Päivätanssit Porokalliolla. Auringon lämmössä syyskesän raukeus, pitenevät tummat varjot, iltatuulessa syksyn sävel. Ei, ei ihan vielä, pidetään vielä hetki kesän liepeestä kiinni! Oranssinkeltaiset kehäkukat, hajuherneiden hempeä lila, puista putoilevat pienet omenat, paljaan jalan alle pehmeänä taipuva kesäheinä.
En muista koskaan nähneeni niin täyteläisiä pihlajanmarjaterttuja kuin sinä kesänä, pankin elonkorjuujuhlien aikaan. "Kuin verta niissä ois..." Tunnettu iskelmätähti seisoo mikrofonin takana: "Soi tango kohtalon, sen sointi surullinen on." Lattia aaltoilee kukkamekkoa, salsahametta pitsipuseroa, miehillä tietty jotain tummaa, arvokasta päällä. Eräällä vanhalla herralla napinlävessä apilankukka, olkihattu päässä. Katonrajassa, auringon leikkaamassa valokiilassa leijailee tanssijoiden nostattama pölypilvi. Joku mies naputtaa kengän kärjellä tahtia lattiaan, käsi hakeutuu vierellä seisovan vaimon vyötärölle.
Peli vingahtaa käyntiin, he katoavat muiden tanssijoiden joukkoon.
"Oi pyöritä lennätä pellavapäätä..."
- Anteeksi vaan, mä en taida osata pyöriä kuin myötäpäivään, sanon olkihattuiselle.
- No mennään sitten myötäpäivään, vanha hurmuri hymyilee, ottaa tukevan otteen sieltä missä minulla kerran oli vyötärö ja alkaa viedä. Ihmistungoksessa vilahtavat konttorin johtajattaren hymyilevät kasvot. Viereisen kassan selän takana hänen pikkuinen laukkunsa liitää pitkän hihnan päässä, hame pullistuu purjeeksi.
- Katsokaa, siinä viisikymppistä viedään! Markkinointisihteeri huomauttaa seinän viereltä. "Ne yöt ovat valkeat, kuluvat kohta." Valssi päättyy, tanssi taukoaa. Mutta silmissäni lattia ei heti lakkaa keinumasta, on otettava partnerin takin hihasta kiinni. Naurattaa. Muistan nuoruuteni tanssilavat. Jonkin tuoksun buffetin puolelta...
Parinsa löytäneet istuvat seinänvieruspenkeillä toisten tanssia katsellen. Silloinkin mentiin buffetin puolelle juomaan.
Pankki tarjoaa mehua ja pullakahvit. Terassilta leijailee paistumassa olevan makkaran savunsekainen tuoksu. Pankin autonkuljettaja siellä touhuaa grillin äärellä.
Edellisenä päivänä oli pankkisalissa tarjottu asiakkaille kahvia ja kakkua. Konttorinjohtajan ovenpielessä pelimanniyhtye oli soittaa luritellut kansanmusiikkia, emäntä ja siivooja olivat seisoneet tarjoilupöydän takana valkoiset hilkat tanassa, esiliinat edessä. Pankkisali oli koristeltu luonnonkukilla, viljantähkillä ja pihlajanmarjoilla.
Se oli silloin kun pankki järjesti 55 vuotta täyttäneille asiakkaille päivätanssit Porokalliolla ja muutama meistä toimihenkilöistä oli pestattu seurustelemaan ja tanssimaan heidän kanssaan.
Seuraavan vuoden alussa alkoivat yt-neuvottelut, pankki fuusioitui toisen pankin kanssa, seurasi mieletön vääntö siitä, ketkä lähtevät, ketkä jäävät. Helppoa ei ollut lähtijöillä, mutta ei myöskään niillä jotka saivat jäädä.
------------------------------------------------
Saattaa olla että tämä on joskus aikaisemminkin ollut blogissani, mutta en pääse tarkistamaan asiaa, koska suuri osa vanhoista teksteistäni uinuu edelleen rikkoutuneen pöytäkoneeni tiedostoissa.
lauantai 28. heinäkuuta 2012
maanantai 23. heinäkuuta 2012
Kesällä sattuu kaikenlaista
Kesä on vaativa vuodenaika. Sitä pitäisi ehtiä viettää, siitä pitäisi osata nauttia, aurinkoa pitäisi palvoa, mansikat pitäisi pakastaa mustikat, vadelmat, viinimarjat ja karviaiset poimia tai ostaa torilta poimittuina, olisi ehdittävä ulkoilmakonsertteihin ja yhteislaulutilaisuuksiin, lavatansseihin, huvipuistoihin, uimarannoille, kesäteatteriin ja taidekeskuksiin, sisävesiristeilylle sekä eväsretkille jumalaisen kauniisiin kesämaisemiin, olisi ajettava viikonloppuruuhkassa joko omalle tai ystävien mökille saunomaan ja puuveneellä soutelemaan, särkiä ja ahvenia niemen nenään narrailemaan, olisi tehtävä kesäkeittoa, telttailtava ja grillailtava, hoidettava kukkia ja kitkettävä kasvimaat, käveltävä paljain jaloin ruohikolla, näyttäydyttävä puutarhakutsuilla hellemekossa ja hattu päässä, järjestettävä rapujuhlat...
Syksy on levollisempaa aikaa. Syksy vain on. Joko sateinen tai päivänpaisteinen, ehkä molempia. Syksyllä voi kaikessa rauhassa istua muistelemaan, mitä kaikkea kesällä sattui ja tapahtuikaan. Esimerkiksi sitä, miten yläpuolellani asuva yksinhuoltajaisä yhtenä kauniina kesäaamuna päätti aloittaa keittiöremontin ilmoittamatta siitä etukäteen naapureille mitään. Jylinä ja särkyvien kamojen lentely lattioille oli sitä luokkaa, että säikähdin hänen ehkä saaneen raivarin ja hajottavan koko rapun. Pihalla tapaamani pari taloyhtiön hallituksen papparaista päätti lähteä tiedustelukäynnille. Ei, kyse ei ollut raivarista, siellä vain jyrättiin eteisen ja keittiön välistä seinää kappaleiksi! Remonttilupa oli tietenkin pitänyt sitä ennen saada isännöitsijältä. No, tulihan ulkoiltua sinä päivänä, onneksi ei satanut ja onneksi lapsenlapsi, jonka piti tulla luokseni, oli jo edellisenä iltana ilmoittanut että ei tulekaan. Ikävämpi tilanne oli kolmannen kerroksen rouvalla, jonka selkä oli kesämökillä kipeytynyt niin että hän oli päättänyt tulla kaupunkiasunnolle "lepäilemään."
Seuraavana päivänä yksinhuoltajaisä tuli rapussa vastaan jotain kamoja kannellen, morjesti ja sanoi tekevänsä keittiöremonttia. On huomattu joo, sanoin ja enkös vain innostunut kertomaan, että kaataisin itsekin pari seinää jos minulla olisi siihen varaa. Riehaannuin jopa kehumaan hänen lapsiaan, parin viikon välein yläpuolellani jymistäviä riiviöitä. Mutta tään jylinän jälkeen lasten juoksentelu lienee kuin musiikkia korvilleni. Ja onko mies edes mikään yksinhuoltaja? Eilen pihapenkillä istunut naapurirapun rouva nimittäin arveli, että perhe saattaa asua eri paikkakunnilla työasioiden vuoksi. Näinä aikoina sekin on tietysti mahdollista. Samalla naapurirapun rouva esitteli kyynärvarresta alas asti kipsattua oikeaa kättään. Oli kaatunut marjametsässä, käsi kipsissä seuraavat viisi viikkoa. Vaan on minullekin sattunut ja tapahtunut: Lauantai-iltana kolmannen kerroksen leskimies (vai eronnutko sekin lienee?) yritti tulla kanssani samaan aikaan saunaan!
Onneksi olin lukinnut kakkospukuhuoneen oven. Kuulin kun sinne tuli joku. Olisiko minua ennen saunonut pariskunta unohtanut jotakin, ajattelin samalla kun laskin löylyvettä ämpäriin. Hetken kuluttua ovea yritettiin rynkyttää auki. - Kuka siellä? - Minäää! Miesääni huusi. Otin lukua vähän aikaa, sillä en tunne ketään sen nimistä. Ääni tuntui kuitenkin tutulta. - Olet tainnut erehtyä tunnilla! Kello on vasta vähän yli kuusi, sun saunavuoro on seitsemältä, huusin. - No niinpäs onkin... hän pyyteli anteeksi, selitti nukahtaneensa ja katsoneensa kellon väärin (oli ehkä ottanutkin jotain). - Mene kotiin nyt vaan, huutelin. Hän lupasi mennä. En kuitenkaan kuullut oven käyvän, olisiko asettunut pukuhuoneen penkille torkkumaan? En viitsinyt tarkistaa asiaa, kiersin vain lähtiessäni oven lukon hiljaa auki. Olin ollut vähällä saada selänpesijän. - Miks et huolinut? Poikani hekotteli puhelimessa.
Tänään olin vähällä lähteä Mäntyharjulle taidekeskus Salmelaan. Matkajärjestelyt pikkuauto- ja bussivirityksineen tuntuivat kuitenkin niin monimutkaisilta että väsyin jo niitä ajatellessani ja kai sielläkin on satanut koko päivän. Katselin netistä taidekeskuksen ja taulujen kuvia. Miljöön kauneuteen ja monimuotoisuuteen on ilmeisesti panostettu niin paljon, että taideteosten on oltava todella vaikuttavia etteivät mitätöidy ympäristön rinnalla, ehkä ovatkin. Tällä viikolla vietetään nuoruudenystävän synttäreitä, on tiedossa pari muutakin juhlaa. Koulukaverin mökille ehtinen vasta elokuun puolivälin jälkeen, olkoonkin että huussimatka vettä tippuvien kuusen oksien alitse ei houkuttele, kuka tietää vaikka hyyskän takana olisi karhu tai susi väijyksissä! Ja jos vaikka helleaalto yllättäisikin elokuulla, mökissä saattaisi olla liian kuuma ja ulkona pörräisivät hyttyset ja ampiaiset, joten taitaa olla paras pysytellä kotimaisemissa. Kovin rymäkkä yläkerrassa on nimittäin laantunut normaaleiksi remontin ääniksi, tosin eilen pora alkoi laulaa heti puolenpäivän jälkeen, vaikka oli sunnuntai ja leka läikyi iltakuuteen asti. Vaan ovathan kaupatkin sunnuntaisin auki, joku ajaa nurmikkoa, siivoaa, ja pesee pyykkiä ja ripustaa ne pihalle kuivumaan, vaikka on sunnuntai! Enää millään ei oo mitään väliä.
Syksy on levollisempaa aikaa. Syksy vain on. Joko sateinen tai päivänpaisteinen, ehkä molempia. Syksyllä voi kaikessa rauhassa istua muistelemaan, mitä kaikkea kesällä sattui ja tapahtuikaan. Esimerkiksi sitä, miten yläpuolellani asuva yksinhuoltajaisä yhtenä kauniina kesäaamuna päätti aloittaa keittiöremontin ilmoittamatta siitä etukäteen naapureille mitään. Jylinä ja särkyvien kamojen lentely lattioille oli sitä luokkaa, että säikähdin hänen ehkä saaneen raivarin ja hajottavan koko rapun. Pihalla tapaamani pari taloyhtiön hallituksen papparaista päätti lähteä tiedustelukäynnille. Ei, kyse ei ollut raivarista, siellä vain jyrättiin eteisen ja keittiön välistä seinää kappaleiksi! Remonttilupa oli tietenkin pitänyt sitä ennen saada isännöitsijältä. No, tulihan ulkoiltua sinä päivänä, onneksi ei satanut ja onneksi lapsenlapsi, jonka piti tulla luokseni, oli jo edellisenä iltana ilmoittanut että ei tulekaan. Ikävämpi tilanne oli kolmannen kerroksen rouvalla, jonka selkä oli kesämökillä kipeytynyt niin että hän oli päättänyt tulla kaupunkiasunnolle "lepäilemään."
Seuraavana päivänä yksinhuoltajaisä tuli rapussa vastaan jotain kamoja kannellen, morjesti ja sanoi tekevänsä keittiöremonttia. On huomattu joo, sanoin ja enkös vain innostunut kertomaan, että kaataisin itsekin pari seinää jos minulla olisi siihen varaa. Riehaannuin jopa kehumaan hänen lapsiaan, parin viikon välein yläpuolellani jymistäviä riiviöitä. Mutta tään jylinän jälkeen lasten juoksentelu lienee kuin musiikkia korvilleni. Ja onko mies edes mikään yksinhuoltaja? Eilen pihapenkillä istunut naapurirapun rouva nimittäin arveli, että perhe saattaa asua eri paikkakunnilla työasioiden vuoksi. Näinä aikoina sekin on tietysti mahdollista. Samalla naapurirapun rouva esitteli kyynärvarresta alas asti kipsattua oikeaa kättään. Oli kaatunut marjametsässä, käsi kipsissä seuraavat viisi viikkoa. Vaan on minullekin sattunut ja tapahtunut: Lauantai-iltana kolmannen kerroksen leskimies (vai eronnutko sekin lienee?) yritti tulla kanssani samaan aikaan saunaan!
Onneksi olin lukinnut kakkospukuhuoneen oven. Kuulin kun sinne tuli joku. Olisiko minua ennen saunonut pariskunta unohtanut jotakin, ajattelin samalla kun laskin löylyvettä ämpäriin. Hetken kuluttua ovea yritettiin rynkyttää auki. - Kuka siellä? - Minäää! Miesääni huusi. Otin lukua vähän aikaa, sillä en tunne ketään sen nimistä. Ääni tuntui kuitenkin tutulta. - Olet tainnut erehtyä tunnilla! Kello on vasta vähän yli kuusi, sun saunavuoro on seitsemältä, huusin. - No niinpäs onkin... hän pyyteli anteeksi, selitti nukahtaneensa ja katsoneensa kellon väärin (oli ehkä ottanutkin jotain). - Mene kotiin nyt vaan, huutelin. Hän lupasi mennä. En kuitenkaan kuullut oven käyvän, olisiko asettunut pukuhuoneen penkille torkkumaan? En viitsinyt tarkistaa asiaa, kiersin vain lähtiessäni oven lukon hiljaa auki. Olin ollut vähällä saada selänpesijän. - Miks et huolinut? Poikani hekotteli puhelimessa.
Tänään olin vähällä lähteä Mäntyharjulle taidekeskus Salmelaan. Matkajärjestelyt pikkuauto- ja bussivirityksineen tuntuivat kuitenkin niin monimutkaisilta että väsyin jo niitä ajatellessani ja kai sielläkin on satanut koko päivän. Katselin netistä taidekeskuksen ja taulujen kuvia. Miljöön kauneuteen ja monimuotoisuuteen on ilmeisesti panostettu niin paljon, että taideteosten on oltava todella vaikuttavia etteivät mitätöidy ympäristön rinnalla, ehkä ovatkin. Tällä viikolla vietetään nuoruudenystävän synttäreitä, on tiedossa pari muutakin juhlaa. Koulukaverin mökille ehtinen vasta elokuun puolivälin jälkeen, olkoonkin että huussimatka vettä tippuvien kuusen oksien alitse ei houkuttele, kuka tietää vaikka hyyskän takana olisi karhu tai susi väijyksissä! Ja jos vaikka helleaalto yllättäisikin elokuulla, mökissä saattaisi olla liian kuuma ja ulkona pörräisivät hyttyset ja ampiaiset, joten taitaa olla paras pysytellä kotimaisemissa. Kovin rymäkkä yläkerrassa on nimittäin laantunut normaaleiksi remontin ääniksi, tosin eilen pora alkoi laulaa heti puolenpäivän jälkeen, vaikka oli sunnuntai ja leka läikyi iltakuuteen asti. Vaan ovathan kaupatkin sunnuntaisin auki, joku ajaa nurmikkoa, siivoaa, ja pesee pyykkiä ja ripustaa ne pihalle kuivumaan, vaikka on sunnuntai! Enää millään ei oo mitään väliä.
perjantai 15. kesäkuuta 2012
Miten vietät juhannusta?
Lähestytään taas niitä aikoja, jolloin on valmistauduttava vastaamaan kysymykseen: - Mites vietät juhannusta?
Yrittämällä pysyä hengissä. Vastasi muuan vanha mies, joka ärsyyntyi siitä että häneltä tuommoista edes kysyttiin, sillä pitihän kaikkien tietää, että hänen juhlansa ja arkensa olivat jo pitkään kuluneet pääosin sängyn pohjalla maaten.
Omiin varhaisimpiin juhannusmuistoihini liittyvät juhannuskoivut kotimökin rappujen molemmin puolin. Miten suloista olikaan istua auringon lämmittämällä rappusella tuoksuvien nuorten koivujen katveessa, maistella äidin tekemää simaa. Tuvan pöydällä valkoinen liina, luonnonkukkia maljakossa. Se oli siinä, kesän korkein hetki, juhla ja juhannusilta! Edessä koko elämä, tuntematon tulevaisuus ja tulevien kesien valoisat yöt.
Eräänä juhannusaattona lähdimme vanhempiemme kauhuksi serkkuni kanssa soutamaan läheiseen saareen, johon olimme nähneet joidenkin poikien leiriytyneen telttoineen. Soutelimme saaren ympäri, huutelimme poikien kanssa toisillemme ja palasimme kotirantaan, mutta sekin oli jo meille viisitoistavuotiaille seikkailu. Muutamaa vuotta myöhemmin Vesivehmaan Jenkkapirtillä tapaamani nuoruuden ihastus kutsui minut vanhempiensa mökille juhannuksen viettoon. Hänen poikakaverinsa, jonka olin tavannut aikaisemmin, oli kutsuttu mukaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Jännitin hiukan etukäteen sitä tyttöä, mutta jännitykset katosivat sitä mukaa mitä kauemmin jouduimme odottelemaan poikia saunareissultaan. He olivat juoneet siellä itsensä humalaan ja me kaksi kilttiä tyttöä, jotka emme olleet lähteneet saunaan etteivät meikki ja tupeeraukset olisi kärsineet, emmekä ottaneet viinaa ettemme olisi tulleet juovuksiin, saimme seurata lopun yötä, miten pojat toikkaroivat alastomina rantakallioilla, laulaa hoilasivat, kuseksivat ja oksentelivat siellä. Että semmoinen juhannus.
Oman perheen kanssa vietetyistä juhannuksista voisi kirjoittaa jatkoromaanin. Että miten aattoaamuna ani varhain lähdettiin ajamaan itä-Suomeen tätini mökille. Ensin oli miehen kanssa kinattu siitä, otetaanko matkalle eväät vai käydäänkö baarissa kahvilla. Minä, joka rakastin eväsretkiä, vein yleensä voiton vetoamalla siihen miten paljon baaria halvemmaksi omat eväät tulisivat. Perillä meitä odotti ihanalla paikalla ollut, mutta meidän perheelle aivan liian pieni mökkeröinen, jossa varsinkin sadesäällä oli yhden jos toisenkin kärsivällisyys koetuksella. Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina haluttiin lähteä ennen paluuruuhkaa kotimatkalle. Mutta niin oli moni muukin lähtenyt ja jossain vaiheessa autojono eteni etanan vauhdilla eteen päin. Kuumalla ilmalla autoropposemme moottori "alkoi keittää" ja jos vesikanisteri oli unohtunut auton perästä, ei muuta kuin ojien pohjilta vettä etsimään ja menoksi taas! Kaupungin juhannuskokolla on tullut värjöteltyä muutaman kerran. Eräänä juhannusyönä kokolta tultua istuimme poikani kanssa kotimme läheisellä kalliolla katselemassa, miten kantosiipialus Tehi kiiti juhannusyön risteilylle kohti Päijännettä.
Yhden juhannuksen olen viettänyt Unkarissa. He, jotka itse eivät vietä juhannusta lainkaan, olivat järjestäneet meille suomalaisvierailleen ikimuistoisen "juhannus napi kirándulásin", juhannuspäivän retken, joka huipentui illallisiin ja kokkojuhlaan vanhassa maalaiskartanossa. Ainakin yhden juhannuksen olen viettänyt kotona oman itseni seurassa enkä muista sen olleen mitenkään huono kokemus. Parina viime juhannuksena olen ollut lähiomaisteni luona pihajuhlissa. Tarkoittaa sitä, että yksi touhuaa terassin räystään alle sateelta suojaan nostetun grillin äärellä, toiset odottavat vilusta väristen vesi kielellä tuloksia, minkä jälkeen siirrytään sisätiloihin syömään ja ottamaan lasi viiniä. Myöhemmin illalla on pitänyt palata taksilla kotiin, koska viiniä ottanut sukulaismies ei ole arvannut lähteä auton rattiin ja koska paikallisbussit ovat lopettaneet liikkennöimisen aattona pian puolen päivän jälkeen ja koska en ole ajanut polkupyörällä pariin kymmeneen vuoteen. Eikä muuten ole pyörääkään.
