmetyttää, ihastuttaa, vihastuttaa, miten milloinkin. Varsinkin ruuhkabussissa auton keskivaiheilta kaikuva "kiitos, kiitti, kiitoksia, kiitos" kuulostaa epävireiseltä kuorolausunnalta, johon kuljettajan odotetaan vastaukseksi nyökkäilevän tai ainakin vilkaisevan kiittelijöitä etupeilin kautta, mieluummin kutakin erikseen samalla kun tarkkailee takaa päin tulevasta liikenteestä sopivaa menorakoa, sillä ruuhka-aikoinakin ja kelillä kuin kelillä auton odotetaan pysyvän minuutti aikataulussaan.

No, jotkut kuljettajat jopa hymyilevät vastaukseksi varsinkin silloin kun bussissa on vain pari matkustajaa, mutta on niitäkin, jotka eivät reagoi millään tavoin, varsinkin jos samalla hetkellä on pideltävä kännykkää korvan päällä! Heitäkin, jotka ajaessaan puhuvat puhelimeen, nimittäin näilläkin reiteillä silloin tällöin vielä näkee. Mutta sellainen kuljettaja, joka ei eleelläkään vastaa pysäkiltä bussiin nousevan matkustajan tervehdykseen, on jo harvinaisuus. Kohteliaisuuden huippu puolestaan oli jo se iäkkään puoleinen mieskuljettaja, joka pois jäävän matkustajan kiitokseen vastattuaan huikkasi vielä perään: "Tervetuloa uudestaan!"

Kun tähän lisätään eräiden markettien kassatoimihenkilöiden jokaiselle asiakkaalleen tavanomaisen kiitos olkaa hyvä litanian jälkeen huikkaama "hyvää päivänjatkoa", ei voi kun ihmetellä, mistä hämäläiset ovatkaan saaneet jöröjukan maineensa.

Kynttiläkutsut

Kamppailtuani uuden kannettavani kanssa päiväkaudet olin pyhänä kypsä kynttiläkutsuille. Tupperware kutsuilla olen ollut muutaman kerran ja jopa järjestänyt sellaiset itsekin
ja niistä on vieläkin muistona pari käyttökelpoista tavaraa. Meikkikutsuilla tilasin ison tuubin ihmeitä tekevää voidetta, mutta ainoa ihme minkä se teki, oli lovi mun lompsassani. Mutta että kynttiläkutsut! Mitään turhamaisempaa en ollut kuullut, vaan kun kutsujen järjestäjä oli oma tytär, olihan sinne mentävä, varsinkin kun kuulin erään toisenkin kypsään ikään ehtineen daamin olevan myös tulossa.

Menin vartin myöhässä ja vasta nyt tätä kirjoittaessani hoksaan, että en edes pyytänyt anteeksi myöhästymistäni. Kaikki toiset olivat nimittäin jo paikalla. Sunnuntaina bussit kulkevat puolen tunnin välein, joten olisin voinut mennä jo varttia vaillekin. Vaan kun en voinut. On nimittäin tuoreessa muistissa muuan vuosien takainen tapaus, jolloin menin unkarin opettajani illatsuihin liian aikaisin.

Kuka nyt jo tulee? Opettajani ihmetteli. No minä, etkös sinä kuudeksi kutsunut? Mutta kellohan on vasta kymmentä vaille! Muistin, että Unkarissa tapoihin kuuluu mennä aikaisintaan kymmenen minuuttia määräajan jälkeen. Mutta me nyt ollaankin Suomessa, ajattelin ja katosin kylpyhuoneeseen lotraamaan. Ovikello kuului soivan. Toinen tohelo, ajattelin. Toisten luo palatessani ilmeni, että opettajan mies oli norkoillut koko ajan kylppärin ovella päästäkseen suihkuun, mutta ei ollut rohjennut koputtaa.

Viime sunnuntain myöhästymisestäni oli se ilo, että lavastus oli jo valmiina. Oi, miten kauniilta ja tunnelmalliselta se näyttikään; kymmenet, eri korkuisissa asetelmissa tuikkivat kynttilät olohuoneen ikkunan alla, taustalla iltapäivän sinertävään hämyyn laskeutuva luminen luonto! Esittelijä antoi minullekin moniväriesitteen toinen toistaan upeimmista kynttilöistä tykötarpeineen, vaan upea, tai siis hirmuinen oli niiden hintakin! Olin kyllä ilmoittanut, että en aio ostaa mitään ja tytär oli sanonut että ei ole pakko, että moni muukin on sanonut samaa. Mutta kun kaikki muutkin ostivat, joku jopa yli sadalla eurolla, olihan minunkin ostettava, varsinkin kun emännälle tuleva lahja oli suoraan verrannollinen kutsujen tuottoon. Hoksasin, että tuoksuton kynttilä olisi edullisempi kuin tuoksullinen, niinpä kerroinkin että en voi ostaa mitään tuoksuvaa ja valitsin seitsemäntoista euroa maksaneen ihan tavallisen näköisen lilanpunaisen pöytäkynttilän pötikän. En liene tuoksuille allerginen, mutta hengiteltyäni vuoden vaihteen viikot itse kasvattamieni hyasinttien lemua tuoksukiintiöni on toistaiseksi täynnä. Olen tosin aina halunnut pyykinpesuaineeni, deodoranttini ja saippuani hajuttomina eikä elämäni miesten ole tarvinnut satsata chanel viitoseen minun vuokseni.