Tämän tulevan juhannuksen varalle on tehty suunnitelmia koko kevään ajan, mutta niistä enemmän sitten kun näen, toteutuivatko ne ja jos niin millä tavoin. En ole enää vuosiin kysynyt tuttaviltani, miten he aikovat viettää juhannusta, ainoastaan toivottanut oikein hyvää sellaista!
Yrittämällä pysyä hengissä. Vastasi muuan vanha mies, joka ärsyyntyi siitä että häneltä tuommoista edes kysyttiin, sillä pitihän kaikkien tietää, että hänen juhlansa ja arkensa olivat jo pitkään kuluneet pääosin sängyn pohjalla maaten.
Omiin varhaisimpiin juhannusmuistoihini liittyvät juhannuskoivut kotimökin rappujen molemmin puolin. Miten suloista olikaan istua auringon lämmittämällä rappusella tuoksuvien nuorten koivujen katveessa, maistella äidin tekemää simaa. Tuvan pöydällä valkoinen liina, luonnonkukkia maljakossa. Se oli siinä, kesän korkein hetki, juhla ja juhannusilta! Edessä koko elämä, tuntematon tulevaisuus ja tulevien kesien valoisat yöt.
Eräänä juhannusaattona lähdimme vanhempiemme kauhuksi serkkuni kanssa soutamaan läheiseen saareen, johon olimme nähneet joidenkin poikien leiriytyneen telttoineen. Soutelimme saaren ympäri, huutelimme poikien kanssa toisillemme ja palasimme kotirantaan, mutta sekin oli jo meille viisitoistavuotiaille seikkailu. Muutamaa vuotta myöhemmin Vesivehmaan Jenkkapirtillä tapaamani nuoruuden ihastus kutsui minut vanhempiensa mökille juhannuksen viettoon. Hänen poikakaverinsa, jonka olin tavannut aikaisemmin, oli kutsuttu mukaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Jännitin hiukan etukäteen sitä tyttöä, mutta jännitykset katosivat sitä mukaa mitä kauemmin jouduimme odottelemaan poikia saunareissultaan. He olivat juoneet siellä itsensä humalaan ja me kaksi kilttiä tyttöä, jotka emme olleet lähteneet saunaan etteivät meikki ja tupeeraukset olisi kärsineet, emmekä ottaneet viinaa ettemme olisi tulleet juovuksiin, saimme seurata lopun yötä, miten pojat toikkaroivat alastomina rantakallioilla, laulaa hoilasivat, kuseksivat ja oksentelivat siellä. Että semmoinen juhannus.
Oman perheen kanssa vietetyistä juhannuksista voisi kirjoittaa jatkoromaanin. Että miten aattoaamuna ani varhain lähdettiin ajamaan itä-Suomeen tätini mökille. Ensin oli miehen kanssa kinattu siitä, otetaanko matkalle eväät vai käydäänkö baarissa kahvilla. Minä, joka rakastin eväsretkiä, vein yleensä voiton vetoamalla siihen miten paljon baaria halvemmaksi omat eväät tulisivat. Perillä meitä odotti ihanalla paikalla ollut, mutta meidän perheelle aivan liian pieni mökkeröinen, jossa varsinkin sadesäällä oli yhden jos toisenkin kärsivällisyys koetuksella. Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina haluttiin lähteä ennen paluuruuhkaa kotimatkalle. Mutta niin oli moni muukin lähtenyt ja jossain vaiheessa autojono eteni etanan vauhdilla eteen päin. Kuumalla ilmalla autoropposemme moottori "alkoi keittää" ja jos vesikanisteri oli unohtunut auton perästä, ei muuta kuin ojien pohjilta vettä etsimään ja menoksi taas! Kaupungin juhannuskokolla on tullut värjöteltyä muutaman kerran. Eräänä juhannusyönä kokolta tultua istuimme poikani kanssa kotimme läheisellä kalliolla katselemassa, miten kantosiipialus Tehi kiiti juhannusyön risteilylle kohti Päijännettä.
Yhden juhannuksen olen viettänyt Unkarissa. He, jotka itse eivät vietä juhannusta lainkaan, olivat järjestäneet meille suomalaisvierailleen ikimuistoisen "juhannus napi kirándulásin", juhannuspäivän retken, joka huipentui illallisiin ja kokkojuhlaan vanhassa maalaiskartanossa. Ainakin yhden juhannuksen olen viettänyt kotona oman itseni seurassa enkä muista sen olleen mitenkään huono kokemus. Parina viime juhannuksena olen ollut lähiomaisteni luona pihajuhlissa. Tarkoittaa sitä, että yksi touhuaa terassin räystään alle sateelta suojaan nostetun grillin äärellä, toiset odottavat vilusta väristen vesi kielellä tuloksia, minkä jälkeen siirrytään sisätiloihin syömään ja ottamaan lasi viiniä. Myöhemmin illalla on pitänyt palata taksilla kotiin, koska viiniä ottanut sukulaismies ei ole arvannut lähteä auton rattiin ja koska paikallisbussit ovat lopettaneet liikkennöimisen aattona pian puolen päivän jälkeen ja koska en ole ajanut polkupyörällä pariin kymmeneen vuoteen. Eikä muuten ole pyörääkään.
Tämän tulevan juhannuksen varalle on tehty suunnitelmia koko kevään ajan, mutta niistä enemmän sitten kun näen, toteutuivatko ne ja jos niin millä tavoin. En ole enää vuosiin kysynyt tuttaviltani, miten he aikovat viettää juhannusta, ainoastaan toivottanut oikein hyvää sellaista!
maanantai 11. kesäkuuta 2012
Nyt meni hermo...
...ja sen kyllä huomaa, vai miten ne laulun sanat menevätkään? Olen aamusta asti kuunnellut automaattivastaajan kirkasäänistä nuorta miestä: "Tervetuloa! (iloisesti huudahtaen) Paikallisten Sanomien asiakaspalveluun! Jos asianne liittyy tilausasioihin, painakaa yksi, jos ilmoitusasioihin, painakaa kaksi..." Samalla kun painan ykköstä, hän latelee miten vaivattomasti asiat hoituisivat netin kautta (kaikilla oletetaan olevan nettiyhteys) ja verkon kautta (kalaverkonko?) voitte myös jättää yhteydenottopyynnön, minkä jälkeen hän kertoo kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan varattuja, mutta teitä kyllä palveltaisiin mahdollisimman pian. Sitten hän sanoo iloisesti "kiitos" ja palohälyttimen kaltainen kimakka ääni alkaa ujeltaa suoraan tärykalvooni! Pakko pidellä lankapuhelimen luuria kymmenen sentin päässä korvasta siihen asti kunnes kuulen puhelimen soivan jossakin kaukana ja sydämeni sykähtää: vihdoinkin!
Mitä vielä. Nuori miesääni ilmoittaa kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan edelleen varattuja mutta teitä palvellaan ja laplaplaa... minkä jälkeen korviin koskeva ujellus alkaa taas, keskeytyy, jossakin soi puhelin, sydämeni hypähtää, mutta siellä kaukana puhelin ei ehdi soida toista kertaa kun miesääni ilmestyy etualalle kertomaan että kaikki asiakaspalvelijamme ovat edelleen varattuja. Luovutan. Yritän puolen tunnin kuluttua uudestaan, samat litaniat taas! Päätän lähettää kyseisen lehden näppituntumapalstalle viestin, joka maksaa minulle 1,10 euroa ja jota ne eivät tietenkään julkaise, mutta silti: Muistelen kaiholla aikaa, jolloin lehtenne asiakaspalveluun saattoi soittaa ilman että tarvitsi puolta tuntia kuunnella automaattivastaajan jorinoita. Yritän vielä kerran soittaa asiakaspalveluun, samat litaniat, samat odottelut! Latelen kaikki "huonot sanat" (poikani aikoinaan kirosanoista käyttämä ilmaisu) mitä muistan. Naputtelen näppituntumaan toisen kännykkäviestin: Lehtenne asiakaspelvelussa automaattivastaaja vakuuttaa tunnista toiseen kaikkien olevan varattuja, onkohan siellä yhtään asiakaspavelijaa edes paikalla?
Lähden lenkille ja kauppaan.
Palattuani yritän soittaa asiakaspalveluun. "Tervetuloa!" Iloisesti huudahtaen. Painan ykkösen, odotan, pitelen luuria korvasta kaukana, kuulen kaukaisen puhelimen soittoäänen, ei, yhä edelleen nuori miesääni tunkee etualalle ilmoittamaan kaikkien olevan varattuja. Kiroan, suljen puhelimen, irvistän verenpainemittarille joka nököttää keittiön pöydällä palveluvalmiina. Ei, ei nyt. Osaan kuvitella lukemat ilman mittauksiakin. Menen parvekkeelle syömään jäätelön, rauhoittumaan, mutta aurinko porottaa sinne niin kuumasti ettei siellä jaksa kauan alla. Palaan eteisen lipaston päällä olevan näppäinpuhelimen luo, nostan luurin, naputtelen paikallisten sanomien asiakaspalvenumeron, hengitän syvään, kuuntelen rauhallisesti samat litaniat kuin ainakin kymmenen kertaa aikaisemmin. Kestän urhoollisesti korvia repivän ujelluksen, jossain kaukana soi puhelin...
Mitä ihmettä? Se saa soida vielä toisen kerran ja naisääni vastaa! Mutta vaikka hän sanoo nimensä, varmistan silti että onko siellä todellakin ihan oikea, elävä ihminen? Hän vakuuttaa olevansa. Valitan hänelle miten koko aamupäivän olen saanut kuunnella vastaajan ääntä ja miten hirveästi se on mahtanut tulla minulle maksamaankaan, johon hän vain toteaa suloisesti että joskus meillä todellakin on ruuhkaa. Ei, en ole peruuttamassa tilaustani, päinvastoin. Tilasin sukulaisperheeseen joululahjaksi paikalliset sanomat puoleksi vuodeksi, nyt kyseinen tarjoustilaus on mennyt umpeen ja olen odotellut uutta tarjousta, turhaan. Nainen kertoo heillä olevan neljän kuukauden edullisen tarjouksen. Käy ilmi että sen hinta olisi melkoisesti korkeampi kuin aikaisempi puolen vuoden tilaus oli ollut! Mutta kun ilmenee, että olen itse kestotilaaja, saankin puolen vuoden tilauksen täsmälleen samaan hintaan kuin edellinenkin oli ollut. Voiko lähettää jo huomenna? Nainen kysyy. Kyllä, tänään ei taida enää ehtiä? Ei.
Ajattelen kauhulla joulukuun alkua, jolloin tämä sama koettelemus olisi taas edessä. Sukulaisperheessä aikuiset eivät oikeastaan välittäisi koko lehdestä, mutta lapset tykkäävät. Juuri lukemaan oppinut pienempi lukee mieluummin paikallisia sanomia kuin lasten lehtiä tai kirjoja. Ja minä tilaan. Tällä kerralla heille kaikille yhteiseksi nimipäivälahjaksi.
Mitä vielä. Nuori miesääni ilmoittaa kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan edelleen varattuja mutta teitä palvellaan ja laplaplaa... minkä jälkeen korviin koskeva ujellus alkaa taas, keskeytyy, jossakin soi puhelin, sydämeni hypähtää, mutta siellä kaukana puhelin ei ehdi soida toista kertaa kun miesääni ilmestyy etualalle kertomaan että kaikki asiakaspalvelijamme ovat edelleen varattuja. Luovutan. Yritän puolen tunnin kuluttua uudestaan, samat litaniat taas! Päätän lähettää kyseisen lehden näppituntumapalstalle viestin, joka maksaa minulle 1,10 euroa ja jota ne eivät tietenkään julkaise, mutta silti: Muistelen kaiholla aikaa, jolloin lehtenne asiakaspalveluun saattoi soittaa ilman että tarvitsi puolta tuntia kuunnella automaattivastaajan jorinoita. Yritän vielä kerran soittaa asiakaspalveluun, samat litaniat, samat odottelut! Latelen kaikki "huonot sanat" (poikani aikoinaan kirosanoista käyttämä ilmaisu) mitä muistan. Naputtelen näppituntumaan toisen kännykkäviestin: Lehtenne asiakaspelvelussa automaattivastaaja vakuuttaa tunnista toiseen kaikkien olevan varattuja, onkohan siellä yhtään asiakaspavelijaa edes paikalla?
Lähden lenkille ja kauppaan.
Palattuani yritän soittaa asiakaspalveluun. "Tervetuloa!" Iloisesti huudahtaen. Painan ykkösen, odotan, pitelen luuria korvasta kaukana, kuulen kaukaisen puhelimen soittoäänen, ei, yhä edelleen nuori miesääni tunkee etualalle ilmoittamaan kaikkien olevan varattuja. Kiroan, suljen puhelimen, irvistän verenpainemittarille joka nököttää keittiön pöydällä palveluvalmiina. Ei, ei nyt. Osaan kuvitella lukemat ilman mittauksiakin. Menen parvekkeelle syömään jäätelön, rauhoittumaan, mutta aurinko porottaa sinne niin kuumasti ettei siellä jaksa kauan alla. Palaan eteisen lipaston päällä olevan näppäinpuhelimen luo, nostan luurin, naputtelen paikallisten sanomien asiakaspalvenumeron, hengitän syvään, kuuntelen rauhallisesti samat litaniat kuin ainakin kymmenen kertaa aikaisemmin. Kestän urhoollisesti korvia repivän ujelluksen, jossain kaukana soi puhelin...
Mitä ihmettä? Se saa soida vielä toisen kerran ja naisääni vastaa! Mutta vaikka hän sanoo nimensä, varmistan silti että onko siellä todellakin ihan oikea, elävä ihminen? Hän vakuuttaa olevansa. Valitan hänelle miten koko aamupäivän olen saanut kuunnella vastaajan ääntä ja miten hirveästi se on mahtanut tulla minulle maksamaankaan, johon hän vain toteaa suloisesti että joskus meillä todellakin on ruuhkaa. Ei, en ole peruuttamassa tilaustani, päinvastoin. Tilasin sukulaisperheeseen joululahjaksi paikalliset sanomat puoleksi vuodeksi, nyt kyseinen tarjoustilaus on mennyt umpeen ja olen odotellut uutta tarjousta, turhaan. Nainen kertoo heillä olevan neljän kuukauden edullisen tarjouksen. Käy ilmi että sen hinta olisi melkoisesti korkeampi kuin aikaisempi puolen vuoden tilaus oli ollut! Mutta kun ilmenee, että olen itse kestotilaaja, saankin puolen vuoden tilauksen täsmälleen samaan hintaan kuin edellinenkin oli ollut. Voiko lähettää jo huomenna? Nainen kysyy. Kyllä, tänään ei taida enää ehtiä? Ei.
Ajattelen kauhulla joulukuun alkua, jolloin tämä sama koettelemus olisi taas edessä. Sukulaisperheessä aikuiset eivät oikeastaan välittäisi koko lehdestä, mutta lapset tykkäävät. Juuri lukemaan oppinut pienempi lukee mieluummin paikallisia sanomia kuin lasten lehtiä tai kirjoja. Ja minä tilaan. Tällä kerralla heille kaikille yhteiseksi nimipäivälahjaksi.
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Jos olisin runoilija
Jos olisin runoilija
kirjoittaisin runon
minä olen puuseppä
kirjoitan runon
Tämä elämäni ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kirjoittamani haikuruno syntyi eräässä kirjoittajaseminaarissa lähes neljäkymmentä vuotta sitten. "Runolle ryhtyäkseen" ei siis tarvitse olla runoilija, ei kirjailija kirjoittaakseen tarinoita. Aikoinaan kirjailijaksi miellettiinkin henkilö, jonka kirja/kirjat olivat "oikean kustantajan" julkaisemia, nykyään se on paljolti kirjoittajan omassa harkinnassa, kutsuuko itseään kirjailijaksi vai ei. Sukulaismies ihmettelikin, miten paljon tässä maassa onkaan kirjailijoita kun televisiossa haastateltujen henkilöiden nimen perässä lähes poikkeuksetta on maininta "kirjailija", joillakin tosin varsinaisen ammattinimikkeen perässä. Toisaalta edesmennyt kirjailija Erno Paasilinna on sanonut: "Jokainen joka on kirjoittanut 20 vuotta, on kirjailija vaikka häneltä ei olisi julkaistu yhtään teosta." Oli niin tai näin, kirjailijuuteen liittyy gloriaa, tarinan sisällä olemisen tenhoa ja tunnelmaa. Julkisuuden valokeilassa paistattelemisen hehkua, jonka kääntöpuolena monen kohdalla on kielteisten kritiikkien ja tuulesta temmattujen lööppiotsikoiden synnyttämä häpeä, kaipuu takaisin tuntemattomuuteen.
Siellä, julkisuuden tuulilta suojassa me harrastajat saamme olla, kirjoittaa miten ja milloin itselle sopii. Sukeltaa sisälle tarinaan, kirjoittaa pitkää tai lyhyttä proosaa, ryhtyä runolle tai sepitellä repliikkejä, dialogia. Lehdille tarjottavissa tarinoissa on otettava huomioon kyseisen lehden edustama arvomaailma, kohderyhmä, jolle lehti on suunnattu eikä sittenkään ole varmaa, meneekö juttu läpi vai ei, tänne omaan blogiin kirjoittaessa on kaikista em. rajoituksista vapaa! Miten hyvin te kaksi tarmokasta naista teittekään kun perustitte tämän yhteisön, sillä minulta ainakin oma erillinen "blogiasema" olisi jäänyt toteuttamatta.
Harmi vain, että en vieläkään voi surffailla Samakasan sivustoilla kuten en netissä ylipäätäänkään lukemassa ja kommailemassa niin paljon kuin tahtoisin. Tietokoneen ääressä ajoittain tuntemani huonovointisuus kiusaa edelleen, tosin ei siinä määrin kuin vielä vuosi sitten. Syksyllä ilmestyy
ko. aiheesta kirja Kun säteily satuttaa.
torstai 24. toukokuuta 2012
Tuli mies...
Tuli mies. Nuorehko, salskean näköinen. Heti ovesta tultuaan hän loi nopean yleissilmäyksen läsnäolijoihin, merkitsi minut katseellaan. Minut, vaikka paikalla oli kymmenittäin minua nuorempia ja kauniimpia naisia! Määrätietoisin askelin hän käveli luokseni niin että tunsin käpertyväni kokoon pelkästä jännityksestä ja otin vaistomaisesti askeleen taakse päin. Mutta hän ei siitä välittänyt vaan ojensi kätensä ja vei minut lattialle. Osaankohan edes tanssia hänen kanssaan, ehdin ajatella ennen kuin olin jo valssin pyörteissä! Askelemme sopivat yhteen, vartalomme olivat kuin samasta puusta veistetyt, niin täydellisesti ne sulautuivat toisiinsa. Saisinpa tanssia hänen kanssaan koko illan, toivoin. Ja minä sain! Mies ei edes vilkaissut muita naisia. Hän kertoi etsineensä elämänsä naista pitkään ja heti ovella, luotuaan ensi silmäyksen minuun oli tiennyt, että tuossa, tuossa hän on! Minä, joka olin melkoisesti vanhempi häntä! Mutta aivan kuin arvaten ajatukseni hän kertoi aina olleensa kiinnostunut itseään vanhemmista naisista. Ja minä itseäni nuoremmista miehistä, ajattelin mutta en sanonut. Oli itsestään selvää että lähtisimme yhdessä pois, oli itsestään selvää että menisimme jomman kumman luo, oli itsestään selvää että... Mutta kesken juhlatilaisuuden ei olisi ollut sopivaa lähteä, niinpä me tanssimme tanssimme, liitelimme lattialla niin että toiset katsoivat sitä menoa, jotkut ihaillen, jotkut kateudesta keltaisina. Mietin, kenen kutsumana mies oli mahtanut tulla? Kävellyt kadulta juhlahuoneiston avoimesta ovesta sisään ja suoraa päätä minun luokseni! Kiihkeän tulisen tangon päätteeksi hän kumartuu puoleeni, huulemme ovat kohtaamaisillaan kun...
Suonenveto saamari! Parahdin tuskasta, vääntäydyin sängyn laidalle istumaan, painoin jalkaterää lattiaan, työnsin yöpöydällä olevasta purkista merisuolarakeita kielen alle, vedin villasukat jalkaani. Vähitellen pohjelihas alkoi pehmetä, kipu laantua. Että mistä nämä lähes joka öiset suonenvetokohtaukset johtuvat? Korkeakorkoisista kengistä, joku on sanonut. Mutta enhän minä ole käyttänyt korkkareita aikoihin. Elleivät ne sitten johdukin siitä että vuosikymmenten korkeilla koroilla kopsuttelun jälkeen jalat vieroksuvatkin matalakantaisia. Vai olisiko kyse paljon puhutusta feng shui-ilmiöstä? Siitä että nukkumahuoneeni on väärässä paikassa tai ainakin sänky on väärällä puolella huonetta? Viimeksi kun annoin makuuhuoneen vappuvieraan käyttöön ja nukuin olohuoneen sohvalla, suonenvetoa ei ollut yhtenäkään yönä. Mutta kun auki vedetty sohva täyttää puolet huoneen lattiasta, jatkuvasti en halua siellä nukkua. No, oli miten oli, nyt tilanne oli taas voitettu ja koska kello oli vasta viisi aamulla, päätin yrittää jatkaa nukkumista, vaikka ihana uneni tuskin enää jatkuisi. Voi itku. Turhaan yritin tavoitella unen tunnelmaa, se oli hiipunut kuin hiillos nuotiolla. En saanut enää palautettua edes miehen ulkonäköä mieleeni, en muistanut mistä kaikesta olimme puhuneet, mennyttä mennyttä kaikki! Sama riipaiseva tunne kuin joskus vanhoja valokuvia katsellessa.
Eräitä vanhoja valokuvia etsiessäni käteni osuu kirjoituspöydän kaapin perällä olevaan, punaisella kapealla silkkinauhalla sidottuun paksuun kirjenippuun. Omista vastauskirjeistäni ottamani kopiot ovat isossa ruskeassa kirjekuoressa. Jonakin päivänä luen ne läpi, elän sen tarinan uudestaan. Mutta sen aika ei ole nyt, varsinkin kun tarina jatkuu (silloin tällöin vaihdettujen sähköpostiviestien muodossa) yhä. Nyt lähden kauppaan, saan illalla rakkaan nuoren ruokavieraan.
Suonenveto saamari! Parahdin tuskasta, vääntäydyin sängyn laidalle istumaan, painoin jalkaterää lattiaan, työnsin yöpöydällä olevasta purkista merisuolarakeita kielen alle, vedin villasukat jalkaani. Vähitellen pohjelihas alkoi pehmetä, kipu laantua. Että mistä nämä lähes joka öiset suonenvetokohtaukset johtuvat? Korkeakorkoisista kengistä, joku on sanonut. Mutta enhän minä ole käyttänyt korkkareita aikoihin. Elleivät ne sitten johdukin siitä että vuosikymmenten korkeilla koroilla kopsuttelun jälkeen jalat vieroksuvatkin matalakantaisia. Vai olisiko kyse paljon puhutusta feng shui-ilmiöstä? Siitä että nukkumahuoneeni on väärässä paikassa tai ainakin sänky on väärällä puolella huonetta? Viimeksi kun annoin makuuhuoneen vappuvieraan käyttöön ja nukuin olohuoneen sohvalla, suonenvetoa ei ollut yhtenäkään yönä. Mutta kun auki vedetty sohva täyttää puolet huoneen lattiasta, jatkuvasti en halua siellä nukkua. No, oli miten oli, nyt tilanne oli taas voitettu ja koska kello oli vasta viisi aamulla, päätin yrittää jatkaa nukkumista, vaikka ihana uneni tuskin enää jatkuisi. Voi itku. Turhaan yritin tavoitella unen tunnelmaa, se oli hiipunut kuin hiillos nuotiolla. En saanut enää palautettua edes miehen ulkonäköä mieleeni, en muistanut mistä kaikesta olimme puhuneet, mennyttä mennyttä kaikki! Sama riipaiseva tunne kuin joskus vanhoja valokuvia katsellessa.
Eräitä vanhoja valokuvia etsiessäni käteni osuu kirjoituspöydän kaapin perällä olevaan, punaisella kapealla silkkinauhalla sidottuun paksuun kirjenippuun. Omista vastauskirjeistäni ottamani kopiot ovat isossa ruskeassa kirjekuoressa. Jonakin päivänä luen ne läpi, elän sen tarinan uudestaan. Mutta sen aika ei ole nyt, varsinkin kun tarina jatkuu (silloin tällöin vaihdettujen sähköpostiviestien muodossa) yhä. Nyt lähden kauppaan, saan illalla rakkaan nuoren ruokavieraan.
maanantai 14. toukokuuta 2012
Unkarin kukkia
Takatalvi. Pihlajan kukkien päälle satelee hiljalleen lunta. Aamukolean Helsingin yllä raskaina riippuneet lyijynharmaat pilvet kääntyvät paksuksi pumpulimatoksi, jonka yläpuolella kohoaa huikaisevan sininen avaruus. Pikkuruisesta ikkunasta näkyy kaistale lentokoneen huuruista metallisiipeä, siellä täällä aurinkoisen avaruusmaiseman keskellä kohoaa epäsymmetrisiä tötteröitä kuin pursotettua kermavaahtoa pehmisjäätelön päällä. Pian pilvet repeilevät, muuttuvat ohuiksi harsomaisiksi riekaleiksi ja savunharmaan autereen alta häämöttää kaukainen maa.
Tämä on minun ensimmäinen lentoni, ensimmäinen varsinainen ulkomaanmatkani ellei naapurimaita oteta lukuun. - Katsokaa, Karpaatit näkyvät! Katsoin. Kaukana alhaalla vuorten huiput kohosivat usvan keskeltä mustina ja terävinä kuin aavelinnan tornit. Vaaleat harsopilvet nuoleskelivat niitä ohuina pyörteinä peittäen ne välillä kokonaan. Näky oli oudon kaunis ja juhlallinen ja samassa se oli poissa. Alkoi miesten keskeinen kinastelu siitä, olivatko ne olleet Karpaatit vai jokin muu vuorijono. Ruokailun jälkeen lentoemännät tuovat täytettäviksemme maahantulokaavakkeet, joihin jostain kumman syystä tulee merkitä myös äidin tyttönimi.
- Siellä se Budapest keinuu iloisesti allamme, joku nainen huudahtaa. Mielessäni häilähtää kuva operetin rakastavaisista kukkivan mantelipuun alla. - Ihme ellei Tonavasta vesi karkaa kun tällä lailla keikuttaa, Unto, vanha patu musta baskeri päässä, huomauttaa. - Tubolev laskeutuu toisella tapaa, sillä lailla tasaisesti alaviistoon, matkanjohtaja tietää. - No kai se riippuu vähän paikastakin, mihin laskeudutaan, joku toteaa. Finnairin DC-8 kaarteli kaupungin yllä aivan kuin empien, mennäkö vai eikö mennä. Sitten alkoi pudotus. Talojen katot tulevat kohti! Käytävän toisella puolella pitkätukkainen tyttö pitelee korviaan. Lentämisessä minä eniten rakastan laskeutumista, ajattelin kun koneen pyörät koskettivat maata ja matkustajat alkoivat taputtaa vaikka kiidettiin vielä vinhaa vauhtia eteen päin. Kentän laidalla vilahteli kulottuneen näköisiä ruohotupsuja, ränsistyneen näköisen rakennuksen katolla kaiteen takana seisoi joitakin ihmisiä vilkuttamassa. Helsingissä oli sataa rätkittänyt räntää matkalaisten niskaan, Budapestissa leppeä kesätuuli hipaisi paljasta käsivartta kuin ystävän kosketus. Laskuportaiden edessä oli punainen matto odottamassa. Ei kuitenkaan meitä, vaan edellisellä koneella saapunutta Suomen opetusministeriä seurueineen, mutta sitä mattoa pitkin mekin saimme kulkea.
Lentoaseman uloskäynnin vierellä seisoi 16 punavalkoista Ikarusbussia viedäkseen yli kaksisataa suomalaista turistivaltuuskuntien jäsentä omiin ystävyyskaupunkeihinsa eri puolille Unkaria. Laitakaupungin lohduttomuus. Noen mustuttamia kerrostaloja, parempiakin aikoja nähnyt keltainen raitsikka kolistelee vastaan, ohi ajavien autojen pakokaasun katku pöllähtelee bussin avoimista tuuletusikkunoista sisään. Puoliksi jalkakäytävälle nostetun vaaleansinisen Trabantin irti repsottavasta eutovesta ruskea pahvisisus tursuaa esiin. - Varsinaiset Budapestin nähtävyydet odottavat teitä neljän päivän kuluttua, tulkki, harmaakiharainen Magdolna-rouva huomauttaa.
Unkarin matkaesitteessä oli ollut aukeaman kokoinen kuva unikkopellosta, pellon laidalla punapukuinen nainen leveälierisessä hatussaan, kukkakori käsivarrella oli hymyillyt puoliksi kameraan kääntyneenä. Toisessa kuvassa hevoslauma oli kiitänyt aron poikki ruskeat kyljet auringossa kiiltäen. Tämän maiseman ainoa piristys: hoitamattomien pihojen punaruusut! Rähjäisen näköistä esikaupunkialuetta kilometrikaupalla. Rusehtavia, kulottuneita peltoja, poppeleiden yksinäiset hoikat hahmot selin toisiinsa kääntyneinä kuin riitaantuneet puolisot. Operettien idyllisistä kylänäkymistä, husaareista, tanssitytöistä ei tietoakaan!
Mutta maisema muuttui sitä kumpuilevammaksi, mitä etelämmäksi tultiin. Tie polveili metsäisten vuorten keskellä, autereen takaa paistavan auringon kajossa luonto näytti utuiselta, puut kuin vihreää pumpulia, taustalla vuorten rinteiden vihreä vaahto. Välillä vuoret vetäytyivät kauemmaksi, antoivat kullankeltaisille viljapelloille tilaa kunnes sukellettiin taas metsän varjoihin. Puiden rungot vilistävät taakse päin, auringonläikät lepattelevat ikkunalasissa. Bussin käytävällä totisen näköinen mustapukuinen mies, joka oli ollut meitä vastassa lentoasemalla, tarjoilee virvoitusjuomia ja pálinkaa sekä pieniä suolaisia vehnäpullia, pogácsoja. Puoluevirkailija, kuten myöhemmin ilmeni.
Kauempana tien varrella oli omakotitaloja, joiden pihoilla hääri ihmisiä, ohut sinertävä savujuova väreili ilmaan. - Ne keittävät pihalla ruokaa, edessäni istuva Unto sanoi. Vaatimattoman näköisiä pikkumökkejä lepäsi loivalla rinteellä ympärillään viinipensaiden viivasuorat rivit. - Unkarilaisten kesätaloja, Magdolna huomautti. - Nuo harjakattoiset tuolla ovat viinikellareita, Unto tiesi. - Aikoinaan näistäkin maista yli puolet kuului Esterházyjen aatelissuvulle, hän jatkoi, teki sikaria pitelevällä kädellään ilmaan kaaren.
Lähes neljän tunnin bussimatkan jälkeen ystävyyskaupungin kirkontornit piirtyivät peltojen takana taivasta vasten, mutta yllättäen auto kääntyikin sivutielle. Vastaan tullut tyhjillään ajanut taksi, tummanininen lada väistyi sivuun että mahduimme ohittamaan toisemme. - Mitä siinä tienviitassa luki? Keijo kysyi, taitteli matkan aikana tutkimansa kartan kokoon. - Jotain aallamigazdasaagia, Unto sanoi. - Valtion maatila, Magdolna tulkkaa. Muhkean näköinen kaksikerroksinen keltainen rakennus, ullakkokerros kolmantena. Ruskeatiilinen katto aivan kuin talolla olisi ollut hattu päässä, lierit lerpallaan alaspäin, myös auki jätetyt ikkunaluukut olivat ruskeat. - Tämä barokkilinna on entinen aateliskartano, nykyään valtion omistuksessa, Magdolna selittää. Kuvitelmissani kaunis nainen kuljeskelee kartanon puutarhassa valkoisissaan, katsoo kujeillen päivänvarjonsa alta. Sissi-keisarinna! Unkarin kuningattareksi aikoinaan kruunattu Erzsébet (Elisabet) seuranaistensa saattelemana. Myös kuningattaren unkarinopettaja, kreivi Andrássy kuuluu seurueeseen. Nurkan takaa karauttavat valkoisten hevosten vetämät kullatut vaunut, vaunuissa jämerän näköinen keisari Frans Joosef suoraselkäisenä istumassa. Wieniläisvalssi soi.
Kartanon pihalla seisoi sinipaitainen mies. Kuin maasta kasvaneena, siihen juurtuneena. Kädet selän takana hän kääntelee päätään, seuraa katseellaan kun Ikarusbussi kärryn pyörien painaumissa notkahdellen vyöryy pihaan. - Täällä onkin jo isäntämme, Isänmaallisen kansanrintaman sihteeri Géza K. meitä odottamassa, Magdolna toteaa. - Näissä maissahan sihteeri on suurempi herra kuin puheenjohtaja, Markku, matkanjohtajamme huomauttaa. Géza K. kävelee rauhallisin askelin auton luo, pieni mies, kookas nenä, korkeat poskipäät. Hän ojentaa jokaiselle autosta astuvalle naiselle kätensä. Toinen sandaalini on kateissa bussin penkkien alla, lyhyen kiihkeän etsinnän jälkeen se löytyy. Astun autosta viimeisenä. Pihlajanmarjan punaiset varpaan kynnet. Géza K:n raukea katse valpastuu, hänen kädenpuristuksensa on kuiva ja lämmin, hän hymyilee, lausuu pitkän sametinpehmeän litanian, jonka Magdolna tulkkaa: "Tervetuloa Unkariin."
Riennän Keijon ja Annelin luo suurten vanhojen puiden alle varjoon, viileään. Lenseä iltapäivän hetki. Aurinko ohuen autereen takana, värien kontrastit ovat pehmeämmät kuin Suomessa. Ilma väreilee aivan kuin katselisi sitä veden läpi. Hiekkapäällysteisillä pihapoluilla on pieniä keltaisia kiviä kuin linnunmunia, kartanon takaiselta pellolta kantautuu tuulen mukana hienoinen lannan haju, kuuluu kyyhkysten huhuileva alakuloinen kujerrus. Tunne siitä, että olen ollut täällä ennenkin. Valkotukkainen bussinkuljettaja, joka kasvojen sileydestä päätellen on tuskin vielä viittäkymmentäkään, nostelee bussin tavaratilasta matkalaukkuja kuin valaan vatsasta esiin. Akaasiat ovat jo kukkineet, on ruusujen aika, perjantai, kesäkuun yhdestoista vuonna 1982, Suomi-Unkari ystävyysviikon ensimmäinen päivä. Tunnelma pidättyväisen odottava.
Géza K. näkyy tarttuvan Ilmin, vanhan rouvan matkalaukkuun, alkaa retuuttaa sitä pääovea kohti. - No johan oli vastaanotto! Ilmi hykertelee. - Meijän Kalle sanoo, että elähän kompuroi, paahtaa itse edeltä. Ruokailun alussa, Géza K:n pitämän puheen jälkeen kohotetaan tervetuliaismaljat, minkä jälkeen kotikaupunkimme nimeämä matkanjohtaja Markku vastaa puheeseen, nostetaan toiset, ystävyyden maljat. Näinköhän virallista tämä tulee koko ajan olemaan, ajattelin. Samalla rahalla olisin päässyt viikoksi etelään. Pihalla vanhojen puiden katveessa olin kokenut lyhyen olla-olemassa-tunteen, ollut siinä hetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä kunnes sekin oli sekoittunut majoittumisen hässäkkään. Vai niinkö sen tuli ollakin? Hyvä fiilis oli filmin tavoin pätkittävä lyhyiksi kohtauksiksi, liimattava erillisiksi kuviksi yksiväristä taustaa vasten, sillä muuten se lakkaisi olemasta hyvä? Matkanjohtaja sekä Anneli ja Keijo, aviopari, olivat saaneet keskimmäisen kerroksen kaksi komeaa, tyylihuonekaluin kalustettua sviittiä, meidät muut, "rupusakki", niin kuin Ilmi sanoi, oli majoitettu jyrkkien portaiden päähän ullakkokamareihin, joihin kaikkiin kuului oma suihku ja wc. Mustakiharainen kaunis tarjoilijapoika kantaa höyryävän liemimaljan sisään. Sen jälkeen kunkin ruokailijan eteen tuodaan lautanen, jossa riisipedillä köllöttää kokonainen paistettu kana! - Onko teillä unkarilaisilla aina tapana syödä näin runsas lounas? Anneli huudahtaa. - Unkarilaiset syövät kolme kertaa päivässä, Magdolna toteaa. Jälkiruoaksi tarjotaan mansikoita sokerin ja kermavaahdon kera. Ruokailun aikana kartanon pihalle on ilmestynyt linja-auto, vain hieman pienempi kuin se millä olimme lentoasemalta tulleet. Sivuikkunaan kiinnitettyyn pahvikylttiin on tekstattu "különjárat" - erikoiskuljetus. - Kylänjäärät, Unto vitsailee.- Mehetünk, Géza K. sanoo. - Menkäämme, Magdolna toistaa.
Ilta-aurinko kultasi kaupungin keskustan barokinkeltaiset matalat kerrostalot, pehmensi seinien rappeumat. Aukean laidalla vanhan kivitalon seinässä oli pieni valkoinen laatta, johon oli kaiverrettu runoilija Ady Endren nimi ja päivämäärä 10 lokakuuta v. 1910. Tuolloin Ady Endre oli sillä paikalla lukenut ohikulkijoille runojaan. Avoimesta ikkunasta, ilmeisesti radiosta, kantautui naisäänen laulamana haikean kaunis unkarilainen kansansävelmä. Menneisyys ja nykyisyys olivat vahvasti läsnä. Pienten kukkien hiljainen kauneus tylynharmaata tiilimuuria vasten. Unkari. Vastakohtien, runon ja realismin maa. Heidän omalla kielellään Magyarország, madjaarien maa. Kotitekoisen näköisiä hellemekkoja, kauniisti puettuja pikkulapsia, farkkuihin ja teepaitaan pukeutuneella nätillä tytöllä sauhusi tupakka keskellä suuta. Laiha kirjava kissa luikahti aidan alitse pihaan, harmaatukkainen sokea mies ylitti vaimonsa taluttamana katua, punainen skoda pysähtyi odottamaan. Kesäillan viipyilevä rauha lepäsi kolhiintuneiden katujen yllä. Tai ehkä vain matkalaisen mielessä, sillä tämä oli leikkauspiste, jossa paikallisten asukkaiden arki ja hetki sitten saapuneen vieraan kokema uutuudenviehätys kohtaavat toisensa ja muualta tullut katselee vielä kaikkea näkemäänsä ulkopuolisen silmin.
Ajettiin kaupungin toiselle laidalle. Siistit kadut, vieri viereen rakennetut eri väriset korkeat elementtitalot pyöreäkattoisine parvekeaukkoineen edustivat kokeilevaa arkkitehtuuria. Pidin enemmän kaupungin keskustan vanhojen talojen sisäpihoista, pelargonioista ikkunalaudoilla. Maalauksellinen kadunpätkä sopisi operetin lavasteeksi, ajattelin. Metsäisen vuoren rinteellä oli vauraan näköisiä valkoisia omakotitaloja, mutta keskustan katukiveys oli paikoin pahoin lohkeillut, talot remontin tarpeessa. Entisöintitöiden kerrottiinkin olevan aluillaan. Aivan kaupungin sydämessä oli arvokkaita kirkkoja ja katedraaleja. Piispan palatsin parvekkeella oli kromiteräksestä valmistettu Franz (unkarilaisittain Ferenz) Lisztin patsas. Hampputukkainen säveltäjä nojasi parvekkeen kaiteeseen hätkähdyttävän elävänä. Kaupunki oli suurempi kuin olin luullut. Mutta metsän peittämien pehmeälakisten vuorten keskellä se oli kuin kattilassa, huohotti ja höyrysi kesäpäivän kuumuudessa eikä vettä missään.
Nuorisotalossa kaksi pitkätukkaista poikaa esitteli toimitiloja. Vaatimatonta mutta tarkoituksenmukaista. Istuttiin koville tuoleille katsomaan poikien tekemää videota. Utuisia kuvia ystävyyskaupungista, hiljaista melankolista musiikkia. Olin kuulevinani siinä veden solinaa. - Tämä on nyt kai sitä korkeakulttuuria, Ilmi supattaa. - Fantastista! Riikka, pitkätukkainen nuori nainen huokaa. - Onneksi taidetta, taiteen henkeä ei voida kahlita yhteiskuntajärjestelmien raameihin, Anneli sanoi. - Kyllä jossain niinkin tapahtuu, Keijo huomautti. - Mutta jos kansanperinne ja kulttuuri on yhtä vanhaa ja vahvaa kuin täällä, se kyllä tunkee itsensä esiin, oli järjestelmä mikä tahansa, Unto, jo 15. kertaa Unkarissa, sanoi. Jo tuon musiikkihetken vuoksi kannatti lähteä matkalle, ajattelin.