Kynttiläkaupat tehtyämme me ynnä jaloissa kirmailevat lapsoset siirryimme emännän loihtiman kahvipöydän ääreen. Hyvissä fiiliksissä palailin sitten kotiin kannettavani ääreen noitumaan. Kopiointi tähän tekstitilaan ei nimittäin onnistu vieläkään! Ainoastaan otsikko kopioituu, muuten tää lakana hohtaa puhtoisena. Tämän kirjoitinkin suoraa päätä lakanaan, saapi nähdä, suostuuko teksti siirtymään blogini etusivulle vai kimmahtaako jollekin ylärivin lappuselle. Tulostimen sentään onnistuin tähän liittämään ihan vain laittamalla piuhat paikoilleen. Ja olin tuolilta pudota kun vahingossa päälle sohaisemani web-kamera alkoi videoita mutruilujani koneen ääressä, siunatkoon mikä räjähtäneen näköinen naama! Olin luullut kameralla voitavan kuvata ainoastaan ulkopuolisen maailman tapahtumia. Monta muutakin ihmettä tää aparaatti varmaan vielä järjestää, kärsivällisyyteni kun ei riitä ainakaan vielä tässä vaiheessa opasteen perusteelliseen tutkimiseen, vaan surffailen ja sooloilen sokkona täällä ja odottelen parin viikon perästä saapuvaa lilanpunaista kynttilääni.

Vähän kaduttaa, että en sittenkin tullut tilanneeksi sitä muutaman euron kalliimpaa väriään vaihtavaa oranssinkeltaista pääsiäiskynttilää. Voithan sä ostaa sen kahden viikon päästä toisessa paikassa järjestettävillä kutsuilla, tytär sanoo. En voi, sillä kyllä nää kynttiläkutsut olivat mun ainoani. Muutenkin tykkään enempi poltella tuikkuja entisissä, lahjaksi saaduissa tuikkulyhdyissäni. Ovat paloturvallisempiakin kuin kutsuilla esitellyt kieltämättä kauniit asetelmat.

Junamatka

Herkkiä hetkiä

- Hiihtolomalla on kivaa kun on jo kevättä ilmassa, 6-vuotias tyttärenpoika toteaa samalla kun lusikoi keittiön pöydän ääressä jauhelihakeittoa.

- Kuka niin on sanonut?

- No isi.

- Mitä sä teet sitten hiihtolomalla?

- Hiihdän tietenkin, hän sanoo, väläyttää pitkien ripsiensä alta "eiks tuo nyt sitäkään tiedä" katseen. Että ihmisen lapsi voi ollakin nätti, ajattelen niin kuin mummit kautta maailman lastenlapsistaan ajattelevat. Olemme hetki sitten isosiskon kanssa hakeneet hänet päiväkodin pihalta, jossa hän on halunnut näyttää, miten hienosti laskee pyllyn alle asettamallaan pienellä punaisella läpyskällä pihaan johtavan mäen rinteen alas. Pihalla päivystävä hoitotäti toteaa, että heille ei ole kyllä ilmoitettu, että joku muu kuin vanhemmat hakisivat kyseisen eskarilaisen tänään. No voi sentään, isi ei ole muistanut sanoa! Kerron olevani hänen mumminsa ja tämä tässä on isosisko. Hoitotäti on ilmeisesti uusi, koska ei ole tunnistanut isoa siskoakaan, mutta kun poika itse tuntee meidät, saa hän lähteä mukaamme kunhan isosisko ensin on hakenut sisältä hänen reppunsa. Päiväkodin johtajatar, joka kyllä on nähnyt minut tai ainakin isosiskon useampaankin kertaan, näkyy istuvan ikkunan takana pöytänsä ääressä. Myös muita pihalla pyöriviä toppapukuisia pikku olentoja tullaan hakemaan kotiin.

Iso sisko, joka on soittanut muutaman herkän kauniin kappaleen, pamauttaa pianon kannen kiinni kun häntä tullaan hakemaan viikonloppukylään. Jäämme 6-vuotiaan ja ikälopun, kieltämättä jo melko kulahtaneen näköisen kissan kanssa kotiin. Leikkien lomassa päätämme keittää kahvit. Poika näyttää, mihin asti keittimeen laitetaan vettä silloin kun vain yksi juo kahvia ja mihin silloin kun on kutsut, sanoo että kolme mitallista kahvijauhoa on sopiva määrä ja ne mitattuaan napsauttaa keittimen päälle. Kahvista tulee hyvää. Minä, joka en ole koskaan ollut innokas pelien pelaaja, olen hyvilläni että hän ei edes ehdota Puuha Peteä, jota aikaisemmin on pitänyt pelata kyllästymiseen asti.

Kesken kaiken hän ilmoittaa menevänsä kakalle, arvelee selviytyvänsä yksin mutta huutaa jos tarvitsee tulla pyyhkimään. Ei tarvitse. Kuten ennenkin, istuskellaan hetki saunan lauteilla keskustelemassa. Sitten hän haluaa katsoa dvd:ltä Nalle Puh-tarinan, jossa Nasu saa hikan. Kerron että sitä sanotaan myös nikotukseksi. "Ei vaan hikotukseksi", poika korjaa ja pohdimme, mitä eri keinoja sen lakkauttamiseen voisi olla. Voi juoda kylmää vettä tai olla hetken ajan hengittämättä. Voi myös yrittää pelästyttää nikottelijan, sanon ja selitän että ei tietenkään pidä pahasti pelästyttää, vaan vaikka sillai että ottaa takaa päin olkapäistä ja sanoo "böö!" - Toimiiko se ? Poika kysyy, kääntyy minuun päin. Pöllämystyneenä kuuntelen hänen aikuismaisia repliikkejään. Siihen saapuu jo äitikin, hänen työvuoronsa on loppunutkin tuntia aikaisemmin kuin olin luullut. Hän ei ollut muistanut kertoa siitä. Koska kummallakin vanhemmalla sattuu olemaan töitä myös lauantaina ja toinen mummo (hän jolla on vaarikin) on matkoilla, tämä vaariton mummi menee heille myös lauantaiaamuna, jolloin äiti on arvellut pojan haluavan nukkua pitkään.