Isänmaallisen kansanrintaman kaksikerroksinen puoluetoimisto sijaitsi hiljaisella kadulla. Sisäänkäynnin edessä seisoi joukko unkarilaisia meitä odottamassa. - Sunnuntain perhevierailujen isäntäväkeä, Magdolna sanoi. Esittäydyttiin. Ruskeakiharainen nainen, jonka poskipäät olivat kuin ohutta rypistynyttä paperia, rientää kädet ojossa luokseni. - Minä teidän emäntä, Molnár Arpádné Horváth Judit, hän esittelee itsensä, maiskauttaa huuliaan kummankin poskeni kohdalla, katsoo minua käsivarsiensa päästä. - Olette kaunis, hän sanoo. - Kiitos, hymyilin hämilläni. - Hän on Arpád Molnárin vaimo, omaa sukuaan Judit Horváth, Magdolna selvitti. - Useimmat naimisissa olevat naiset käyttävät miehensä nimeä ja liite né ("nee") aviomiehen etunimen perässä ilmaisee, että kyseessä on sen ja sen nimisen miehen vaimo, hän jatkoi. - Entäs ne kellä ei miestä ole? - He siintyvät tyttönimellään, sukunimi ennen etunimeä. - Halonen Kallenee! Ilmi joka oli oitis omaksunut unkarilaisen käytännön, esittäytyi Untolle. - Tässä on minun poika Gábor, Judit sanoi. - Csókolom, äitinsä takana seisoskellut mustapartainen nuorukainen tervehti minua kunnioittavasti. - Minulla myös toinen, nuori poika, n u o r e m p i poika, Judit korjasi kiireesti kielivirheensä. - Puhutta hyvin suomea, sanoin. - Minä opiskellut suomalaisia kieliä kaksi vuotta, mutta tämä hyvin hyvin vaikea. Minulla vanha pää! Judit nauroi remakasti, koputti etusormellaan ohimoaan. - Iloitsen että sinä tulet minun perheni vieraaksi. Nah, mutta nyt on mentävä, tapaamme sunnuntai-iltana tässä. T ä s s ä, hän toisti, näytti katukiveystä aivan kuin olisi halunnut naputtaa sitäkin kynnellään. Samalla hän loihti kasvoilleen murheellisen ilmeen, vilkaisi puolueen toimitaloon päin, kohautti olkapäitään ja huokaisi teatraalisesti. Ele, joka kertoi enemmän kuin sata sanaa. Sitten hän hymyili taas, halasi minua, moiskautti pusun poskilleni ja riensi pois. Aivan kuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt ohitseni. Siitä alkoi Juditin ja minun lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt ystävyys.
Vähän ennen puolta yötä meidät saatettiin takaisin kymmenen kilometrin päässä kaupungista olevaan majapaikkaamme, kartanohotelliin. Seuraavana päivänä ohjelmassa olisi mm. retki maaseudulle. Isäntämme Géza K. ja lentoasemalla vastassa ollut János sanoivat tulevansa hakemaan meitä aamuseitsemältä. - Seitsemältä! Ei voi olla totta! Riikka ja Päivikki, seurueemme nuorimmat parkuivat yhteen ääneen.
-----------------------------
Tarinassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.
Tämä on minun ensimmäinen lentoni, ensimmäinen varsinainen ulkomaanmatkani ellei naapurimaita oteta lukuun. - Katsokaa, Karpaatit näkyvät! Katsoin. Kaukana alhaalla vuorten huiput kohosivat usvan keskeltä mustina ja terävinä kuin aavelinnan tornit. Vaaleat harsopilvet nuoleskelivat niitä ohuina pyörteinä peittäen ne välillä kokonaan. Näky oli oudon kaunis ja juhlallinen ja samassa se oli poissa. Alkoi miesten keskeinen kinastelu siitä, olivatko ne olleet Karpaatit vai jokin muu vuorijono. Ruokailun jälkeen lentoemännät tuovat täytettäviksemme maahantulokaavakkeet, joihin jostain kumman syystä tulee merkitä myös äidin tyttönimi.
- Siellä se Budapest keinuu iloisesti allamme, joku nainen huudahtaa. Mielessäni häilähtää kuva operetin rakastavaisista kukkivan mantelipuun alla. - Ihme ellei Tonavasta vesi karkaa kun tällä lailla keikuttaa, Unto, vanha patu musta baskeri päässä, huomauttaa. - Tubolev laskeutuu toisella tapaa, sillä lailla tasaisesti alaviistoon, matkanjohtaja tietää. - No kai se riippuu vähän paikastakin, mihin laskeudutaan, joku toteaa. Finnairin DC-8 kaarteli kaupungin yllä aivan kuin empien, mennäkö vai eikö mennä. Sitten alkoi pudotus. Talojen katot tulevat kohti! Käytävän toisella puolella pitkätukkainen tyttö pitelee korviaan. Lentämisessä minä eniten rakastan laskeutumista, ajattelin kun koneen pyörät koskettivat maata ja matkustajat alkoivat taputtaa vaikka kiidettiin vielä vinhaa vauhtia eteen päin. Kentän laidalla vilahteli kulottuneen näköisiä ruohotupsuja, ränsistyneen näköisen rakennuksen katolla kaiteen takana seisoi joitakin ihmisiä vilkuttamassa. Helsingissä oli sataa rätkittänyt räntää matkalaisten niskaan, Budapestissa leppeä kesätuuli hipaisi paljasta käsivartta kuin ystävän kosketus. Laskuportaiden edessä oli punainen matto odottamassa. Ei kuitenkaan meitä, vaan edellisellä koneella saapunutta Suomen opetusministeriä seurueineen, mutta sitä mattoa pitkin mekin saimme kulkea.
Lentoaseman uloskäynnin vierellä seisoi 16 punavalkoista Ikarusbussia viedäkseen yli kaksisataa suomalaista turistivaltuuskuntien jäsentä omiin ystävyyskaupunkeihinsa eri puolille Unkaria. Laitakaupungin lohduttomuus. Noen mustuttamia kerrostaloja, parempiakin aikoja nähnyt keltainen raitsikka kolistelee vastaan, ohi ajavien autojen pakokaasun katku pöllähtelee bussin avoimista tuuletusikkunoista sisään. Puoliksi jalkakäytävälle nostetun vaaleansinisen Trabantin irti repsottavasta eutovesta ruskea pahvisisus tursuaa esiin. - Varsinaiset Budapestin nähtävyydet odottavat teitä neljän päivän kuluttua, tulkki, harmaakiharainen Magdolna-rouva huomauttaa.
Unkarin matkaesitteessä oli ollut aukeaman kokoinen kuva unikkopellosta, pellon laidalla punapukuinen nainen leveälierisessä hatussaan, kukkakori käsivarrella oli hymyillyt puoliksi kameraan kääntyneenä. Toisessa kuvassa hevoslauma oli kiitänyt aron poikki ruskeat kyljet auringossa kiiltäen. Tämän maiseman ainoa piristys: hoitamattomien pihojen punaruusut! Rähjäisen näköistä esikaupunkialuetta kilometrikaupalla. Rusehtavia, kulottuneita peltoja, poppeleiden yksinäiset hoikat hahmot selin toisiinsa kääntyneinä kuin riitaantuneet puolisot. Operettien idyllisistä kylänäkymistä, husaareista, tanssitytöistä ei tietoakaan!
Mutta maisema muuttui sitä kumpuilevammaksi, mitä etelämmäksi tultiin. Tie polveili metsäisten vuorten keskellä, autereen takaa paistavan auringon kajossa luonto näytti utuiselta, puut kuin vihreää pumpulia, taustalla vuorten rinteiden vihreä vaahto. Välillä vuoret vetäytyivät kauemmaksi, antoivat kullankeltaisille viljapelloille tilaa kunnes sukellettiin taas metsän varjoihin. Puiden rungot vilistävät taakse päin, auringonläikät lepattelevat ikkunalasissa. Bussin käytävällä totisen näköinen mustapukuinen mies, joka oli ollut meitä vastassa lentoasemalla, tarjoilee virvoitusjuomia ja pálinkaa sekä pieniä suolaisia vehnäpullia, pogácsoja. Puoluevirkailija, kuten myöhemmin ilmeni.
Kauempana tien varrella oli omakotitaloja, joiden pihoilla hääri ihmisiä, ohut sinertävä savujuova väreili ilmaan. - Ne keittävät pihalla ruokaa, edessäni istuva Unto sanoi. Vaatimattoman näköisiä pikkumökkejä lepäsi loivalla rinteellä ympärillään viinipensaiden viivasuorat rivit. - Unkarilaisten kesätaloja, Magdolna huomautti. - Nuo harjakattoiset tuolla ovat viinikellareita, Unto tiesi. - Aikoinaan näistäkin maista yli puolet kuului Esterházyjen aatelissuvulle, hän jatkoi, teki sikaria pitelevällä kädellään ilmaan kaaren.
Lähes neljän tunnin bussimatkan jälkeen ystävyyskaupungin kirkontornit piirtyivät peltojen takana taivasta vasten, mutta yllättäen auto kääntyikin sivutielle. Vastaan tullut tyhjillään ajanut taksi, tummanininen lada väistyi sivuun että mahduimme ohittamaan toisemme. - Mitä siinä tienviitassa luki? Keijo kysyi, taitteli matkan aikana tutkimansa kartan kokoon. - Jotain aallamigazdasaagia, Unto sanoi. - Valtion maatila, Magdolna tulkkaa. Muhkean näköinen kaksikerroksinen keltainen rakennus, ullakkokerros kolmantena. Ruskeatiilinen katto aivan kuin talolla olisi ollut hattu päässä, lierit lerpallaan alaspäin, myös auki jätetyt ikkunaluukut olivat ruskeat. - Tämä barokkilinna on entinen aateliskartano, nykyään valtion omistuksessa, Magdolna selittää. Kuvitelmissani kaunis nainen kuljeskelee kartanon puutarhassa valkoisissaan, katsoo kujeillen päivänvarjonsa alta. Sissi-keisarinna! Unkarin kuningattareksi aikoinaan kruunattu Erzsébet (Elisabet) seuranaistensa saattelemana. Myös kuningattaren unkarinopettaja, kreivi Andrássy kuuluu seurueeseen. Nurkan takaa karauttavat valkoisten hevosten vetämät kullatut vaunut, vaunuissa jämerän näköinen keisari Frans Joosef suoraselkäisenä istumassa. Wieniläisvalssi soi.
Kartanon pihalla seisoi sinipaitainen mies. Kuin maasta kasvaneena, siihen juurtuneena. Kädet selän takana hän kääntelee päätään, seuraa katseellaan kun Ikarusbussi kärryn pyörien painaumissa notkahdellen vyöryy pihaan. - Täällä onkin jo isäntämme, Isänmaallisen kansanrintaman sihteeri Géza K. meitä odottamassa, Magdolna toteaa. - Näissä maissahan sihteeri on suurempi herra kuin puheenjohtaja, Markku, matkanjohtajamme huomauttaa. Géza K. kävelee rauhallisin askelin auton luo, pieni mies, kookas nenä, korkeat poskipäät. Hän ojentaa jokaiselle autosta astuvalle naiselle kätensä. Toinen sandaalini on kateissa bussin penkkien alla, lyhyen kiihkeän etsinnän jälkeen se löytyy. Astun autosta viimeisenä. Pihlajanmarjan punaiset varpaan kynnet. Géza K:n raukea katse valpastuu, hänen kädenpuristuksensa on kuiva ja lämmin, hän hymyilee, lausuu pitkän sametinpehmeän litanian, jonka Magdolna tulkkaa: "Tervetuloa Unkariin."
Riennän Keijon ja Annelin luo suurten vanhojen puiden alle varjoon, viileään. Lenseä iltapäivän hetki. Aurinko ohuen autereen takana, värien kontrastit ovat pehmeämmät kuin Suomessa. Ilma väreilee aivan kuin katselisi sitä veden läpi. Hiekkapäällysteisillä pihapoluilla on pieniä keltaisia kiviä kuin linnunmunia, kartanon takaiselta pellolta kantautuu tuulen mukana hienoinen lannan haju, kuuluu kyyhkysten huhuileva alakuloinen kujerrus. Tunne siitä, että olen ollut täällä ennenkin. Valkotukkainen bussinkuljettaja, joka kasvojen sileydestä päätellen on tuskin vielä viittäkymmentäkään, nostelee bussin tavaratilasta matkalaukkuja kuin valaan vatsasta esiin. Akaasiat ovat jo kukkineet, on ruusujen aika, perjantai, kesäkuun yhdestoista vuonna 1982, Suomi-Unkari ystävyysviikon ensimmäinen päivä. Tunnelma pidättyväisen odottava.
Géza K. näkyy tarttuvan Ilmin, vanhan rouvan matkalaukkuun, alkaa retuuttaa sitä pääovea kohti. - No johan oli vastaanotto! Ilmi hykertelee. - Meijän Kalle sanoo, että elähän kompuroi, paahtaa itse edeltä. Ruokailun alussa, Géza K:n pitämän puheen jälkeen kohotetaan tervetuliaismaljat, minkä jälkeen kotikaupunkimme nimeämä matkanjohtaja Markku vastaa puheeseen, nostetaan toiset, ystävyyden maljat. Näinköhän virallista tämä tulee koko ajan olemaan, ajattelin. Samalla rahalla olisin päässyt viikoksi etelään. Pihalla vanhojen puiden katveessa olin kokenut lyhyen olla-olemassa-tunteen, ollut siinä hetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä kunnes sekin oli sekoittunut majoittumisen hässäkkään. Vai niinkö sen tuli ollakin? Hyvä fiilis oli filmin tavoin pätkittävä lyhyiksi kohtauksiksi, liimattava erillisiksi kuviksi yksiväristä taustaa vasten, sillä muuten se lakkaisi olemasta hyvä? Matkanjohtaja sekä Anneli ja Keijo, aviopari, olivat saaneet keskimmäisen kerroksen kaksi komeaa, tyylihuonekaluin kalustettua sviittiä, meidät muut, "rupusakki", niin kuin Ilmi sanoi, oli majoitettu jyrkkien portaiden päähän ullakkokamareihin, joihin kaikkiin kuului oma suihku ja wc. Mustakiharainen kaunis tarjoilijapoika kantaa höyryävän liemimaljan sisään. Sen jälkeen kunkin ruokailijan eteen tuodaan lautanen, jossa riisipedillä köllöttää kokonainen paistettu kana! - Onko teillä unkarilaisilla aina tapana syödä näin runsas lounas? Anneli huudahtaa. - Unkarilaiset syövät kolme kertaa päivässä, Magdolna toteaa. Jälkiruoaksi tarjotaan mansikoita sokerin ja kermavaahdon kera. Ruokailun aikana kartanon pihalle on ilmestynyt linja-auto, vain hieman pienempi kuin se millä olimme lentoasemalta tulleet. Sivuikkunaan kiinnitettyyn pahvikylttiin on tekstattu "különjárat" - erikoiskuljetus. - Kylänjäärät, Unto vitsailee.- Mehetünk, Géza K. sanoo. - Menkäämme, Magdolna toistaa.
Ilta-aurinko kultasi kaupungin keskustan barokinkeltaiset matalat kerrostalot, pehmensi seinien rappeumat. Aukean laidalla vanhan kivitalon seinässä oli pieni valkoinen laatta, johon oli kaiverrettu runoilija Ady Endren nimi ja päivämäärä 10 lokakuuta v. 1910. Tuolloin Ady Endre oli sillä paikalla lukenut ohikulkijoille runojaan. Avoimesta ikkunasta, ilmeisesti radiosta, kantautui naisäänen laulamana haikean kaunis unkarilainen kansansävelmä. Menneisyys ja nykyisyys olivat vahvasti läsnä. Pienten kukkien hiljainen kauneus tylynharmaata tiilimuuria vasten. Unkari. Vastakohtien, runon ja realismin maa. Heidän omalla kielellään Magyarország, madjaarien maa. Kotitekoisen näköisiä hellemekkoja, kauniisti puettuja pikkulapsia, farkkuihin ja teepaitaan pukeutuneella nätillä tytöllä sauhusi tupakka keskellä suuta. Laiha kirjava kissa luikahti aidan alitse pihaan, harmaatukkainen sokea mies ylitti vaimonsa taluttamana katua, punainen skoda pysähtyi odottamaan. Kesäillan viipyilevä rauha lepäsi kolhiintuneiden katujen yllä. Tai ehkä vain matkalaisen mielessä, sillä tämä oli leikkauspiste, jossa paikallisten asukkaiden arki ja hetki sitten saapuneen vieraan kokema uutuudenviehätys kohtaavat toisensa ja muualta tullut katselee vielä kaikkea näkemäänsä ulkopuolisen silmin.
Ajettiin kaupungin toiselle laidalle. Siistit kadut, vieri viereen rakennetut eri väriset korkeat elementtitalot pyöreäkattoisine parvekeaukkoineen edustivat kokeilevaa arkkitehtuuria. Pidin enemmän kaupungin keskustan vanhojen talojen sisäpihoista, pelargonioista ikkunalaudoilla. Maalauksellinen kadunpätkä sopisi operetin lavasteeksi, ajattelin. Metsäisen vuoren rinteellä oli vauraan näköisiä valkoisia omakotitaloja, mutta keskustan katukiveys oli paikoin pahoin lohkeillut, talot remontin tarpeessa. Entisöintitöiden kerrottiinkin olevan aluillaan. Aivan kaupungin sydämessä oli arvokkaita kirkkoja ja katedraaleja. Piispan palatsin parvekkeella oli kromiteräksestä valmistettu Franz (unkarilaisittain Ferenz) Lisztin patsas. Hampputukkainen säveltäjä nojasi parvekkeen kaiteeseen hätkähdyttävän elävänä. Kaupunki oli suurempi kuin olin luullut. Mutta metsän peittämien pehmeälakisten vuorten keskellä se oli kuin kattilassa, huohotti ja höyrysi kesäpäivän kuumuudessa eikä vettä missään.
Nuorisotalossa kaksi pitkätukkaista poikaa esitteli toimitiloja. Vaatimatonta mutta tarkoituksenmukaista. Istuttiin koville tuoleille katsomaan poikien tekemää videota. Utuisia kuvia ystävyyskaupungista, hiljaista melankolista musiikkia. Olin kuulevinani siinä veden solinaa. - Tämä on nyt kai sitä korkeakulttuuria, Ilmi supattaa. - Fantastista! Riikka, pitkätukkainen nuori nainen huokaa. - Onneksi taidetta, taiteen henkeä ei voida kahlita yhteiskuntajärjestelmien raameihin, Anneli sanoi. - Kyllä jossain niinkin tapahtuu, Keijo huomautti. - Mutta jos kansanperinne ja kulttuuri on yhtä vanhaa ja vahvaa kuin täällä, se kyllä tunkee itsensä esiin, oli järjestelmä mikä tahansa, Unto, jo 15. kertaa Unkarissa, sanoi. Jo tuon musiikkihetken vuoksi kannatti lähteä matkalle, ajattelin.
Isänmaallisen kansanrintaman kaksikerroksinen puoluetoimisto sijaitsi hiljaisella kadulla. Sisäänkäynnin edessä seisoi joukko unkarilaisia meitä odottamassa. - Sunnuntain perhevierailujen isäntäväkeä, Magdolna sanoi. Esittäydyttiin. Ruskeakiharainen nainen, jonka poskipäät olivat kuin ohutta rypistynyttä paperia, rientää kädet ojossa luokseni. - Minä teidän emäntä, Molnár Arpádné Horváth Judit, hän esittelee itsensä, maiskauttaa huuliaan kummankin poskeni kohdalla, katsoo minua käsivarsiensa päästä. - Olette kaunis, hän sanoo. - Kiitos, hymyilin hämilläni. - Hän on Arpád Molnárin vaimo, omaa sukuaan Judit Horváth, Magdolna selvitti. - Useimmat naimisissa olevat naiset käyttävät miehensä nimeä ja liite né ("nee") aviomiehen etunimen perässä ilmaisee, että kyseessä on sen ja sen nimisen miehen vaimo, hän jatkoi. - Entäs ne kellä ei miestä ole? - He siintyvät tyttönimellään, sukunimi ennen etunimeä. - Halonen Kallenee! Ilmi joka oli oitis omaksunut unkarilaisen käytännön, esittäytyi Untolle. - Tässä on minun poika Gábor, Judit sanoi. - Csókolom, äitinsä takana seisoskellut mustapartainen nuorukainen tervehti minua kunnioittavasti. - Minulla myös toinen, nuori poika, n u o r e m p i poika, Judit korjasi kiireesti kielivirheensä. - Puhutta hyvin suomea, sanoin. - Minä opiskellut suomalaisia kieliä kaksi vuotta, mutta tämä hyvin hyvin vaikea. Minulla vanha pää! Judit nauroi remakasti, koputti etusormellaan ohimoaan. - Iloitsen että sinä tulet minun perheni vieraaksi. Nah, mutta nyt on mentävä, tapaamme sunnuntai-iltana tässä. T ä s s ä, hän toisti, näytti katukiveystä aivan kuin olisi halunnut naputtaa sitäkin kynnellään. Samalla hän loihti kasvoilleen murheellisen ilmeen, vilkaisi puolueen toimitaloon päin, kohautti olkapäitään ja huokaisi teatraalisesti. Ele, joka kertoi enemmän kuin sata sanaa. Sitten hän hymyili taas, halasi minua, moiskautti pusun poskilleni ja riensi pois. Aivan kuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt ohitseni. Siitä alkoi Juditin ja minun lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt ystävyys.
Vähän ennen puolta yötä meidät saatettiin takaisin kymmenen kilometrin päässä kaupungista olevaan majapaikkaamme, kartanohotelliin. Seuraavana päivänä ohjelmassa olisi mm. retki maaseudulle. Isäntämme Géza K. ja lentoasemalla vastassa ollut János sanoivat tulevansa hakemaan meitä aamuseitsemältä. - Seitsemältä! Ei voi olla totta! Riikka ja Päivikki, seurueemme nuorimmat parkuivat yhteen ääneen.
-----------------------------
Tarinassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Anteeksi kuinka?
Sunnuntaina juhlittiin ekaluokkalaisen synttäreitä. - Kahdeksan vuotta sitten äitienpäivän aattona sinä olit ensimmäistä kertaa luonani, pötkötit sylissäni ja minä lepertelin sinulle, mutta sinä et osannut vielä puhua mitään. - Eikä sun tarvinnut koko ajan kysyä että "mitä?" Hän huomauttaa, vetäisee kahden uuden rautahampaan komistaman ilkikurisen hymyn.
Siis - mitä? - No sitä kun sä et kuule, vaan kaikki täytyy sanoa kahteen kertaan, hän täsmentää. - Olen huomannut saman, vappuvieraani nyökkäilee toisaalta. No johan nyt! Mahdoton sitä on kuulla kun ekaluokkalainen suoltaa sanoja hirvittävällä nopeudella ja vappuvieras huutelee toisesta huoneesta kovalla kumealla äänellä, joka särkyy tuhansiksi sirpaleiksi ennen kuin tavoittaa minut keittiöstä ja minun on pakko tulla kauha kourassa ovelle kysymään että mitä? Asuntoni on melkoinen kaikukammio, jossa oma äänikin kumisee korviini niin että ensin säikähdän, mikä tietysti johtuu siitäkin että harvoinpa minä yksinäni kovalla äänellä keskustelen. Pehmenisikö akustiikka jos vaihtaisin ohuet verhot ja matot paksumpiin? Ja onhan niitä olemassa kangastapettejakin. Olkoot, turhan kallista ja monimutkaista minulle.
Jo aikoinaan lasteni isä huomautteli huonokuuloisuudestani. Ehkä kyse oli silloin valikoivasta kuulosta, itse hän osoittautui joissakin tilanteissa suorastaan umpikuuroksi. Pari vuotta sitten sukulaismies kehotti minua hankkimaan kuulolaitteen. Mitäs puhua mökeltää nikotiinipurkka suussa niin epäselvästi, ettei siitä kuulolaitteen avullakaan saisi selvää! Ja sisko taas puhuu hiljaa ja matalalta kuin maan alta. Paikallisbussissa puolituttu nainen äheltää vierelleni istumaan, vaikka kokonaisia tyhjiä penkkirivejäkin olisi vapaina, alkaa ohuella äänellä piipittää jotain joka hukkuu toisen, kännykkäänsä räpeltävän matkustajan kailotukseen. Mutta nainen ei ilmeisesti odotakaan minun kommentoivan, koska silloin tällöin ynähtämäni "niin" tuntuu riittävän. Sitten hän yllättäen kysyy ikääni. - No ei uskoisi, hän huudahtaa kun kerron. - Kuvittelitko ehkä vanhemmaksi, kysyn. - En kun nuoremmaksi (tämän kuulen jo oikein hyvin). - Omasta mielestäni olen ikäiseni näköinen, sanon tekohurskaasti. - Vaaleat pysyvät kauemmin nuorina, hän, tummatukkainen toteaa, jatkaa kesken jäänyttä jorinaansa, jonka minä suljen kuuloetäisyyden tuolle puolen, jää onneksi minua ennen bussista pois.
Kuulo huononee, näkö himmenee ja merkillistä, miten sekään että joku sanoo mun näyttävän ikäistäni nuoremmalta, ei hivele enää mieltä niin kuin joskus. Ei se tietenkään pahaltakaan tunnu, mutta mitä sillä on merkitystä, minkä ikäiseltä jonkun mielestä näyttää kun kuitenkin on sen ikäinen kuin on, aamupeilissä ehkä jopa ikäistään vanhemman näköinen ja kaupungille laittautuneena päinvastoin. Muuttuuko ihmisen ikäkäsitys jotenkin sallivammaksi samalla kun hän itse vanhenee? Kun aikaisemmin on mielikuvissaan jaoitellut ihmiset nuoriin, keski-ikäisiin ja vanhoihin, enää onkin vain erilaisia ihmisiä, joiden iällä ei ole merkitystä sen rinnalla, millaisia he muuten ovat? Mitä ajattelevat, tekevät, harrastavat. Vai lieneekö tämäkin yksilökohtaista.
- Ihan hyviä nuo seitileikkeet, kuulen vappuvieraani sanovan sen jälkeen kun hän on pessyt asuntoni ikkunat ja syönyt laittamani aterian. - Niin minustakin, ovat vielä sopivasti neljän kappaleen pakkauksissa, sanon. - No minä kyllä puhuin siideristä enkä seitileikkeistä, sanoin että ihan hyvää tuo ostamasi päärynäsiideri, hän huomauttaa. Hiljenen. - Tämmöistä tämä tulee olemaan, huokaan alistuneena, hymyilemme yhteisymmärryksessä. Juttelemme niitä näitä eikä hänen äänensä tältä etäisyydeltä tunnu lainkaan liian kovalta ja kumealta eikä minun tarvitse kertaakaan kysyä että mitä. Samalla muistan ekaluokkalaisen huomauttaneen, että on kohteliaampaa kysyä "anteeksi kuinka" kuin töksäyttää "mitä." Siis muistini ainakin vielä pelaa.
Toisaalta voisi olla kiehtovaakin pikkuhiljaa muuttua arvaamattomaksi mummon huupeloksi,joka laukoo mitä tahansa milloin tahansa ja missä tahansa, laulaa kovaa ja korkealta penkin alle, soittelee, lähettelee kortteja ja viestejä väärille henkilöille ja vääriin osoitteisiin, karkailee (siis itsekin eikä vain virtsa!) eikä osaa kotiin muuten kuin etsimään hälytetyn pelastuslaitoksen salskean näköisen kaverin saattelemana... Oivoi mitä mahdollisuuksia onkaan vielä edessä päin! - Eri asia, huomaisiko kukaan minun karanneen, sanon vappuvieraalleni, omalle kultakuopukselleni, joka ainoastaan hymähtää huvittuneena.
Siispä sittenkin varminta yrittää pitää hoksottimet terävinä niin kauan kuin mahdollista ja vappuvieraan lähdettyä laittaa lankapuhelimesta vastaaja pois päältä siltä varalta, että muuan selkeä- ja seksikäs ääninen mies, jonka kanssa emme vieläkään ole tavanneet muualla kuin puhelimessa, sattuisi soittamaan myöhäisen vapputervehdyksen.
Siis - mitä? - No sitä kun sä et kuule, vaan kaikki täytyy sanoa kahteen kertaan, hän täsmentää. - Olen huomannut saman, vappuvieraani nyökkäilee toisaalta. No johan nyt! Mahdoton sitä on kuulla kun ekaluokkalainen suoltaa sanoja hirvittävällä nopeudella ja vappuvieras huutelee toisesta huoneesta kovalla kumealla äänellä, joka särkyy tuhansiksi sirpaleiksi ennen kuin tavoittaa minut keittiöstä ja minun on pakko tulla kauha kourassa ovelle kysymään että mitä? Asuntoni on melkoinen kaikukammio, jossa oma äänikin kumisee korviini niin että ensin säikähdän, mikä tietysti johtuu siitäkin että harvoinpa minä yksinäni kovalla äänellä keskustelen. Pehmenisikö akustiikka jos vaihtaisin ohuet verhot ja matot paksumpiin? Ja onhan niitä olemassa kangastapettejakin. Olkoot, turhan kallista ja monimutkaista minulle.
Jo aikoinaan lasteni isä huomautteli huonokuuloisuudestani. Ehkä kyse oli silloin valikoivasta kuulosta, itse hän osoittautui joissakin tilanteissa suorastaan umpikuuroksi. Pari vuotta sitten sukulaismies kehotti minua hankkimaan kuulolaitteen. Mitäs puhua mökeltää nikotiinipurkka suussa niin epäselvästi, ettei siitä kuulolaitteen avullakaan saisi selvää! Ja sisko taas puhuu hiljaa ja matalalta kuin maan alta. Paikallisbussissa puolituttu nainen äheltää vierelleni istumaan, vaikka kokonaisia tyhjiä penkkirivejäkin olisi vapaina, alkaa ohuella äänellä piipittää jotain joka hukkuu toisen, kännykkäänsä räpeltävän matkustajan kailotukseen. Mutta nainen ei ilmeisesti odotakaan minun kommentoivan, koska silloin tällöin ynähtämäni "niin" tuntuu riittävän. Sitten hän yllättäen kysyy ikääni. - No ei uskoisi, hän huudahtaa kun kerron. - Kuvittelitko ehkä vanhemmaksi, kysyn. - En kun nuoremmaksi (tämän kuulen jo oikein hyvin). - Omasta mielestäni olen ikäiseni näköinen, sanon tekohurskaasti. - Vaaleat pysyvät kauemmin nuorina, hän, tummatukkainen toteaa, jatkaa kesken jäänyttä jorinaansa, jonka minä suljen kuuloetäisyyden tuolle puolen, jää onneksi minua ennen bussista pois.
Kuulo huononee, näkö himmenee ja merkillistä, miten sekään että joku sanoo mun näyttävän ikäistäni nuoremmalta, ei hivele enää mieltä niin kuin joskus. Ei se tietenkään pahaltakaan tunnu, mutta mitä sillä on merkitystä, minkä ikäiseltä jonkun mielestä näyttää kun kuitenkin on sen ikäinen kuin on, aamupeilissä ehkä jopa ikäistään vanhemman näköinen ja kaupungille laittautuneena päinvastoin. Muuttuuko ihmisen ikäkäsitys jotenkin sallivammaksi samalla kun hän itse vanhenee? Kun aikaisemmin on mielikuvissaan jaoitellut ihmiset nuoriin, keski-ikäisiin ja vanhoihin, enää onkin vain erilaisia ihmisiä, joiden iällä ei ole merkitystä sen rinnalla, millaisia he muuten ovat? Mitä ajattelevat, tekevät, harrastavat. Vai lieneekö tämäkin yksilökohtaista.
- Ihan hyviä nuo seitileikkeet, kuulen vappuvieraani sanovan sen jälkeen kun hän on pessyt asuntoni ikkunat ja syönyt laittamani aterian. - Niin minustakin, ovat vielä sopivasti neljän kappaleen pakkauksissa, sanon. - No minä kyllä puhuin siideristä enkä seitileikkeistä, sanoin että ihan hyvää tuo ostamasi päärynäsiideri, hän huomauttaa. Hiljenen. - Tämmöistä tämä tulee olemaan, huokaan alistuneena, hymyilemme yhteisymmärryksessä. Juttelemme niitä näitä eikä hänen äänensä tältä etäisyydeltä tunnu lainkaan liian kovalta ja kumealta eikä minun tarvitse kertaakaan kysyä että mitä. Samalla muistan ekaluokkalaisen huomauttaneen, että on kohteliaampaa kysyä "anteeksi kuinka" kuin töksäyttää "mitä." Siis muistini ainakin vielä pelaa.
Toisaalta voisi olla kiehtovaakin pikkuhiljaa muuttua arvaamattomaksi mummon huupeloksi,joka laukoo mitä tahansa milloin tahansa ja missä tahansa, laulaa kovaa ja korkealta penkin alle, soittelee, lähettelee kortteja ja viestejä väärille henkilöille ja vääriin osoitteisiin, karkailee (siis itsekin eikä vain virtsa!) eikä osaa kotiin muuten kuin etsimään hälytetyn pelastuslaitoksen salskean näköisen kaverin saattelemana... Oivoi mitä mahdollisuuksia onkaan vielä edessä päin! - Eri asia, huomaisiko kukaan minun karanneen, sanon vappuvieraalleni, omalle kultakuopukselleni, joka ainoastaan hymähtää huvittuneena.
Siispä sittenkin varminta yrittää pitää hoksottimet terävinä niin kauan kuin mahdollista ja vappuvieraan lähdettyä laittaa lankapuhelimesta vastaaja pois päältä siltä varalta, että muuan selkeä- ja seksikäs ääninen mies, jonka kanssa emme vieläkään ole tavanneet muualla kuin puhelimessa, sattuisi soittamaan myöhäisen vapputervehdyksen.
perjantai 27. huhtikuuta 2012
Juhlan jälkeen
Merkillisen paljon ja merkillisen monenlaisia muistoja ja mielikuvia sunnuntainen ystävyysseuran vuosijuhla synnytti, vaikka itse juhla oli tyypillinen pönötyssellainen puheineen, tervehdyksineen, ansiomerkkien jakoineen. Tasokkaat musiikkiesitykset pehmensivät kuitenkin tunnelmaa ja taidokas tanssiryhmä toi tuulahduksen Unkarista. Ja hyvä idea puheenjohtajalta oli nostattaa välillä juhlakansa kovilta tuoleiltaan pariksi minuutiksi jaloilleen, päästää tapailemaan tuttujaan. Suomalais-unkarilainen noutopöytä oli katettu opiston ruokalaan. Lasi viiniä olisi piristänyt vakavailmeistä perisuomalaista tunnelmaa, jonka vallassa monet samaan pöytään sattuneet, toisilleen tuntemattomat ruokaansa pureskelivat, mutta viinitarjoilua ko.tiloihin ei ilmeisesti saanut järjestää. Muistelinkin kaiholla erästä aikaisempaa, ravintolassa järjestettyä riemullista vuosijuhlaa samalla kun yritin varjella puseroni leveitä tönkköhihoja ryvettymästä ruokaan. Oli jotenkin poissaoleva "ohi on" tunne vielä kotiin tultuakin. Mutta sitten tulivat muistot! Hiljalleen, kuin sulavan lumen alta nuppujaan kohottelevat, auringon lämpöön heräilevät kevään ensi kukkaset.
Juhla oli sittenkin tehnyt tehtävänsä. Kyynelsilmin kuuntelin rahisevalta kasetilta musiikkia, jonka siivittämänä kolmekymmentä vuotta sitten olin lähtenyt ensimmäiselle Unkarinmatkalleni, etsimään sanoja, tarinaa siihen musiikkiin. No, se hanke sittemmin kaatui, mutta sen tilalle syntyi monta muuta tarinaa. Sillä ensimmäisellä matkallani olin ollut sunnuntai-illan perhevierailulla Juditin (nimi muutettu) luona ja olimme siitä lähtien pitäneet yhteyttä, paitsi nyt en ollut kuullut hänestä aikoihin mitään. Judit ei ollut koskaan kertonut ikäänsä, Unkarissa naisen ikä on tabu, mutta eräiden muualta saamieni tietojen perusteella arvelin hänen jo olevan lähempänä yhdeksää kuin kahdeksaakymmentä vuotta. Olimme viimeksi nähneet toisemme kymmenen vuotta sitten, mutta kirjeitä, kortteja ja pieniä lahjoja oli lähetelty. Olin lähettänyt hänelle joulutervehdyksen ja nyt, juhlan jälkeisissä tunnelmissa ex-tempore ostanut kirjakaupasta hempeän kuvakortin, kirjoittanut Juditille "kevättervehdyksen Suomesta." Samalla olin vastannut erääseen Unkarista juhlapäivän aamuna tulleeseen sähköpostiviestiin ja ohimennen maininnut, että en ole kuullut Juditista pitkään aikaan mitään. Toiminnan miehenä kyseinen henkilö oli alkanut ottaa asiasta selvää ja kun seuraavana aamuna avasin sähköpostini, siellä oli suruviesti odottamassa.
Kaikkein järkyttävimmältä minusta tuntuu se, että Judit on kuollut jo viime vuoden syksyllä. Jotenkin olisin odottanut, että hänen poikansa, jotka olin tavannut monet kerrat, olisivat ilmoittaneet asiasta. Vai oliko Judit halunnut kaiken tapahtuvan hiljaisuudessa, ehkä ennen kuolemaansa kieltänyt ilmoittamasta kenellekään? Oliko joulutervehdykseni, johon olin laittanut yhteystietoni, mennyt lainkaan perille? Oliko Juditin ja hänen muutamaa kuukautta aikaisemmin kuolleen miehensä (siitäkin sain nyt samalla tietää) talo myyty jo tuolloin ja millainen käytäntö heillä on edesmenneelle henkilölle tulevan postin kanssa? Ei aavistustakaan. Omaa, valmiiksi kirjoittamaani kevättervehdystä en ollut vielä ehtinyt postittaa.
Itkuinen olo lopun päivää, illalla sytytin Juditin muistolle kynttilän, kaadoin lasiin konjakin, "vain pieni malja" niin kuin Juditilla oli ollut tapana sanoa. Kuvat soljuivat mielessäni, muistin Juditin remakasti nauramassa, hänen teatraalisen ilmeensä kun jokin asia ei mennyt mieltä myöten, katselin hänen maalaamaansa taulua, pieniä emalitöitä ja lukemattomia häneltä saatuja ruukkuja ja maljakoita kodissani. Mietin, miten ne, joilla on menoa ja juhlaa tämän tästä, kestävät ne ja niiden synnyttämät jälkitunnelmat. Minun psyykeni ei kestäisi, tarvitsen ainakin parin päivän palautumisajan. Muistoihin voi asettua lekottelemaan mutta ei jäädä olemaan, ne ovat kuin eilen syöty jäätelö... Ainoa mikä ON, on tämä hetki tässä, nyt. Tiikerikakku uunissa.
Juhla oli sittenkin tehnyt tehtävänsä. Kyynelsilmin kuuntelin rahisevalta kasetilta musiikkia, jonka siivittämänä kolmekymmentä vuotta sitten olin lähtenyt ensimmäiselle Unkarinmatkalleni, etsimään sanoja, tarinaa siihen musiikkiin. No, se hanke sittemmin kaatui, mutta sen tilalle syntyi monta muuta tarinaa. Sillä ensimmäisellä matkallani olin ollut sunnuntai-illan perhevierailulla Juditin (nimi muutettu) luona ja olimme siitä lähtien pitäneet yhteyttä, paitsi nyt en ollut kuullut hänestä aikoihin mitään. Judit ei ollut koskaan kertonut ikäänsä, Unkarissa naisen ikä on tabu, mutta eräiden muualta saamieni tietojen perusteella arvelin hänen jo olevan lähempänä yhdeksää kuin kahdeksaakymmentä vuotta. Olimme viimeksi nähneet toisemme kymmenen vuotta sitten, mutta kirjeitä, kortteja ja pieniä lahjoja oli lähetelty. Olin lähettänyt hänelle joulutervehdyksen ja nyt, juhlan jälkeisissä tunnelmissa ex-tempore ostanut kirjakaupasta hempeän kuvakortin, kirjoittanut Juditille "kevättervehdyksen Suomesta." Samalla olin vastannut erääseen Unkarista juhlapäivän aamuna tulleeseen sähköpostiviestiin ja ohimennen maininnut, että en ole kuullut Juditista pitkään aikaan mitään. Toiminnan miehenä kyseinen henkilö oli alkanut ottaa asiasta selvää ja kun seuraavana aamuna avasin sähköpostini, siellä oli suruviesti odottamassa.