Hän mitä nuku. Seisoa tököttää keittiön ovella mummia odottamassa! Siinä meillä onkin sitten edessä pitkän päivän matka iltaan. Poika on hiukan yskäinen ja kun pihalla paukkuu pakkanen, ulos emme aio mennä. Mutta kuinka monen perheen pelastus mahtavatkaan olla television monen tunnin mittaiset lastenohjelmat lauantaiaamuisin, ajattelen kun poika viihtyy telkkarin ääressä ja minä istun siinä lähellä äitinsä aloittama kaulaliinan kudin kädessäni. Vaikka tyttäreni on leikkinyt enemmän ja innokkaammin lastensa kanssa kuin minä ikinä, on hänenkin pitänyt jossain vaiheessa voida hoitaa myös kotityöt. Viimeisimmän lastenohjelman jälkeen poika kipaisee yläkerrassa vaihtamassa yöpuvun päiväasuun ja syö vasta nyt aamupalan. Ja sitten se alkaa, leikkiminen mummin kanssa! Onneksi ei ainakaan heti alkuun pelata Puuha Peteä vaan avataan uusi muovailuvahapakkaus ja "leivotaan" toinen toistaan hurjemman näköistä liskoa ja käärmettä pöytä täyteen. Sitten luen hänelle uusimman lastenlehden ja pari kirjaa. Hän luettelee ja kirjoittaa aakkoset alusta loppuun, haluaa opetella ketjuvirkkausta, mutta kyllästyy kun ei heti opi. Hän ruokkii kissan ja harjaa sen takkuuntuneen turkin. Lämmitetään päiväruokaa, syödään ja tiskaan astiat, koska heidän tiskikoneensa on rikki.

- Mitäs nyt tehdään? Istutaan hänen sänkynsä laidalla ja leikitään, että laiva on lastattu milloin milläkin kirjaimella. Sitten sitä, jossa toinen ajattelee jotain esinettä, ihmistä tms. ja toinen yrittää arvata mikä se on tekemällä kysymyksiä, joihin vastaus saa olla ainoastaan kyllä tai ei. Äiti viestittelee, että voisitte piirtääkin tai maalata vesiväreillä. Ehdotan että poika tekisikin nyt seinälleni lupaamansa vesivärityön, mutta hän ei innostu. Tänään ei dvd:n katselukaan kiinnosta. Soitetaan musiikkia ja tanssahdellaan. Mitäs nyt tehdään? Päätän uhrautua. No pelataan sitä Puuha Peteä!

Mutta yllätys yllätys, poika sanoo, että on kyllästynyt siihen. Hän on ilmiselvästi kyllästynyt jo minuunkin ja minä, joka olen herännyt jo ennen kuutta, alan väsyä. Mutta onneksi äiti saapuukin jo pirtsakkana ja iloisena, kipaisee viemässä roskat ulos, sytyttelee kynttilöitä ja poika alkaa iloisesti touhuta vasaran ja rakennuspalikoidensa yms. kanssa. Hän, joka oli aikaisemmin ilmoittanut, että ei aio harrastaa muuta kuin kavereiden kanssa leikkimistä, on nyt aloittanut eräässä kerran viikossa kokoontuvassa harrasteryhmässä ja on siitä hyvin innostunut. Eräs jakso pienen pojan ja samalla hänen mumminsa elämässä on ohi, uusi alkamassa.

Suloista sunnuntaita

Televisiolupamaksuja vain nostetaan siinä uskossa, että katsojan lauantai-iltojen elämänsisällöksi riittävät Miitta-tädin mauttomuudet, Uutisvuodon puujalkavitsit tai verta roiskuvat rikosfilmit. Silloin kun edesmennyt Tommi Tabermann oli mukana Uutisvuodossa, katsoin sitä, sen jälkeen olen joskus maanantai-iltaisin katsonut uusinnan, mutta enpä ole sille enää lämmennyt. Niinpä televisioni on lauantai-iltaisin kiinni ja kuuntelen yle ykkösen radio-ohjelmia.

Eilen päivällä olin siivonnut kodin edellisenä iltana joulun lopettajaisissa olleiden vieraiden jäljiltä ja illalla saunan jälkeen olisin mielelläni kaikessa rauhassa katsellut telkkaria, jos sieltä olisi tullut jotain katsottavaa. Onneksi muistin TV7-kanavalta puoli kahdeksalta tulevan Café-Raamatun, jossa on, ei läheskään aina, mutta silloin tällöin ollut hyvin mielenkiintoisia keskusteluja. Ja eilen sattui olemaan. Leif Nummela haastatteli siinä kahta miestä, raamatuntuntijaa niin että itsekin aloin kiinnostua jatkamaan ties monettako kertaa aloittamaani mutta aina kesken jäänyttä raamatun lukemista. Uutta testamenttia olen joskus lueskellut sieltä täältä, mutta vanhaa testamenttia en, paitsi että nyt kirjanmerkki näkyy olevan sivulla 192, viidennen Mooseksen kirjan kohdalla. Em. ohjelmassa painotettiin nimenomaan sitä, että saadakseen käsityksen raamatun sisältämästä suuresta kertomuksesta, se tulee lukea kokonaan ja mieluummin useampaan kertaan. Uhhuh... mutta taidanpa jatkaa lukemista saadakseni itseltäni vastauksen siihen, että koenko sen edelleen Kalevalan (jota sitäkään en ole lukenut kuin sieltä täältä) kaltaisena legendana vai jonain muuna, hengellisempänä.