Kaikkein järkyttävimmältä minusta tuntuu se, että Judit on kuollut jo viime vuoden syksyllä. Jotenkin olisin odottanut, että hänen poikansa, jotka olin tavannut monet kerrat, olisivat ilmoittaneet asiasta. Vai oliko Judit halunnut kaiken tapahtuvan hiljaisuudessa, ehkä ennen kuolemaansa kieltänyt ilmoittamasta kenellekään? Oliko joulutervehdykseni, johon olin laittanut yhteystietoni, mennyt lainkaan perille? Oliko Juditin ja hänen muutamaa kuukautta aikaisemmin kuolleen miehensä (siitäkin sain nyt samalla tietää) talo myyty jo tuolloin ja millainen käytäntö heillä on edesmenneelle henkilölle tulevan postin kanssa? Ei aavistustakaan. Omaa, valmiiksi kirjoittamaani kevättervehdystä en ollut vielä ehtinyt postittaa.
Itkuinen olo lopun päivää, illalla sytytin Juditin muistolle kynttilän, kaadoin lasiin konjakin, "vain pieni malja" niin kuin Juditilla oli ollut tapana sanoa. Kuvat soljuivat mielessäni, muistin Juditin remakasti nauramassa, hänen teatraalisen ilmeensä kun jokin asia ei mennyt mieltä myöten, katselin hänen maalaamaansa taulua, pieniä emalitöitä ja lukemattomia häneltä saatuja ruukkuja ja maljakoita kodissani. Mietin, miten ne, joilla on menoa ja juhlaa tämän tästä, kestävät ne ja niiden synnyttämät jälkitunnelmat. Minun psyykeni ei kestäisi, tarvitsen ainakin parin päivän palautumisajan. Muistoihin voi asettua lekottelemaan mutta ei jäädä olemaan, ne ovat kuin eilen syöty jäätelö... Ainoa mikä ON, on tämä hetki tässä, nyt. Tiikerikakku uunissa.
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Palaneen käryä
Eilen olin vähällä polttaa kotini. Silmäilin päivällä kirjastosta mukaani tarttunutta teosta, katselin toisella silmällä tv:n viidakkoperhettä, unohduin seuraamaan nuoren naisen pakoa leijonien kynsistä kun tunsin nenässäni voimakkaan ruoan hajun.Yläkerran naapurissako käristetään kastiketta?
Ei, vaan käry tuli omasta keittiöstäni! Olin laittanut hellan päälle, nokareen voita paistinpannulle, ottanut kananmunakotelon pöydälle ja ilmeisesti aikonut vain piipahtaa toimittamassa jonkin asian olkkarin puolella. Ihme että palovaroitin ei reagoinut mustuneen rasvan käryyn. On kai vaihdettava patteri ja samalla öljyttävä omat hoksottimeni.
Tätä ei voitane laskea ikääntymisen piikkiin, sillä vastaavaa on tapahtunut ennenkin. Aikoinaan avioeroni jälkeen kun oli haaveissa löytää uusi kumppani, muuan harrastuspiirissä tapaamani mies tuntui niin mukavalta että kutsuin hänet eräiden tekosyiden varjolla kahville kotiini. Kävi ilmi että hän oli onnettomasta avioliitosta onnettomaan avoliittoon päätynyt ikuinen onnen etsijä, jolla oli tarve kertoa elämäntarinaansa niin että minun elämäni tarinalle ei aikaa ja kiinnostusta riittänyt lainkaan. Sen verran hänen tapaamisensa kuitenkin vaikutti että unohdin tyhjän paistokasarin kuumalle hellalle niin että kasarin kannesta jäi vain nuppi käteeni. Seuraava kumppaniehdokas oli kapakassa kohtaamani rehdin tuntuinen ammattimies, joka viikonloput voiteli viinalla itseään. Siinä ei tainnut kärähtää muuta kuin hiukan sydämen syrjää, joka sekin parani pian, mutta sitä seuraavan, toisella paikkakunnalla asuneen herrahenkilön kanssa olin vähällä polttaa siipeni. Poltinkin. Sen jälkeen olen keskittynyt polttelemaan pääasiassa tuikkukynttilöitä, mitä nyt eilen oli vähällä roihahtaa koko koti. Onni onnettomuudessa oli että en ollut lähtenyt viemään roskia ulos ja unohtunut lörpöttelemään jonkun naapurin kanssa. Mutta nyt on huusholli tuuletettu, munat paistettu ja syöty ja voin suunnata uusiin seikkailuihin, mikä tänä päivänä tarkoittaa lähikaupassa käyntiä.
Parin kilon painonpudotus tähtäimessä aion ostaa vain jotain kevyttä syötävää. Viikonlopun juhlien jälkeen voi sitten taas vähän aikaa syödä tuhdimmin. Juhlapusero on jo katsottuna. Metallinhohtoinen rusehtava, valmiiksi rypistyneen näköinen röyhelökauluksinen kietaisujuttu, jonka hihat levenevät kyynärpäistä alas päin, kaunis, vaikka sen itse sanonkin. Ja itsehän se on sanottava, sillä harvoinpa toiset naiset saavat sellaista sanotuksi eivätkä miehet rohkene. Mutta alapuoli on vielä avoin. Jos kyseessä olisi iltatilaisuus, ilman muuta pitkä musta halkiohame, mutta iltapäivällä oppilaitoksen juhlasalissa pidettävään tilaisuuteen parempi vaihtoehto lienee mustat pitkät housut, varsinkin kun joudun kävelemään melkoisen matkan bussipysäkiltä juhlapaikalle. Polvipituinen kapea musta hame vaatisi nimittäin korkeakorkoiset avokkaat, mutta koukkuvarpaani viihtyy paremmin matalahkokorkoisissa. Että voi tätä naisen elämää! Parasta laatua olevat mustat pitkikseni ovat kuitenkin liian kapeat em. puseron kumppaniksi, joten pesin toiseksi parhaat leveämpilahkeiset ja kun prässään niiden prässit näkymättömiin, ne saavat kelvata. Harkitsin kyllä uusien juhlahousujen ostamista, mutta muistin tyttäreni kehotuksen käyttää entisiä vaatteita, joita minulla on kuulemma kaapit täynnä ja joista monet ovat ehkä vain kerran käytettyjä, hinnakkaita pukimia. Hiuksista ei tällä kerralla liene ongelmaa kunhan vain pidän ne pesemättöminä juhlapäivään asti, ettei pari viikkoa sitten sävytetty lempeä hiekka ennen aikojaan hulahda hiirenharmaaksi.
Ei, vaan käry tuli omasta keittiöstäni! Olin laittanut hellan päälle, nokareen voita paistinpannulle, ottanut kananmunakotelon pöydälle ja ilmeisesti aikonut vain piipahtaa toimittamassa jonkin asian olkkarin puolella. Ihme että palovaroitin ei reagoinut mustuneen rasvan käryyn. On kai vaihdettava patteri ja samalla öljyttävä omat hoksottimeni.
Tätä ei voitane laskea ikääntymisen piikkiin, sillä vastaavaa on tapahtunut ennenkin. Aikoinaan avioeroni jälkeen kun oli haaveissa löytää uusi kumppani, muuan harrastuspiirissä tapaamani mies tuntui niin mukavalta että kutsuin hänet eräiden tekosyiden varjolla kahville kotiini. Kävi ilmi että hän oli onnettomasta avioliitosta onnettomaan avoliittoon päätynyt ikuinen onnen etsijä, jolla oli tarve kertoa elämäntarinaansa niin että minun elämäni tarinalle ei aikaa ja kiinnostusta riittänyt lainkaan. Sen verran hänen tapaamisensa kuitenkin vaikutti että unohdin tyhjän paistokasarin kuumalle hellalle niin että kasarin kannesta jäi vain nuppi käteeni. Seuraava kumppaniehdokas oli kapakassa kohtaamani rehdin tuntuinen ammattimies, joka viikonloput voiteli viinalla itseään. Siinä ei tainnut kärähtää muuta kuin hiukan sydämen syrjää, joka sekin parani pian, mutta sitä seuraavan, toisella paikkakunnalla asuneen herrahenkilön kanssa olin vähällä polttaa siipeni. Poltinkin. Sen jälkeen olen keskittynyt polttelemaan pääasiassa tuikkukynttilöitä, mitä nyt eilen oli vähällä roihahtaa koko koti. Onni onnettomuudessa oli että en ollut lähtenyt viemään roskia ulos ja unohtunut lörpöttelemään jonkun naapurin kanssa. Mutta nyt on huusholli tuuletettu, munat paistettu ja syöty ja voin suunnata uusiin seikkailuihin, mikä tänä päivänä tarkoittaa lähikaupassa käyntiä.
Parin kilon painonpudotus tähtäimessä aion ostaa vain jotain kevyttä syötävää. Viikonlopun juhlien jälkeen voi sitten taas vähän aikaa syödä tuhdimmin. Juhlapusero on jo katsottuna. Metallinhohtoinen rusehtava, valmiiksi rypistyneen näköinen röyhelökauluksinen kietaisujuttu, jonka hihat levenevät kyynärpäistä alas päin, kaunis, vaikka sen itse sanonkin. Ja itsehän se on sanottava, sillä harvoinpa toiset naiset saavat sellaista sanotuksi eivätkä miehet rohkene. Mutta alapuoli on vielä avoin. Jos kyseessä olisi iltatilaisuus, ilman muuta pitkä musta halkiohame, mutta iltapäivällä oppilaitoksen juhlasalissa pidettävään tilaisuuteen parempi vaihtoehto lienee mustat pitkät housut, varsinkin kun joudun kävelemään melkoisen matkan bussipysäkiltä juhlapaikalle. Polvipituinen kapea musta hame vaatisi nimittäin korkeakorkoiset avokkaat, mutta koukkuvarpaani viihtyy paremmin matalahkokorkoisissa. Että voi tätä naisen elämää! Parasta laatua olevat mustat pitkikseni ovat kuitenkin liian kapeat em. puseron kumppaniksi, joten pesin toiseksi parhaat leveämpilahkeiset ja kun prässään niiden prässit näkymättömiin, ne saavat kelvata. Harkitsin kyllä uusien juhlahousujen ostamista, mutta muistin tyttäreni kehotuksen käyttää entisiä vaatteita, joita minulla on kuulemma kaapit täynnä ja joista monet ovat ehkä vain kerran käytettyjä, hinnakkaita pukimia. Hiuksista ei tällä kerralla liene ongelmaa kunhan vain pidän ne pesemättöminä juhlapäivään asti, ettei pari viikkoa sitten sävytetty lempeä hiekka ennen aikojaan hulahda hiirenharmaaksi.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Mökin tyttö maailmalla; kauan sitten Kanadassa
Vuonna 1912, jolloin muuttoliike Suomesta Kanadaan oli vilkkaimmillaan, lähti muuan suomalaistyttö, jota tässä tarinassa kutsun Matildaksi, ison veden taakse parempia elämisen mahdollisuuksia etsimään. Koti- Suomeen, mummon ja papan luokse häneltä jäi pieni tytär. Kanadassa Matilda pääsi hyvään perheeseen apulaiseksi, tapasi sittemmin toisen Suomen siirtolaisen, savolaispojan, jonka kanssa meni naimisiin. Perheeseen syntyi viisi lasta ja Matildan Suomeen jäänyt tytär kutsuttiin kuudenneksi. Mutta tyttö sanoi, että ei lähde Suomesta mummon luota mihinkään. Tästä päättäväisestä tytöstä tuli sitten aikanaan minun anoppini. Myöhemmin hän kävi monta kertaa Kanadassa, sukulaiset sieltä kävivät Suomessa ja kesällä 1989 meidät mieheni kanssa kutsuttiin kolmeksi viikoksi Kanadaan.
Seisomme Matildan haudalla, kukattomalla, kivettömällä jalkapallokentän kokoisella ilta-auringon kultaamalla hautausmaalla, viitisenkymmentä kilometriä Vancouverista itään. Toinen toistensa kaltaiset tummat muistolaatat on painettu tiiviisti nurmikkoon kiinni. Matildan laatan vuosiluvuista voi päätellä hänen olleen kuollessaan yhdeksänkymmentävuotias. Taivaanrannalle utuisena piirtyvästä vuorijonosta erottuvat metsän peittämä "Blue Mountain" sekä lumihuippuinen vuoripari "Kultaiset korvat." Matildan ja hänen miehensä rakentaman talon, "farmin" seinistä jo maali rapisee, porras narahtaa askelten alla, muistojen talo natisee liitoksissaan. Mutta pihamaalla ruusut hehkuvat kuten ennenkin, pihlajan marjat ovat jo alkaneet punertua. Täällä Matilda hoiti perhettään, kasvatti kanoja ja lapsiaan, ompeli vaatteita sekä omille että vieraille, täältä hän ajoi "kaarallaan haalille" näytelmäharjoituksiin, täältä lähtivät kirjeet ja paketit Suomeen. Nyt toinen pojista asuu farmilla koiransa kanssa. Hänen seitsemänkymppisen, valkoisiin pukeutuneen Doris-sisarensa (nimi muutettu) valkoisten avokkaiden piikkikorot kopisevat pihapolun kiveyksellä. Kuusi ohutta hopeista rannerengasta helähtelee vienosti ladyn käännellessä valkoisen pontiacinsa rattia. Rekisterilaatassa, numerotietojen alapuolella lukee maakunnan tunnus: "Beautiful British Columbia."
Vancouver kaupunki sinivuorten syleilyssä. Puhdas, kaunis, vauraan näköinen. Pilvenpiirtäjät peilautuvat toistensa kylkiin, tuhannet valot kuvastuvat pastellinpehmeinä Tyynenmeren tummaan veteen. Tyylikkäitä siltoja. Punaseinäiset hissit liukuvat Harbour Centren, näköalapaikan ulkoseinää kuin kuoriaiset ylös, alas. Kaupungin keskellä uiskentelevassa pitkulaisessa saaressa sijaitsee Stanley Park, rannoillaan intialaisten tekemien värikkäiden toteemien uljaat rivit. Puiston laidalla olevalla juomapaikalla tapaamme muutaman sanan suomea puhuvan saksalaisherran, joka on tullut hakemaan vettä koiralleen (vaiko vaimolleen?) Hän, "Helsingin rakastaja" kertoo käyneensä monta kertaa Suomessa. Ihailemme kuningatar Elisabetin puiston kukkaloistoa, kuuntelemme trooppisten lintujen kutsuhuutoja puiston keskellä jättiläismäisen lasikuvun kattamassa sademetsässä. "Kuin Hawaijilla", Doris huomauttaa. Parikymmentä vuotta sitten Kanadaan muuttanut suomalainen liikemies tulee juttelemaan kanssamme kun kuulee puhuttavan suomea. Hän kutsuisi meidät kotiinsa ellei olisi seuraavana aamuna lähdössä liikematkalle. Seuraavana päivänä Doris vie meidät japanilaiseen puistoon, jonka koristepensaiden kukinta-aika on jo ohi, lammen vesi myrkynvihreää, mutta jossa vallitsee hyvää tekevä rauha, hiljaisuus, jota kauempaa vienosti kuuluva veden solina vain täydentää. Hääpari saapuu puiston kaarisillalle kuvattavaksi. Morsiustyttöjen ja sulhaspoikien asut ovat mustavalkoiset. Myös morsiusparia kuljettavaa valkoista autoa koristava jättiläissydän on mustavalkoinen, auton kylkiin teipatut tekoruusut - mustia.
Doris asuu kaupungin keskustassa. Pienkerrostalon hulppeaa ala-aulaa, samoin kuin portaita ja asunnon lattioita peittää kokolattiamatto. Suuren yrityksen sihteerinä elämäntyönsä tehneen Doriksen koti on kuin koru. Tyylihuonekaluin sisustetussa olohuoneessa on posliinisia koriste-esineitä joka puolella. Televisiossa pyörii "tyttökullat", unelmanohuen vaalean verhon peittämä ovi punakukkaiselle pikkuparvekkeelle on raollaan. Sisar miehineen on kutsuttu illalliselle. Puolen yön maissa Doris piipahtaa pitkässä emännän asussaan läheiseen supermarketiin maitoa ostamaan. Monet elintarvikeliikkeet ovat auki yötä päivää, myös sunnuntaisin. Työaikalaki samoin kuin työntekijöiden irtisanomissuoja lienevät olemattomat. Parhaiten täällä pärjää se joka "osaa tehdä rahaa." Muun muassa sairaalamaksut ovat korkeat, Amerikan puolella suorastaan huikeat. Silti elämänmeno "lännellä" näyttää olevan iloisen kepeää, huoltenkin keskellä hymyä läpi kyynelten; "just fine!" Kanadassa, eri kansallisuuksien "suuressa sulattamossa", silmään pistää kiinalaisten suuri määrä. Monet heistä ovat halunneet muuttaa pois Hongkongista ennen kuin se liitetään Kiinaan. Heidät tunnetaan hyvinä ja ahkerina työntekijöinä. Vancouverissa he ovat ostaneet kauppoja, hotelleja, kerrostaloja, jopa kokonaisia kortteleita. Idyllisen vanhan kaupungin, Gastownin monissa matkamyymälöissä sekä myyjät että kaikki kaupan olevat tuotteet ovat kiinalaisia.
Vancouverin saari sijaitsee parin tunnin laivamatkan päässä kaupungista. Matildan tyttäristä yksi asuu siellä eläkkeellä olevan lääkärimiehensä kanssa. Meidät majoitetaan talon takana olevaan luxus-luokan asuntovaunuun, jonka varusteisiin kuuluu mm. sinapinkelta-valkoinen kylpyhuone. Pihan perällä komeilee isännän itsensä tekemä sauna. Puolikaaren muotoiset seinät ovat seetripuuta, päreet päreiden lomassa, ikkunanpuitteet on tuotu puretusta farmin kanalasta, suihku ja vesihanat Suomesta. Savu tuprahtelee pitkästä piipusta paksuina pöllähdyksinä, pihamaalla käyskentelevän isännän ääni kumisee tienoon yllä. Sauna on niin uusi, että saamme kunnian olla ensimmäiset saunojat siellä. Hyvät ovat löylyt, minulle ehkä vähän liiankin kipakat. Kasvimaalla kukoistavat biodynaamisesti viljellyt juurekset. Punajuurista keitetään lehdetkin, jotka maistuvat pinaatille. Vadelmapensaiston alle upotetun vesiputken tarina jää minulle hiukan epäselväksi, mutta marjat ovat suuria ja meheviä. Retkeilemme punahonkametsässä, jossa puiden korkeus on 70-80 metriä, läpimitta neljästä viiteen metriin. Syömme piknikpaikalla eväitämme, poimimme vuoroveden paljastamalta merenpohjan kivikolta ostereita, joilla isäntämme kertoman mukaan on miehiin erikoinen, mieskuntoisuutta kohentava vaikutus. Ostereistako johtunee se, että pariskunta vaikuttaa hyvin onnelliselta. Lapset ovat jo maailmalla, vaimo on keskittynyt passaaman miestään, joka puolestaan muistaa kiitellä aamupuuron erinomaisuutta. Ostereiden tyhjät kuoret pitää palauttaa rannalle, peltiset tyhjät oluttölkit kauppaan, jossa niistä hyvitetään 5 senttiä per kappale. Luontoa suojellaan. Muun muassa laki lyijyttömästä bensiinistä astuu niin Kanadassa kuin USA:n puoellakin seuraavan vuoden alusta voimaan. Jonakin päivänä ajamme 800 kilometriä pitkän saaren eteläkärjessä olevaan British Columbian pääkaupunkiin, postikortinkauniiseen Victoriaan. Täältä jostakin lähtivät aikoinaan ankeissa olosuhteissa työskennelleet kaivosmiehet Sointulaan, Matti Kurikan perustamaan toisenlaiseen, sosialistiseen yhteiskuntaan. Sittemmin yhteisö hajosi sekä sisäisten erimielisyyksien että ulkoapäin tulleen painostuksen vuoksi.