Tämän päivän tv-ohjelmassa näyttäisi onneksi olevan enempi katsottavaa ja sunnuntai-iltaisin minulla on tapana kuunnella myös radio Dein Taivaan ja maan-välillä ohjelmaa. En ole läheskään kaikissa asioissa samoilla linjoilla, mutta koen siinä siunauksellisuutta, johon on hyvä nukahtaa. Torkahtelen kesken kaiken ja joskus saatan herätä sulkemaan radion puolen yön maissa, jolloin ohjelma on jo päättynyt. Tämän aamun paikallislehdessä näkyy myös, harvinaista kyllä, olevan monta mielenkiintoista kirja-arvostelua. Maarit Verrosen "Kirkkaan selkeää", Herman Hessen "Kulkija", Outi Pakkasen "Seuralainen" sekä Sofi Oksasen laaja haastattelu. Minun, omissa oloissani viihtyvän "papereiden rapistelijan", kuten lasteni isä aikoinaan sanoi, sunnuntaipäivä on siis pelastettu. Lenkillekin olisi lähdettävä. Viime aikoina se harrastus on jäänyt luvattoman vähälle, milloin on liikaa pakkasta, milloin liian paljon auraamatonta lunta...

Mutta tänään iltapäivällä lähden. Suloista sunnuntaita kaikille!

Mennään taksilla!

Talvi-ilta vuonna 1988:

Taksi pysähtyy viitisentoista kilometriä Tukholmasta pohjoiseen olevassa Akallan kylässä

kerrostalon eteen. Katsomme mummon kanssa hämmästyneinä toisiimme. Kylä on kyllä oikea, mutta tämä ei ole se talo, jossa sisareni perhe asuu, yritän selittää taksikuskille samalla kun mietin kuumeisesti, mitä "rivitalo" on ruotsiksi. Kuljettaja, nuori mies, pyörittelee neuvottomana päätään, näyttää karttaa, jota hän muutenkin matkan aikana on tutkinut epäilyttävän usein, ajanut kerran harhaan, kääntynyt takaisin ja viimein, aivan kuin etsimiseen kyllästyneenä, päättänyt kipata meidät kyseisen kerrostalon pihaan. Hän selittää kuvailemieni matalien talojen olevan "tuolla kauempana". Niin niin, mutta miksei hän taulapää sitten aja sinne? Ahaa, viimein meille selviää, että kyseinen katu on kävelykatu eikä hän sen vuoksi voi ajaa tämän kauemmaksi.

- On sinne ennenkin taksilla ajettu, mummo jupisee. Nyt ei kuitenkaan auta muu kuin maksaa kyyti ja nousta autosta eli siinä sitä ollaan mummon kanssa kielitaidottomina vieraalla maalla, vieraan talon iltapimeällä pihalla taksin punaisen perävalon ilkkuen vilkuttaessa silmäänsä!

- Ihan oudon näköistä seutua, mummo toteaa kun alamme kasseinemme talsia loivaan mäenrinteeseen tallautunutta lumista polkua "sinne kauemmaksi." Eipä silti, etteikö Ruotsissakin olisi makkaraa tai se olisi jotenkin huonompaa kuin suomalainen, mutta erilaista se on eikä laps Suomen, joka ikänsä on syödä mussuttanut oman maan makkaroita, voi ainakaan omaistensa mielestä elää niitä ilman myöhemminkään. Niinpä kasseissamme on kotimaista metwurstia, lenkkiä, kuorettomia nakkeja, balkanin juhlaa ja jälkiuunileipää lapsille vietävien lelujen ja kaiken sen, mitä nainen, tässä tapauksessa kaksi, matkalla tarvitsee.

- Toista sataa kruunua maksettiin ja sinä menit antamaan sille vielä ylimääräistä, mummo tuhisee.

- Muistelen kuulleeni, että samoin kuin Unkarissa, Ruotsissakin on kirjoittamaton laki, että taksikuskeille on annettava juomarahaa, yritän puolustella samalla kun mieleeni muistuu muuan taksimatka Unkarissa:

- Oletteko saksalainen? Unkarilainen taksikuski kysyy takapenkille istuneelta kukkamekkoiselta naiselta.

- En vaan suomalainen.

- Puhutte hyvin unkaria, kuljettaja sanoo. - Suomi on varmaan hyvin kaunis maa?

Nainen myöntää niin olevan.

- Mitä pidätte Unkarista? Kuljettaja kysyy samalla kun esittelee heidän parhaillaan ohittamansa historiallisen muistomerkin. Etupeilissä välähtävät pustan pojan ruskeat nauravat silmät ja nainen, joka matkan alkaessa ei ollut lainkaan juttutuulella, huomaa iloisuuden tarttuvan ja sanoo Unkarin olevan kaunis maa ja kertoo olevansa matkalla unkarilaisen tuttavaperheen luokse suomalaiseen saunaan.

- Mihin aikaan tulette pois? Kuljettaja kysyy. Nainen ei tiedä.

- Ajattelin vain että voisin hakea teidät.

No johan nyt, nainen ajattelee.

- Voi olla että...en tule lainkaan. Tarkoitan että saatan jäädä sinne yöksi, nainen selittää.

Auto kaartaa paritalon portin eteen. Unkarilaisemäntä tulee rappusille vastaan.

- Onko teillä puhelin? Taksikuski huikkaa. - On, emäntä sanoo.

- Voisitteko soittaa autopuhelimeeni kun vieraanne on lähdössä, tulen hakemaan hänet?