"Vuorilla pää kevenee" sanoo vaimonsa kanssa Ontariosta asti tullut Matildan vanhin poika, kolmipäiväisen Kalliovuorten retkemme isäntä seistessämme Albertan puolella olevan Lake Louisen rannalla. Taivaanrannalla riippuvat valkeat poutapilvet sulautuvat vuorilla hohtavaan lumeen. Pari kolme kilometriä meren pinnan yläpuolelle kohoavien rosoisten vuorten kainalossa välkehtivän järven vesi on hellepäivänäkin viisiasteista. Mutta siinä missä Louise-järvi houkuttelee matkailijoita loistohotellillaan, rantapuistoillaan, lumoaa Moraine Lake koskemattomuudellaan. Pieni erämaajärvi säihkyy turkoosin eri vivahteissa, majesteetillisten vuorten edessä nuppineulankorkuiselta näyttävä syvänvihreä kuusimetsä korostaa järven omalaatuista kauneutta. Moraine Lake on yksi lumoavimmista paikoista, missä koskaan olen käynyt. "Puhutaan vuoriston hurmasta, juopumuksesta, joka lähentelee hulluutta", kirjoittaa Han Suyin teoksessaan "Vuoret ovat nuoria." Kalliovuorten ikiaikainen kauneus, valkoisena vaahtona ryöppyävien vuoripurojen raikkaus todellakin synnyttävät euforiaa lähentelevän hyvänolon tunteen. Aika on pysähtynyt käsillä olevaan hetkeen. Mutta vuoret voivat olla myös julmia. Odotamme autojonossa tien poikki lasketun puomin takana puoli tuntia kun ajotielle vierinyttä talon kokoista kivilohkaretta hinataan sivuun. Pysähdymme vuonna 1965 tapahtuneen onnettomuuden muistomerkillä. Tuolloin, lievän maanjäristyksen seurauksena vuoresta lohkesi osa haudaten alleen kokonaisen järven sekä kymmenien metrien pituisen matkan ajotietä. Kaksi tiellä ajanutta autoa jäi vyörymän alle, yhtä uhreista ei koskaan löydetty. "Kolmen laakson solan" ylellisessä motellissa viettämämme yön jälkeen aloitamme paluumatkan Oganagin kautta, eteläistä tietä, jonka varrella vuoret ovat loivempia, järvet suuria. Ohitamme hedelmänviljelyalueita. Iltamyöhällä huomaamme tienviitassa tutun nimen: Vancouver, - 389 kilometriä! Voi ei... Seuraavana päivänä lähtisimme Matildan kolmannen tyttären ja hänen miehensä Jimmyn asuntoautolla USA:n puolelle.
Seattle.Ihmisiä liassa ja rääsyissä, ihmisiä hyvissä vaatteissa. Tämä on Amerikka! Kadun kulmassa iso mies tukka savessa, enpä arvaa ottaa kuvaa. Täällä voisi vain istuskella, katsella ohi kulkevia ihmisiä kuin näytelmää. Täällä voisi kai ihmisen tappaa kuin kärpäsen. Siinä missä Kanada on kuin hyvinkasvatettu perhetyttö, on Amerikka villi ja vapaa, puoliboheemi kiertolainen. Seattlen kauppahallin ovensuussa tummaihoinen soittaja villapipo päässä kumartuneena bassonsa puoleen, vierellään farkkuhousuinen keski-ikäinen huilisti silmät kiinni, vartalo musiikin tahdissa huojuen. Suklaanruskea ihoinen kaunis tyttö vaalean, enkelikasvoisen pojan käsipuolessa kiinni. Myyntipöydillä on röykkiöittäin hedelmiä, kaloja, simpukoita, äyriäisiä, säilykkeitä, leipiä... - Täällä ei pidä levitellä rahojaan, täällä on myös hyviä juoksijoita, valistaa purkkaa jauhava, golfkentillä ruskettunut, tyylikkäästi harmaantunut, siniseen paitaan ja valkoisiin shortseihin ja polvisukkiin sonnustautunut Jimmy meitä. Kanadan ja USA:n rajanylityspaikalla hän on kertonut vaimon lisäksi mukanaan olevan "two people from Finland". Passimme katsotaan, täytämme maahantulokaavakkeet. Viisumit tätä päivän pituista Amerikan turnettamme varten olemme hankkineet jo Suomessa. Pitkän etsimisen jälkeen olemme löytäneet Seattlen esikaupunkialueelta isolle asuntoautolle parkkipaikan, huristaneet sitten yksiraiteisella monotrainilla kaupungin keskustaan. "Oh, from Finland! Tehän sitä annoitte Neuvostoliitolle turpiin!" Remahtaa pyssyin ja pampuin varustettu katupoliisi, jolta joudumme kysymään jotain osoitetta. - Mutta nykyään olemme hyviä ystäviä, vakuutan hänelle. - Hyviä naapureita, mieheni täsmentää. Teemme joitakin ostoksia, kuljeskelemme kaupungilla, edessämme koko täkäläisen elämän kiehtova kirjo! Täältä olisi hyvä jatkaa länsirannikkoa alas San Franciscoon, poiketa Hollywoodissa, käydä Kaliforniassa, viettää talvi Meksikossa...
Siinä vaiheessa kun silmät ovat jo väsyneet paljosta näkemisestä, kun tuntuu että aivot eivät enää jaksaisi ottaa uusia vaikutteita vastaan, kun huomaamme ensimmäiset roskat huippusiistinä pitämämme kaupungin kaduilla, pääsemme vielä käymään parisataa kilometriä Vancouverista olevassa ihastuttavassa alppikaupungissa, Whistlerissä, laskettelijoiden ja pyöräilijöiden paratiisissa, jossa hiihtoa voi harrastaa kesälläkin. (Kahdenkymmenen yhden vuoden kuluttua, v. 2010 siellä järjestettäisiin Vancouverin talviolympialaisten pohjoismaiden lajien kilpailut.) Keskellä heinäkuista hellepäivää siellä voi myös kokea joulun tunnelmaa. Kokonainen kauppa on täpötäynnä joulukamaa, kattoon ulottuvia koristeltuja muovikuusia, tonttuja, joulukelloja, enkeleitä. Innostumme ostamaan kuusen koristeita ja seuraavana päivänä, jolloin oikeaan jouluun on tasan viisi kuukautta aikaa, kaivamme farmin vintiltä kuusen sekä Matildan vanhan, yhdellä jalalla tanssivan vieteripukin ja järjestämme muistojen talossa suomalaisen joulun.
---------------------------
Tämä on hiukan muunneltu versio matkakertomuksestani, joka aikoinaan julkaistiin eräässä lehdessä. Mahdollisesti tästä on ollut katkelmia "e-marketin" blogisivustoillakin.
Seisomme Matildan haudalla, kukattomalla, kivettömällä jalkapallokentän kokoisella ilta-auringon kultaamalla hautausmaalla, viitisenkymmentä kilometriä Vancouverista itään. Toinen toistensa kaltaiset tummat muistolaatat on painettu tiiviisti nurmikkoon kiinni. Matildan laatan vuosiluvuista voi päätellä hänen olleen kuollessaan yhdeksänkymmentävuotias. Taivaanrannalle utuisena piirtyvästä vuorijonosta erottuvat metsän peittämä "Blue Mountain" sekä lumihuippuinen vuoripari "Kultaiset korvat." Matildan ja hänen miehensä rakentaman talon, "farmin" seinistä jo maali rapisee, porras narahtaa askelten alla, muistojen talo natisee liitoksissaan. Mutta pihamaalla ruusut hehkuvat kuten ennenkin, pihlajan marjat ovat jo alkaneet punertua. Täällä Matilda hoiti perhettään, kasvatti kanoja ja lapsiaan, ompeli vaatteita sekä omille että vieraille, täältä hän ajoi "kaarallaan haalille" näytelmäharjoituksiin, täältä lähtivät kirjeet ja paketit Suomeen. Nyt toinen pojista asuu farmilla koiransa kanssa. Hänen seitsemänkymppisen, valkoisiin pukeutuneen Doris-sisarensa (nimi muutettu) valkoisten avokkaiden piikkikorot kopisevat pihapolun kiveyksellä. Kuusi ohutta hopeista rannerengasta helähtelee vienosti ladyn käännellessä valkoisen pontiacinsa rattia. Rekisterilaatassa, numerotietojen alapuolella lukee maakunnan tunnus: "Beautiful British Columbia."
Vancouver kaupunki sinivuorten syleilyssä. Puhdas, kaunis, vauraan näköinen. Pilvenpiirtäjät peilautuvat toistensa kylkiin, tuhannet valot kuvastuvat pastellinpehmeinä Tyynenmeren tummaan veteen. Tyylikkäitä siltoja. Punaseinäiset hissit liukuvat Harbour Centren, näköalapaikan ulkoseinää kuin kuoriaiset ylös, alas. Kaupungin keskellä uiskentelevassa pitkulaisessa saaressa sijaitsee Stanley Park, rannoillaan intialaisten tekemien värikkäiden toteemien uljaat rivit. Puiston laidalla olevalla juomapaikalla tapaamme muutaman sanan suomea puhuvan saksalaisherran, joka on tullut hakemaan vettä koiralleen (vaiko vaimolleen?) Hän, "Helsingin rakastaja" kertoo käyneensä monta kertaa Suomessa. Ihailemme kuningatar Elisabetin puiston kukkaloistoa, kuuntelemme trooppisten lintujen kutsuhuutoja puiston keskellä jättiläismäisen lasikuvun kattamassa sademetsässä. "Kuin Hawaijilla", Doris huomauttaa. Parikymmentä vuotta sitten Kanadaan muuttanut suomalainen liikemies tulee juttelemaan kanssamme kun kuulee puhuttavan suomea. Hän kutsuisi meidät kotiinsa ellei olisi seuraavana aamuna lähdössä liikematkalle. Seuraavana päivänä Doris vie meidät japanilaiseen puistoon, jonka koristepensaiden kukinta-aika on jo ohi, lammen vesi myrkynvihreää, mutta jossa vallitsee hyvää tekevä rauha, hiljaisuus, jota kauempaa vienosti kuuluva veden solina vain täydentää. Hääpari saapuu puiston kaarisillalle kuvattavaksi. Morsiustyttöjen ja sulhaspoikien asut ovat mustavalkoiset. Myös morsiusparia kuljettavaa valkoista autoa koristava jättiläissydän on mustavalkoinen, auton kylkiin teipatut tekoruusut - mustia.
Doris asuu kaupungin keskustassa. Pienkerrostalon hulppeaa ala-aulaa, samoin kuin portaita ja asunnon lattioita peittää kokolattiamatto. Suuren yrityksen sihteerinä elämäntyönsä tehneen Doriksen koti on kuin koru. Tyylihuonekaluin sisustetussa olohuoneessa on posliinisia koriste-esineitä joka puolella. Televisiossa pyörii "tyttökullat", unelmanohuen vaalean verhon peittämä ovi punakukkaiselle pikkuparvekkeelle on raollaan. Sisar miehineen on kutsuttu illalliselle. Puolen yön maissa Doris piipahtaa pitkässä emännän asussaan läheiseen supermarketiin maitoa ostamaan. Monet elintarvikeliikkeet ovat auki yötä päivää, myös sunnuntaisin. Työaikalaki samoin kuin työntekijöiden irtisanomissuoja lienevät olemattomat. Parhaiten täällä pärjää se joka "osaa tehdä rahaa." Muun muassa sairaalamaksut ovat korkeat, Amerikan puolella suorastaan huikeat. Silti elämänmeno "lännellä" näyttää olevan iloisen kepeää, huoltenkin keskellä hymyä läpi kyynelten; "just fine!" Kanadassa, eri kansallisuuksien "suuressa sulattamossa", silmään pistää kiinalaisten suuri määrä. Monet heistä ovat halunneet muuttaa pois Hongkongista ennen kuin se liitetään Kiinaan. Heidät tunnetaan hyvinä ja ahkerina työntekijöinä. Vancouverissa he ovat ostaneet kauppoja, hotelleja, kerrostaloja, jopa kokonaisia kortteleita. Idyllisen vanhan kaupungin, Gastownin monissa matkamyymälöissä sekä myyjät että kaikki kaupan olevat tuotteet ovat kiinalaisia.
Vancouverin saari sijaitsee parin tunnin laivamatkan päässä kaupungista. Matildan tyttäristä yksi asuu siellä eläkkeellä olevan lääkärimiehensä kanssa. Meidät majoitetaan talon takana olevaan luxus-luokan asuntovaunuun, jonka varusteisiin kuuluu mm. sinapinkelta-valkoinen kylpyhuone. Pihan perällä komeilee isännän itsensä tekemä sauna. Puolikaaren muotoiset seinät ovat seetripuuta, päreet päreiden lomassa, ikkunanpuitteet on tuotu puretusta farmin kanalasta, suihku ja vesihanat Suomesta. Savu tuprahtelee pitkästä piipusta paksuina pöllähdyksinä, pihamaalla käyskentelevän isännän ääni kumisee tienoon yllä. Sauna on niin uusi, että saamme kunnian olla ensimmäiset saunojat siellä. Hyvät ovat löylyt, minulle ehkä vähän liiankin kipakat. Kasvimaalla kukoistavat biodynaamisesti viljellyt juurekset. Punajuurista keitetään lehdetkin, jotka maistuvat pinaatille. Vadelmapensaiston alle upotetun vesiputken tarina jää minulle hiukan epäselväksi, mutta marjat ovat suuria ja meheviä. Retkeilemme punahonkametsässä, jossa puiden korkeus on 70-80 metriä, läpimitta neljästä viiteen metriin. Syömme piknikpaikalla eväitämme, poimimme vuoroveden paljastamalta merenpohjan kivikolta ostereita, joilla isäntämme kertoman mukaan on miehiin erikoinen, mieskuntoisuutta kohentava vaikutus. Ostereistako johtunee se, että pariskunta vaikuttaa hyvin onnelliselta. Lapset ovat jo maailmalla, vaimo on keskittynyt passaaman miestään, joka puolestaan muistaa kiitellä aamupuuron erinomaisuutta. Ostereiden tyhjät kuoret pitää palauttaa rannalle, peltiset tyhjät oluttölkit kauppaan, jossa niistä hyvitetään 5 senttiä per kappale. Luontoa suojellaan. Muun muassa laki lyijyttömästä bensiinistä astuu niin Kanadassa kuin USA:n puoellakin seuraavan vuoden alusta voimaan. Jonakin päivänä ajamme 800 kilometriä pitkän saaren eteläkärjessä olevaan British Columbian pääkaupunkiin, postikortinkauniiseen Victoriaan. Täältä jostakin lähtivät aikoinaan ankeissa olosuhteissa työskennelleet kaivosmiehet Sointulaan, Matti Kurikan perustamaan toisenlaiseen, sosialistiseen yhteiskuntaan. Sittemmin yhteisö hajosi sekä sisäisten erimielisyyksien että ulkoapäin tulleen painostuksen vuoksi.
"Vuorilla pää kevenee" sanoo vaimonsa kanssa Ontariosta asti tullut Matildan vanhin poika, kolmipäiväisen Kalliovuorten retkemme isäntä seistessämme Albertan puolella olevan Lake Louisen rannalla. Taivaanrannalla riippuvat valkeat poutapilvet sulautuvat vuorilla hohtavaan lumeen. Pari kolme kilometriä meren pinnan yläpuolelle kohoavien rosoisten vuorten kainalossa välkehtivän järven vesi on hellepäivänäkin viisiasteista. Mutta siinä missä Louise-järvi houkuttelee matkailijoita loistohotellillaan, rantapuistoillaan, lumoaa Moraine Lake koskemattomuudellaan. Pieni erämaajärvi säihkyy turkoosin eri vivahteissa, majesteetillisten vuorten edessä nuppineulankorkuiselta näyttävä syvänvihreä kuusimetsä korostaa järven omalaatuista kauneutta. Moraine Lake on yksi lumoavimmista paikoista, missä koskaan olen käynyt. "Puhutaan vuoriston hurmasta, juopumuksesta, joka lähentelee hulluutta", kirjoittaa Han Suyin teoksessaan "Vuoret ovat nuoria." Kalliovuorten ikiaikainen kauneus, valkoisena vaahtona ryöppyävien vuoripurojen raikkaus todellakin synnyttävät euforiaa lähentelevän hyvänolon tunteen. Aika on pysähtynyt käsillä olevaan hetkeen. Mutta vuoret voivat olla myös julmia. Odotamme autojonossa tien poikki lasketun puomin takana puoli tuntia kun ajotielle vierinyttä talon kokoista kivilohkaretta hinataan sivuun. Pysähdymme vuonna 1965 tapahtuneen onnettomuuden muistomerkillä. Tuolloin, lievän maanjäristyksen seurauksena vuoresta lohkesi osa haudaten alleen kokonaisen järven sekä kymmenien metrien pituisen matkan ajotietä. Kaksi tiellä ajanutta autoa jäi vyörymän alle, yhtä uhreista ei koskaan löydetty. "Kolmen laakson solan" ylellisessä motellissa viettämämme yön jälkeen aloitamme paluumatkan Oganagin kautta, eteläistä tietä, jonka varrella vuoret ovat loivempia, järvet suuria. Ohitamme hedelmänviljelyalueita. Iltamyöhällä huomaamme tienviitassa tutun nimen: Vancouver, - 389 kilometriä! Voi ei... Seuraavana päivänä lähtisimme Matildan kolmannen tyttären ja hänen miehensä Jimmyn asuntoautolla USA:n puolelle.
Seattle.Ihmisiä liassa ja rääsyissä, ihmisiä hyvissä vaatteissa. Tämä on Amerikka! Kadun kulmassa iso mies tukka savessa, enpä arvaa ottaa kuvaa. Täällä voisi vain istuskella, katsella ohi kulkevia ihmisiä kuin näytelmää. Täällä voisi kai ihmisen tappaa kuin kärpäsen. Siinä missä Kanada on kuin hyvinkasvatettu perhetyttö, on Amerikka villi ja vapaa, puoliboheemi kiertolainen. Seattlen kauppahallin ovensuussa tummaihoinen soittaja villapipo päässä kumartuneena bassonsa puoleen, vierellään farkkuhousuinen keski-ikäinen huilisti silmät kiinni, vartalo musiikin tahdissa huojuen. Suklaanruskea ihoinen kaunis tyttö vaalean, enkelikasvoisen pojan käsipuolessa kiinni. Myyntipöydillä on röykkiöittäin hedelmiä, kaloja, simpukoita, äyriäisiä, säilykkeitä, leipiä... - Täällä ei pidä levitellä rahojaan, täällä on myös hyviä juoksijoita, valistaa purkkaa jauhava, golfkentillä ruskettunut, tyylikkäästi harmaantunut, siniseen paitaan ja valkoisiin shortseihin ja polvisukkiin sonnustautunut Jimmy meitä. Kanadan ja USA:n rajanylityspaikalla hän on kertonut vaimon lisäksi mukanaan olevan "two people from Finland". Passimme katsotaan, täytämme maahantulokaavakkeet. Viisumit tätä päivän pituista Amerikan turnettamme varten olemme hankkineet jo Suomessa. Pitkän etsimisen jälkeen olemme löytäneet Seattlen esikaupunkialueelta isolle asuntoautolle parkkipaikan, huristaneet sitten yksiraiteisella monotrainilla kaupungin keskustaan. "Oh, from Finland! Tehän sitä annoitte Neuvostoliitolle turpiin!" Remahtaa pyssyin ja pampuin varustettu katupoliisi, jolta joudumme kysymään jotain osoitetta. - Mutta nykyään olemme hyviä ystäviä, vakuutan hänelle. - Hyviä naapureita, mieheni täsmentää. Teemme joitakin ostoksia, kuljeskelemme kaupungilla, edessämme koko täkäläisen elämän kiehtova kirjo! Täältä olisi hyvä jatkaa länsirannikkoa alas San Franciscoon, poiketa Hollywoodissa, käydä Kaliforniassa, viettää talvi Meksikossa...
Siinä vaiheessa kun silmät ovat jo väsyneet paljosta näkemisestä, kun tuntuu että aivot eivät enää jaksaisi ottaa uusia vaikutteita vastaan, kun huomaamme ensimmäiset roskat huippusiistinä pitämämme kaupungin kaduilla, pääsemme vielä käymään parisataa kilometriä Vancouverista olevassa ihastuttavassa alppikaupungissa, Whistlerissä, laskettelijoiden ja pyöräilijöiden paratiisissa, jossa hiihtoa voi harrastaa kesälläkin. (Kahdenkymmenen yhden vuoden kuluttua, v. 2010 siellä järjestettäisiin Vancouverin talviolympialaisten pohjoismaiden lajien kilpailut.) Keskellä heinäkuista hellepäivää siellä voi myös kokea joulun tunnelmaa. Kokonainen kauppa on täpötäynnä joulukamaa, kattoon ulottuvia koristeltuja muovikuusia, tonttuja, joulukelloja, enkeleitä. Innostumme ostamaan kuusen koristeita ja seuraavana päivänä, jolloin oikeaan jouluun on tasan viisi kuukautta aikaa, kaivamme farmin vintiltä kuusen sekä Matildan vanhan, yhdellä jalalla tanssivan vieteripukin ja järjestämme muistojen talossa suomalaisen joulun.