Mutta unkarilaisemäntä vain hymyilee leveästi, sanoo ajatelleensa näin kauniina iltana saattaa vieraansa itse. Seuraavana päivänä nainen kertoo unkarilaiselle ystävälleen taksikuskin yrittäneen iskeä hänet. Mutta ystävä arvelee rauhalliseen tapaansa, että "taxisöför" ei ehkä ollut halunnut tulla hakemaan naista siksi, että olisi ollut ihastunut häneen, hän olisi vain halunnut varmistaa myös paluukyydin saadakseen enemmän rahaa.

- Jospa tämä on jokin uusi muotivirtaus, liikunnan edistämiskampanja, joka ei vielä ole rantautunut Suomeen asti; taksikuskit jättävät matkustajat tietyssä paikassa kyydistä ja sanovat määränpään olevan "därborta", tuolla kauempana, sanon mummolle tuona talvi- iltana Akallan kylässä. Mutta mummolta ovat vitsit vähissä. Hän, 75-vuotias äitini, jota sisareni perheen tavoin kutsun tässä mummoksi, on laivalla esitellyt minulle pillerimäärän, jonka päivittäin joutuu ottamaan. Jos rintakipu kuitenkin yllättää, kolmekin nitroa voi ottaa ja jos ne eivät auta, kulaus konjakkia päälle. Mutta jos sekään ei auta, sitten onkin jo kiire sairaalaan. Mielenliikutus voi laukaista kohtauksen ja nyt mummo on todella vihainen.

Onneksi tuttu kadunnimi paistaa eteemme ilmestyneen rivitalon seinästä silmiin. Viehättävien kaksikerroksisten asuintalojen täyttämä alue, jonka kadut on nimetty suomalaiskaupunkien mukaan, on todellakin rauhoitettu muulta kuin huoltoliikenteeltä. Omat autonsakin asukkaat joutuvat jättämään lähellä olevaan yhteiseen autotalliin. Sisareni kertoman mukaan alueella asuu muun muassa suomalaisia ja iranilaisia eli perheitä, joissa äiti on suomalainen ja isä iranilainen. Sisareni mies on suomenruotsalainen ja he ovat muuttaneet työn perässä Ruotsiin, mutta viimeistään lasten tultua kouluikään on aikomus palata Suomeen takaisin. Kylässä on kaikki tarvittavat palvelut, sekä suomen- että ruotsinkielinen päiväkoti, sillä valtaosa asukkaista on kuitenkin ruotsalaisia. Puistoalue vanhoine rakennuksineen ja lasten leikkikenttineen, ostoskeskus kävelymatkan päässä.

Vierailun päätyttyä me mummon kanssa päätämme ajaa ruotsalaistaksilla vielä toisenkin kerran. Sisareni naapurikylästä tilaama taksi ajaa aivan rappujen eteen ja kuljettaja on hyvin miellyttävä ja kohtelias, saattelee meidät satamassa laivaan asti. Keinuttuamme yön laivalla astumme Turussa bussiin ja olemme puolenpäivän maissa kotikaupunkimme linja-autoasemalla. Paikallisbussipysäkki olisi lähellä, mutta kun tässä nyt on alettu taksilla ajaa, niin ajetaan vielä tämäkin matka! Makkarakasseja meillä ei tosin enää ole, mutta kilisevät muovikassit ovat melkoisen painavia nekin. Mummo ottaa ensin taksitolpalle ajavan auton, minä seuraavan. Kadun nimen ja numeron ilmoitettuani matka jatkuu täydellisen hiljaisuuden vallassa. Ehkä tämä kuljettaja antaa asiakkaan päättää, jutellaanko vai ei, ajattelen, yskäisen ennen kuin sanon:

- Taitaa olla huono keli kun autot näin ruuhkaantuvat vasta sataneen lumen sohjoonnuttamalla kadulla.

- Mitä? Taksikuski kivahtaa.

- TAITAA OLLA HUONO KELI.

- Mikäs tässä on vikana, tavallinen talvikeli, hän äyskäisee. Eli puhumatta paras, ajattelen.

- Kaksikymmentä kaksi markkaa, kuljettaja ilmoittaa perille päästyämme. Lasken markat kouraan enkä penniäkään yli. Hän nousee autosta, ottaa laukkuni tavarasäilöstä, sanoo kiitos ja näkemiin. Samoin.

-------------------------------------------------------------

Tekstini on aikoinaan julkaistu eräässä lehdessä

Muutoksia

Tervehdin ilolla (uskokoon ken tahtoo!) jokaista uutta ryppyäni, muistojeni kuvakudosta.

Aivan erityisen kiinnostuneena olen katsellut loppukesän lyhyeksi jääneen episodin, romanssin jälkeen suuni yläpuolelle ilmestynyttä uutta pystypoimua, mutta liika on sentään liikaa. Jouluflunssani seurauksena ylähuuleni oikeaan laitaan ilmestyneelle pienelle yskänrokolle on nimittäin kasvanut melkein nenänpieleen asti kaareutuva punarupinen häntä! Olen voidellut sitä erinäisillä voiteilla, ihmisten ilmoille lähtiessäni yrittänyt peittää puuterilla tai meikkivoiteella, turhaan. Kun vielä vahingossa raapaisin sitä kynnelläni, se helottaa entistä punaisempana. Voin vain toivoa, että se katoaa samalla kuin tämä räkätautikin. (Että ei kai vain ylenpalttisesta hyasinttien tuoksusta tuokin...)

Aikomukseni oli myös vuoden alussa vaihtaa profiilikuvaa, mutta sohvalla istuva, tosin tunnistamattoman pieni hahmo ei ehtinyt istuskella siinä paria päivää pitempään kun tuli tarve vaihtaa se takaisin vanhaan piirrokseen. Sohvalla istuneen blondin nimissä en ehkä olisi osannut kirjoittaa muuta kuin omaan henkilöhistoriaani liittyviä ikivanhoja asioita kun sen sijaan Piirros-Petriinana koen olevani vapaa kirjoittamaan, "lätisemään" mitä mieleen juolahtaa. Piirsin hänelle lommon kumpaankin poskeen, mutta ylähuulen pystypoimun ja yskänrokkohännän jätin pois, koska kuvasta olisi saattanut tulla turhan täysi ja suttuinen.

Muista alkaneen vuoden muutoksista vielä sen verran, että sukututkimus ei sittenkään taida olla minun heiniäni. Käyn kurssilla kevääseen asti, mutta päinvastoin kun olin kuvitellut, mielenkiintoni esi-isieni ammoisia tekemisiä kohtaan on hiljalleen hiipunut, varsinkin kun suvun nykyisissä tapahtumissakin on seurattavaa yllin kyllin. Tämä on tuntemukseni tällä hetkellä, ensi viikolla, jolloin tunnit taas alkavat, tilanne saattaa olla toinen ja paneudun innolla tutkimaan kauan sitten kastettujen, vihittyjen, haudattujen, paikkakunnalle tai paikkakunnalta pois muuttaneiden luetteloita. Sekin hidastuttaa ja harmistuttaa, että miksi ihmeessä suvussa on pitänyt olla niin monta saman nimistä henkilöä? Että aivan kuin allakassa ei olisi ollut nimiä tarpeeksi, vaan isille ja pojille ja veljien ja siskojen pojille oli pitänyt antaa sama etunimi! Ota siinä sitten selville, että kumpi on minulle läheisempää sukua, "talollinen NN" vaiko varkaudesta kuritushuoneeseen tuomittu "löysäläinen NN."

Kanapata hautuu uunissa, tiskit odottavat tiskaajaa, lattiat imuroijaa. Keittiössä paikallisradio höpöttelee omia aikojaan, aamun lehtikin on vielä lukematta ja akka se vaan kirjoittaa! Keskeneräisyyden viehätystä ehkä liiankin kanssa...

Keskeneräisyyden viehätys

Riippuu tietysti siitä, mikä asia tai toimenpide on kesken. Minulle viime aikoina keskeneräisyyden viehätystä ovat edustaneet hyasinttien aukeamaisillaan olevat nuput. Mutta siinä missä itse seuraan kiinnostuneena hennon vihreiden itujen työntymistä kukkasipulin keskeltä esiin ja päivänvaloon otetun kasvin lehtivihreän voimistumista ja lehdyköiden keskelle kehkeytyvän kukkanupun hidasta kasvamista, aukeamista, joku toinen haluaa valmiin kukan. Tarjosin sisarelleni noin viikkoa ennen joulua nupullaan ollutta valkoista hyasinttia tai hieman isompaa sinertävänuppuista, mutta hän ei huolinut kumpaakaan, koska arveli että eivät ne kuitenkaan ehtisi aueta jouluksi. Sanoi aatonaattona ostavansa "valmiin" kukan.

Niinpä en sitten arvannut viedä nuppuhyasinttiani naapurirapun rouvallekaan, niin kuin olin suunnitellut tekeväni. Kukaties olisi katsonut minut pellolle kukkaruukkuineni ja talossa olisi levinnyt juttu höpsähtäneestä naapurin naisesta, joka joulukukkien sijaan jakelee pelkkiä kukannuppuja! Tyttärelleni vein jouluaattona yhden osittain auenneen valkoisen kukan kauniissa suojaruukussa, pieni punamyssyinen käpytonttu kukkasen viereltä kurkkimassa. Ei hänkään ilosta hihkunut, mutta otti kukan kuitenkin vastaan.

Tällä hetkellä asunnossani on enää kaksi kauniisti auennutta valkoista hyasinttia ja ikkunalaudalla yksi, joka ei näytä kehittyvän alkua pitemmälle. Aikoneeko avautua vasta helmikuiseksi Ystävänpäiväksi? Mutta kyllä kahdestakin kukasta semmoiset tuoksupilvet pöllähtävät, että läpivetotuuletus ainakin kerran päivässä on paikallaan. Ettei vain jouluflunssani tai ainakin sen jälkeensä jättämä tukkoinen olo olisi peräisin liiallisesta hyasintin tuoksusta...

Seuraava muistikuva sen sijaan on kaukaa aikaisemmilta vuosilta: Keittiön pöydällä punainen matkakirjoituskone, koneessa valkoinen paperi, puoliksi täysi, puoliksi tyhjä. Pöydän toisessa päässä pellillinen pullia pellavapyyhkeen alla odottamassa uuniin pääsyä. Kahvinkeitin porisee, jääkaappi hurisee, radio soittelee taustamusiikkia. Kylpyhuoneessa pesukone touhuaa pyykkiä puhtaaksi. Postiluukku kolahtaa. Kissa hypähtää ikkunalaudalta eteisen matolle istumaan, toinen etukäpälä kohotettuna se kuulostelee rapussa eteneviä askelia. Kaikki on ihanasti keskeneräistä, elämänmakuista! Kun lapset tulevat koulusta, he saavat tuoretta pullaa. Illan suussa töistä kotiin palaavaa odottaa uuniruokien, lihaperunalaatikon ja riisipuuron tuoksu. Kirjoituskoneen puolityhjä paperikin on siinä ohessa täyttynyt mustista kirjaimista, sanoista, lauseista. Palkkiona tyytyväisyys tehdyistä töistä. Vaiko tyhjyys? Niin kuin luomisen ilon hurmaamalla taiteilijalla, joka työn valmistuttua on luovuttanut sen pois tai urheilijalla, joka pitkän harjoittelurupeaman jälkeen on kilpailunsa kilpaillut?

Näinä alkuviikon päivinä aikomukseni on katsella, löytyisikö kaupasta loppiaiskukakseni nupullaan olevaa amaryllistä, jonka kehkeytymistä täyteen loistoonsa voisin seurailla.

Toki senkin olisi voinut itse kasvattaa sipulista asti ja ensi jouluksi niin teenkin, sillä hyasinttikauteni lienee lopullisesti ohi. Tapasin muuten naapurirapun rouvan eilen pihalla, kerroin aikoneeni tuoda hänelle nupullaan olleen hyasintin. Hyvä kun et tuonut, olen sen tuoksulle allerginen, hän sanoi.

Raha ei haise

- No onpa täällä jonoa, työkaveri huudahtaa ravintolan naistenhuoneen ovella.

- Joo, ja vain kaksi pönttöä palvelee, toinen toteaa samalla kun sutii peilin edessä väriä ripsiinsä.

- Ihan niin kuin pankissakin maanantai aamuisin, kolmas huomauttaa.

Samaan aikaan ravintolan puolella järjestäydytään pöytiin. Tarjoilijat kantavat ruokaa ja juomaa ja kohta tanssiinkutsu soi. Kummasti lambada luonnistuu naispariltakin ja siitäkös miehetkin innostuvat, poikapuolen ikäistä nuorukaista alkaa virrata salin toisesta päästä naisille pokkailemaan. Vähän iäkkäämpi, jo jonkin verran liikuttuneessa tilassa oleva herra ilmestyy tummatukkaisen naisen taakse, kopauttaa olkapäälle:

- Saiskos luvan?

- Se on kaksikymmentä markkaa, nainen sanoo.

- Niin, tanssiko?

- Ei vaan tää kysely. Tanssista veloitetaan erikseen.

Miehen silmät leviävät hämmästyksestä. - No paljonkos se tanssi sitten maksaa?

- Riippuu siitä, tuleeko taivutusten kanssa vai ilman. Lähtöhinta on viiskymppiä, taakse taivutus kympin, ylimääräiset sivuaskeleet vitosen per kappale ja poskitangosta peritään parin kympin lisämaksu, mihin hintaan sisältyy aurinkopuuteri, siitä kun nimittäin tuppaa suurin osa siirtymään partnerin poskeen, kengän pohjien kulumisesta kymppi ja...

- Seis seis! Eihän minulla ole semmoisia summia edes mukana, mies kauhistelee.

- Tilinumero riittää, minulla on laukussani kotimikro, tai jos ei numero muistu mieleen, henkilötunnuksellakin selvitään.

- No jo on aikoihin eletty, mies tuumii.

- Niin on. Vuosikymmenestä toiseen meitä naisia on pyöritelty parketeilla lainkaan ajattelematta, mitä tää koko komeus meille maksaa. Ensinnäkin kampaus, ei kuule tämä mahongin sävy ole ilmaiseksi mun päähäni taivaalta tipahtanut, ja ripsiväri, luomiväri, helmiäiskiiltoinen huulipuna, entäs tää pusero? Ei tämmöinen tonnilla irtoa. Illasta iltaan minä olen ilmaiseksi pitänyt juhlahuoneeni valaistuna, mutta se on loppu nyt, ilmaispalvelujen aika on nyt ohi!

Mies alkaa vähin äänin perääntyä parketilta, mutta ei malta olla mennessään kysymättä:

- Paljonko lambada maksaa?

- Sata markkaa per kierros, nainen sanoo. Mies on jo kadonnut näköetäisyyden taa, orkesteri lähtenyt tauolle. Levyautomaatista rävähtää ilmoille rytmikäs rokki. Koko naislauma sekä mukana olevat kaksi herraa kahahtavat lattialle. Herrat, jotka ovat jo hakeneet työyhteisömme nokkanaisia tanssimaan, keskittyvät nyt kilvan liehittelemään juuri taloon tullutta nättiä nuorta naista. Tieto uusista palvelumaksuista lienee jo kiirinyt eteen päin, koska alkuillan innokkaat kavaljeerit ovat kaikonneet, niinpä me tavisnaiset tanssimme keskenämme. Tiputanssissa meikä nyrjäyttää nilkkansa niin että on palattava pöytään, jossa vadelmanpunainen alkoholiton cocktail "varma alastulo" odottaa.

Lopun iltaa istutaan naisporukalla pöydän ääressä, puhua supsutetaan päät yhdessä. Automaatissa vaihtuu levy. Salin perällä istunut mukavan näköinen mies ponnahtaa seisomaan, lähtee tulemaan kohti. Siinä monen naisen sydän ehtii jo sykähtää, selkä oieta ja huulet vetäytyä hymyyn, mutta kaveri kaartaa ohi. Kuuluu selittävän kavereilleen, että oli vain käynyt ikkunasta katsomassa, että josko asemalla olisi junaa, jolla hän pääsisi radan varressa sijaitsevaan kotipuoleensa. Ravintolailtamme lähenee loppuaan. Seurueemme herroista toinen huitaisee huolettoman näköiseksi harjoittelemansa puumerkkinsä laskun alareunaan. Firman piikkiin, mikä summa tietysti tullaan moninkertaisena repimään meidän selkänahoistamme takaisin. Poistumme ennen ensimmäistä valomerkkiä.

"Raha ei haise", on keisari Vespaniuksen sanonta ajalta, jolloin Roomassa hankittiin rahaa yleisten käymälöiden avulla. Ja vaikka rahan käyttö maksuvälineenä loppuisikin, löytyy sille monenlaista muuta käyttöä. Muuan nainen kertoi istuneensa vieraalla paikkakunnalla ravintolan pöydässä lasin ääressä yksinään kun taustalla soinut musiikki oli nostattanut muistoja mieleen, niin että hän oli alkanut itkeä. Eikä nenäliinaa, ei serviettiä, ei mitään paperinpalaa missään! Niinpä hän oli avannut laukkunsa, ottanut siellä olleen ainoan satasensa ja pyyhkinyt siihen kyyneleensä.

----------------------------------------------------------------------------

Tämä on hiukan muunneltu lyhennelmä 1990-luvulla kirjoittamastani kannanotosta pankkien palvelumaksujen korotuksiin. Teksti on julkaistu eräässä lehdessä.

Läskiä!

"Lihakset tulevat ja menevät, mutta läski on ikuista." Vyötärön kohdalle iskostunut ihramakkara on ja pysyy kuin entisen tytön huulipuna. Istumapaikka tursuaa tuolin reunojen yli, käsivarsia on pidettävä levällään siitä yksinkertaisesta syystä, että berliininmakkaroita muistuttavat yläraajat eivät enää mahdu kylkiin kiinni. Hymyileminen käy päivä päivältä työläämmäksi, koska paksunneiden poskilihasten liikuttelu vaatii yhä enemmän voimia. Näin on jos siltä tuntuu.

Toisaalta pullukka voi elää sovussa kilojensa kanssa ja langanlaiha tuntea itsensä punkeroksi yhden ylimääräisen kilon vuoksi. Silti ei voi olla ihmettelemättä, kun mannekiinivartaloinen työtoveri ilmoittaa liittyneensä painonvartijoihin. - Enhän minä omaa painoani vartioikaan, vaan muiden! No se on jo tosi solidaarisuutta, soitella iltaisin kavereille ja varmistaa, että ei kai vain olla jääkaapilla jotain mussuttamassa! Ajasta, mikä kuluu vastauksen saamiseen, voi jo päätellä jotakin. Hiljaisuus langan toisessa päässä, varsinkin jos siihen liittyy epämääräinen lotkahtelu, voi merkitä sitä, että siellä yritetään kerralla nielaista kimpale kakkua tai suklaapatukan puolikas. Tukahtuneen tuntuinen ääni puolestaan kielii poskeen piilotetusta herkkupalasta.

Toinen työtoveri kertoo liittyneensä painonvartijoihin siksi, ettei hänen oma työllä ja vaivalla hankittu elopainonsa vain pääsisi putoamaan. Jos paino putoaa kerralla liikaa, siitähän on seurauksena koko vaatevaraston uusiminen, mikä ei vaadi ainoastaan aikaa ja energiaa,

vaan kuten kaikki tiedämme, rahaa ja luottokortteja.

Ja onhan tuhti ihminen toki monin verroin näyttävämmän näköinen kuin laiha. Jos ajatellaan vaikkapa kokousta, jossa asiat menevät siinä määrin kampoihin, että ainoa keino on poistua paikalta, niin eihän sitä kukaan huomaa kun laiha lähtee.

Mutta antaas olla kun lihava nousee ja lähtee, sen näkevät kaikki! Varsinkin jos hän on ymmärtänyt pukea päälleen jotain monenkirjavaa, leveää ja liehuvaa. Olen pari kertaa saanut olla todistamassa sen kaltaista poistumista. Vaikuttavaa! Lähtijä jätti jälkeensä ison, tyhjän tilan, joka puhui enemmän kuin tuhat tyhjää sanaa.

Kaikista näistä vakuutteluista huolimatta useimmat meistä kuitenkin olisivat mieluummin hoikkia kuin liian lihavia. Eräs keino laihtua on ostaa pari numeroa liian pieni puku. Jos menoiltana ei ole muuta päällepantavaa, on pakko laihtua. Tietenkin laihduttaminen on aloitettava jo viikkoa, paria aikaisemmin. On lopetettava iltasyöminen. Juoda voi, nimittäin vettä. Asiantuntijoiden mukaan vanhenevan ihmisen (onko meitä muitakin kuin vanhenevia?) tulisi muutenkin latkia vettä joka käänteessä. Ja liikkua! Kävellä, juosta, uida, pyöräillä. Tosin on olemassa vaara, että ruokahalu kasvaa liikkuessa, niinpä lenkiltä palattua ei pidä edes katsoa jääkaapin suuntaan, vettä raanasta ja sillä siisti.

Eräs keino on mennä hierojalle. - Vai miten on, laihduttaako hierominen? Kysyn naama hierojan penkin päässä olevaan rakoon painettuna samalla kun hieroja, riuskan näköinen nuorehko mies murjoo kaksin käsin harteitani. - Sellainen käsityshän ihmisillä on, mutta jos tässä joku laihtuu niin kyllä se on hieroja, hän vastaa otsaansa pyyhkien. Läskien alla mahdollisesti piilevät lihakset sen sijaan voivat hieronnan vaikutuksesta kiinteytyä, mikä saattaa aiheuttaa laihtumisen tunteen.

Olivatpa laihdutuskeinot mitkä tahansa, juhlailtana, tarkemmin sanottuna kotiin palattua

ne monin verroin palkitaan. Silloin voi nimittäin SYÖDÄ vaikka kaapit tyhjiksi! Pari numeroa liian pieni puku joutaa komeroon, sillä seuraaviin juhliin on kosolti aikaa. Ja kuka tietää, vaikka monien laihojen vuosien jälkeen ihannenainen olisikin Rubensin tai Rembrandtin taulujen sulotar, ehkä jopa häntäkin pyöreämpi lyllerö ja laiheliinit laitettaisiin lihotuskuurille!

-------------------------

Tämä on hiukan muunneltu versio 1990-luvulla erääseen lehteen kirjoittamastani pakinasta.