---------------------------
Tämä on hiukan muunneltu versio matkakertomuksestani, joka aikoinaan julkaistiin eräässä lehdessä. Mahdollisesti tästä on ollut katkelmia "e-marketin" blogisivustoillakin.
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Pustalle päin
Budapestin lentoasema Ferihegy 1 heinäkuisena lauantai-iltana vuonna 1992. Aurinko kumottaa autereen takaa, ilma on kuin linnunmaitoa. Taksikuskit seisoskelevat uutuuttaan kiiltelevien länsiautojensa lähettyvillä. Finnairin kone on juuri laskeutunut.
Passijonosta päästyäni kiiruhdan ulos. Olen matkalla Debreceniin, 220 km Budapestistä itään. Junan lähtöön on puoli tuntia aikaa. - Haluaisin mennä Köbányaan, sanon ensimmäisenä jonossa olevalle taksisöförille unkariksi. Köbánya (Kivikaivos) on esikaupunkiasema, jolla itään menevät junat pysähtyvät. Kaupungin keskustassa olevalle lähtöasemalle tuskin enää ehtisinkään. Taksinkuljettaja ei vaikuta mitenkään palvelualttiilta. - Matka on kyllä aika kallis, hän sanoo, silmäilee minua päästä jalkoihin. - Mennyi az? Paljonko, kysyn. Saan vastaukseksi kaksituhatta yhdeksänsataa forinttia eli noin 160 Suomen markkaa. Todellakin, hiukan liian paljon matkasta, jonka Ikarus-bussikin köröttelee viidessätoista minuutissa.
Bussi seisookin läheisellä pysäkillä lähtövalmiina. Ennen kuin olen raahannut laukkuni sinne asti, on pari kolme muuta taksikuskia rientänyt kysymään, minne olen matkalla. Jokainen heistä haluaisi niin mielellään viedä minut aina Debreceniin asti! Sanon meneväni junalla. - Mutta taksikyyti olisi paljon miellyttävämpi, inttää komea nuori husaari - eikä maksaisi kuin yhdeksäntuhatta forinttia. Sanon meneväni junalla.
Bussinkuljettaja istuskelee ratin takana, vilkaisee syrjäsilmällä, mutta ei hievahdakaan paikaltaan kun alan hilata laukkujani auton ovesta sisään. Lentoasemalla sattumalta tapaamaani toista Debreceniin matkalla ollutta suomalaisnaista ei näy ei kuulu. On ilmeisesti juuttunut rahanvaihtopaikan jonoon. Pyydän kuljettajaa odottamaan hetken. - Ei tässä ole aikaa odotella, auton on lähdettävä ajallaan. Totta. Ovi rojahtaa kiinni, bussi nytkähtää liikkeelle. Käytävän toisella puolella istuva äidillisen näköinen unkarilaisrouva alkaa jutella kanssani. Hän jää ennen minua pois, kertoo Köbányan, jota myös Kispestiksi kutsutaan, olevan päätepysäkin. Matka sinne maksaa 18 forinttia eli yhden markan. Tarjoan kuljettajalle 20 forintin kolikkoa, mutta hän ei voi ottaa rahaa vastaan, pitäisi olla lippu. Mistä minä sellaisen olisin tähän hätään ehtinyt saada? Onko niitä lentoasemalla edes myytävänä? - Antaa olla, bussinkuljettaja huitaisee kädellään. Revin laukut autosta alas, kysyn, tietääkö hän, missä päin junalippuja myydään. - Se on kyllä kirjoitettuna lippuluukun yläpuolelle seinään, hän sanoo jo suorastaan ystävällisesti.
Aseman liukuportaissa olen laukkuineni lentää selälleni. Ensimmäisellä luukulla myydään vain metrolippuja, Köbánya on nimittäin myös metron pääteasema. Siinä olisi nyt bussilippu
automaattikin, mutta tällä hetkellä en tarvitse niitä. Ehdin juuri kuvitella, miten siinä olisi saattanut käydä jos todella olisin lentänyt nurin, miten hiukseni olisivat tarttuneet liukuportaiden väliin... kun huomaan Marjatan, lentoasemalla tapaamani suomalaisnaisen seisovan koko komeudessaan eräällä lippuluukulla vierellään sama taksikuski, jolta itsekin olin kyytiä kysynyt! Puhuvat englantia keskenään. Siinä samalla saan minäkin junalippuni ostettua. Ensimmäisen luokan lippu Debreceniin maksaa 780 forinttia. Taksinkuljettaja saattelee meidät asemalaiturille. - How much? Marjatta kysyy. - Kaksituhatta viisisataa forinttia. (Neljäsataa forinttia vähemmän kuin hän oli minulle ilmoittanut.) Marjatta maksaa. Taksikuski sipaisee rahat taskuunsa ja hyvät matkat toivoteltuaan poistuu paikalta. - Ei kannata ostaa ensimmäisen luokan lippua, sillä seisomapaikan silläkin vain saa, Marjattaa on jo ehditty valistaa. Minä puolestani olin kuullut, että ensimmäisessä luokassa on rattoisampi matkustaa, mutta siellä saattaa saada vaikka kanan polvelleen.
Juna saapuu asemalle. Vaunu on vanha, mutta siisti. Punaisella verhoillut korkeaselkäiset istuimet näyttävät mukavan pehmeiltä. - Ovatkohan nämä paikat vapaat? Kysyn liukuovella varustetun osaston nurkassa istuvalta pönäkän näköiseltä mustatukkaiselta mieheltä. Hän nyökkää vastaukseksi. - Seuraava osasto olisi muuten ollut ihan tyhjä, Marjatta huomauttaa. Asetumme junaan taloksi. Alkaa melkoinen pälätys kun meillä Marjatan kanssa on viimein aikaa ja tilaisuus ryhtyä tutustumaan toisiimme. Siinä ilta ehtii hämärtyä, hieman rähjäisen näköiset esikaupunkialueet vaihtua avariksi, pehmeälatvaisten akaasiapuurivistöjen halkomiksi vihreiksi niityiksi. Ehdimme nähdä viehättävän unkarilaisen kylän, joen ja pikkukaupungin ennen kuin kaiken kattava pimeys nielaisee maiseman emmekä näe muuta kuin omat hahmomme ikkunalasissa ja sieltä täältä pimeyden keskeltä pilkottavan yksinäisen valon.
Konduktöörin tullessa ilmenee, että samassa vaunuosastossa torkkuvalla mustatukkaisella miehellä on toisen luokan lippu, mutta maksamalla - meikäläisittäin pienen - lisämaksun hänen ei tarvitsisi vaihtaa vaunua. Mies ei heti ymmärrä, hän ei puhu unkaria, mutta Marjatan avustamana homma saadaan hoidetuksi ja mies mies maksaa erotuksen. Siemaistuaan pitkäkaulaisesta limonaadipullostaan kulauksen hän jatkaa uniaan kasvoillaan nukkuvan lapsen autuas, viaton ilme. Vatsan päällä lepäävän pullean käden nimettömässä kiiltelee ohut sileä sormus. - Varmaan saksalainen, Marjatta kuiskaa. Minä veikkaisin, että italiaano, ei... vaan paremminkin bulgarialainen, armenialainen tai jostain sieltä päin.
Seisoskelen välillä vaunun käytävässä. Ylös nostetuista ikkunaluukuista tulvii lämmintä pustan ilmaa sisään. Pimeyden keskeltä häämöttää jonkin ohittamamme aseman nimi. Vauhti hidastuu... pysähtyy, odotellaan vastaan tulevaa junaa. Matka Budapestista Debreceniin kestää lähes kolme tuntia. Kun palaan paikalleni, Marjatta kertoo vaihtaneensa matkaseuralaisemme kanssa muutaman saksankielisen sanan. Alan vilkuilla kelloani. Päinvastoin kuin Suomessa, asemien nimiä ei kuuluteta junassa. Onneksi Debrecenissä asuva ystävättäreni on lähettänyt junan tarkan saapumisajan. Ja kun kello on sen verran, vauhti hidastuu. Alamme hilata laukkuja käytävään. - Debrecen? Nurkassa istuva mieskin herää. - Kyllä, vakuutamme Marjatan kanssa. Mies ottaa tavaratelineeltä laukkunsa, heittää hihattoman verkkopaitansa päälle pusakan ja painelemme peräkanaa vaunun ovelle.
Unkarilaisherra, joka on auttanut asemalle jääneen naisen matkatavaroineen alas, haluaa auttaa myös meitä. On jo kaksin käsin kiinni matkalaukussani kun minä kuikuilen junan rappusilla, toinen jalka asemasillalla, Marjatta ja muukalainen, matkaseuralaisemme oviaukossa kahta askelmaa ylempänä. - Onhan tämä Debrecen? Varmistan. - Ei, tämä on Hájdúszobosló!
Äkkiä junaan takaisin!
- Debreceniin on vielä kymmenen minuttia, asemalta junaan hypännyt unkarilaismies toteaa, näyttää rannekelloaan. Meillä Marjatan kanssa on hauskaa, mutta matkaseuralaisemme luo meihin ainoastaan pitkän, merkitsevän katseen. Ja kun kymmenen minuutin kuluttua olemme taas jäämässä junasta, ei minkään valtakunnan prinssiä, husaaria ole auttamassa meitä ja matkaseuralaisemmekin pysyttelee omissa oloissaan emmekä tapaa häntä enää. Juna jatkaa matkaansa. Unkarilaisystävättäreni odottaa asemalla. Marjatalla ei ole yösijasta tietoa, sanoo menevänsä hotelliin. Loppujen lopuksi pötkötämme kumpikin varpaat vastatusten ystävättäreni olohuoneen seinän pituisella sohvalla.
Seuraavana aamuna menemme ilmoittautumaan yliopistolle, jonka kampuksella me ja viitisensataa muuta eri puolilta maailmaa saapunutta kielenopiskelijaa tulemme majailemaan seuraavan kahden viikon ajan. Ennen yliopistolle lähtöämme Marjatta näyttää totiselta. - Minulta on mennyt hirveästi rahaa, hän sanoo. - Mutta ethän sinä ole vielä ostanutkaan mitään, ihmettelen. - Minä annoin siellä asemalaiturilla sille taksikuskille erehdyksessä viidentuhannen forintin setelin, vaikka minun piti kahden tonnin setelin lisäksi antaa vain viisisataa. Laskemme rahat yhdessä. Marjatalla oli ollut sekä viidentuhannen että viidensadan forintin seteli, nyt oli ainoastaan jälkimmäinen. Taksinkuljettaja oli siis saanut seitsemäntuhatta forinttia - yli neljäsataa markkaa - eli keskivertounkarilaisen reilun puolen kuukauden palkan yhdestä muutaman minuutin pituisesta matkasta! Huomasiko hän erehdyksen heti vaiko vasta myöhemmin, sitä emme saisi kosaan tietää.
JK. Lentoasemalla olisi ollut bussilippuautomaatti heti ulko-oven vieressä ja bussissa voi kanssamatkustajilta pyytää (ostaa) lippuja eivätkä läheskään kaikki taksiautoilijat ole edellä kerrotun kaltaisia, mutta kyydin hinnasta on kuitenkin hyvä sopia etukäteen.
-------------------------------------------------
Tämä kertomukseni on julkaistu silloisen työnantajani asiakaslehdessä ja mahdollisesti myös edellisen blogiyhteisömme sivuilla. Silloinen Ferihegyn lentokenttä on nykyiseltä nimeltään Ferenc Lisztin kansainvälinen lentoasema, terminaali on uusittu, ilmeisesti myös liikenneyhteydet ovat muuttuneet. Ja kaikkien EU-maiden 65 vuotta täyttäneet kansalaiset saavat Unkarissa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla (bussit, junat, metrot) ilmaiseksi.
Passijonosta päästyäni kiiruhdan ulos. Olen matkalla Debreceniin, 220 km Budapestistä itään. Junan lähtöön on puoli tuntia aikaa. - Haluaisin mennä Köbányaan, sanon ensimmäisenä jonossa olevalle taksisöförille unkariksi. Köbánya (Kivikaivos) on esikaupunkiasema, jolla itään menevät junat pysähtyvät. Kaupungin keskustassa olevalle lähtöasemalle tuskin enää ehtisinkään. Taksinkuljettaja ei vaikuta mitenkään palvelualttiilta. - Matka on kyllä aika kallis, hän sanoo, silmäilee minua päästä jalkoihin. - Mennyi az? Paljonko, kysyn. Saan vastaukseksi kaksituhatta yhdeksänsataa forinttia eli noin 160 Suomen markkaa. Todellakin, hiukan liian paljon matkasta, jonka Ikarus-bussikin köröttelee viidessätoista minuutissa.
Bussi seisookin läheisellä pysäkillä lähtövalmiina. Ennen kuin olen raahannut laukkuni sinne asti, on pari kolme muuta taksikuskia rientänyt kysymään, minne olen matkalla. Jokainen heistä haluaisi niin mielellään viedä minut aina Debreceniin asti! Sanon meneväni junalla. - Mutta taksikyyti olisi paljon miellyttävämpi, inttää komea nuori husaari - eikä maksaisi kuin yhdeksäntuhatta forinttia. Sanon meneväni junalla.
Bussinkuljettaja istuskelee ratin takana, vilkaisee syrjäsilmällä, mutta ei hievahdakaan paikaltaan kun alan hilata laukkujani auton ovesta sisään. Lentoasemalla sattumalta tapaamaani toista Debreceniin matkalla ollutta suomalaisnaista ei näy ei kuulu. On ilmeisesti juuttunut rahanvaihtopaikan jonoon. Pyydän kuljettajaa odottamaan hetken. - Ei tässä ole aikaa odotella, auton on lähdettävä ajallaan. Totta. Ovi rojahtaa kiinni, bussi nytkähtää liikkeelle. Käytävän toisella puolella istuva äidillisen näköinen unkarilaisrouva alkaa jutella kanssani. Hän jää ennen minua pois, kertoo Köbányan, jota myös Kispestiksi kutsutaan, olevan päätepysäkin. Matka sinne maksaa 18 forinttia eli yhden markan. Tarjoan kuljettajalle 20 forintin kolikkoa, mutta hän ei voi ottaa rahaa vastaan, pitäisi olla lippu. Mistä minä sellaisen olisin tähän hätään ehtinyt saada? Onko niitä lentoasemalla edes myytävänä? - Antaa olla, bussinkuljettaja huitaisee kädellään. Revin laukut autosta alas, kysyn, tietääkö hän, missä päin junalippuja myydään. - Se on kyllä kirjoitettuna lippuluukun yläpuolelle seinään, hän sanoo jo suorastaan ystävällisesti.
Aseman liukuportaissa olen laukkuineni lentää selälleni. Ensimmäisellä luukulla myydään vain metrolippuja, Köbánya on nimittäin myös metron pääteasema. Siinä olisi nyt bussilippu
automaattikin, mutta tällä hetkellä en tarvitse niitä. Ehdin juuri kuvitella, miten siinä olisi saattanut käydä jos todella olisin lentänyt nurin, miten hiukseni olisivat tarttuneet liukuportaiden väliin... kun huomaan Marjatan, lentoasemalla tapaamani suomalaisnaisen seisovan koko komeudessaan eräällä lippuluukulla vierellään sama taksikuski, jolta itsekin olin kyytiä kysynyt! Puhuvat englantia keskenään. Siinä samalla saan minäkin junalippuni ostettua. Ensimmäisen luokan lippu Debreceniin maksaa 780 forinttia. Taksinkuljettaja saattelee meidät asemalaiturille. - How much? Marjatta kysyy. - Kaksituhatta viisisataa forinttia. (Neljäsataa forinttia vähemmän kuin hän oli minulle ilmoittanut.) Marjatta maksaa. Taksikuski sipaisee rahat taskuunsa ja hyvät matkat toivoteltuaan poistuu paikalta. - Ei kannata ostaa ensimmäisen luokan lippua, sillä seisomapaikan silläkin vain saa, Marjattaa on jo ehditty valistaa. Minä puolestani olin kuullut, että ensimmäisessä luokassa on rattoisampi matkustaa, mutta siellä saattaa saada vaikka kanan polvelleen.
Juna saapuu asemalle. Vaunu on vanha, mutta siisti. Punaisella verhoillut korkeaselkäiset istuimet näyttävät mukavan pehmeiltä. - Ovatkohan nämä paikat vapaat? Kysyn liukuovella varustetun osaston nurkassa istuvalta pönäkän näköiseltä mustatukkaiselta mieheltä. Hän nyökkää vastaukseksi. - Seuraava osasto olisi muuten ollut ihan tyhjä, Marjatta huomauttaa. Asetumme junaan taloksi. Alkaa melkoinen pälätys kun meillä Marjatan kanssa on viimein aikaa ja tilaisuus ryhtyä tutustumaan toisiimme. Siinä ilta ehtii hämärtyä, hieman rähjäisen näköiset esikaupunkialueet vaihtua avariksi, pehmeälatvaisten akaasiapuurivistöjen halkomiksi vihreiksi niityiksi. Ehdimme nähdä viehättävän unkarilaisen kylän, joen ja pikkukaupungin ennen kuin kaiken kattava pimeys nielaisee maiseman emmekä näe muuta kuin omat hahmomme ikkunalasissa ja sieltä täältä pimeyden keskeltä pilkottavan yksinäisen valon.
Konduktöörin tullessa ilmenee, että samassa vaunuosastossa torkkuvalla mustatukkaisella miehellä on toisen luokan lippu, mutta maksamalla - meikäläisittäin pienen - lisämaksun hänen ei tarvitsisi vaihtaa vaunua. Mies ei heti ymmärrä, hän ei puhu unkaria, mutta Marjatan avustamana homma saadaan hoidetuksi ja mies mies maksaa erotuksen. Siemaistuaan pitkäkaulaisesta limonaadipullostaan kulauksen hän jatkaa uniaan kasvoillaan nukkuvan lapsen autuas, viaton ilme. Vatsan päällä lepäävän pullean käden nimettömässä kiiltelee ohut sileä sormus. - Varmaan saksalainen, Marjatta kuiskaa. Minä veikkaisin, että italiaano, ei... vaan paremminkin bulgarialainen, armenialainen tai jostain sieltä päin.
Seisoskelen välillä vaunun käytävässä. Ylös nostetuista ikkunaluukuista tulvii lämmintä pustan ilmaa sisään. Pimeyden keskeltä häämöttää jonkin ohittamamme aseman nimi. Vauhti hidastuu... pysähtyy, odotellaan vastaan tulevaa junaa. Matka Budapestista Debreceniin kestää lähes kolme tuntia. Kun palaan paikalleni, Marjatta kertoo vaihtaneensa matkaseuralaisemme kanssa muutaman saksankielisen sanan. Alan vilkuilla kelloani. Päinvastoin kuin Suomessa, asemien nimiä ei kuuluteta junassa. Onneksi Debrecenissä asuva ystävättäreni on lähettänyt junan tarkan saapumisajan. Ja kun kello on sen verran, vauhti hidastuu. Alamme hilata laukkuja käytävään. - Debrecen? Nurkassa istuva mieskin herää. - Kyllä, vakuutamme Marjatan kanssa. Mies ottaa tavaratelineeltä laukkunsa, heittää hihattoman verkkopaitansa päälle pusakan ja painelemme peräkanaa vaunun ovelle.
Unkarilaisherra, joka on auttanut asemalle jääneen naisen matkatavaroineen alas, haluaa auttaa myös meitä. On jo kaksin käsin kiinni matkalaukussani kun minä kuikuilen junan rappusilla, toinen jalka asemasillalla, Marjatta ja muukalainen, matkaseuralaisemme oviaukossa kahta askelmaa ylempänä. - Onhan tämä Debrecen? Varmistan. - Ei, tämä on Hájdúszobosló!
Äkkiä junaan takaisin!
- Debreceniin on vielä kymmenen minuttia, asemalta junaan hypännyt unkarilaismies toteaa, näyttää rannekelloaan. Meillä Marjatan kanssa on hauskaa, mutta matkaseuralaisemme luo meihin ainoastaan pitkän, merkitsevän katseen. Ja kun kymmenen minuutin kuluttua olemme taas jäämässä junasta, ei minkään valtakunnan prinssiä, husaaria ole auttamassa meitä ja matkaseuralaisemmekin pysyttelee omissa oloissaan emmekä tapaa häntä enää. Juna jatkaa matkaansa. Unkarilaisystävättäreni odottaa asemalla. Marjatalla ei ole yösijasta tietoa, sanoo menevänsä hotelliin. Loppujen lopuksi pötkötämme kumpikin varpaat vastatusten ystävättäreni olohuoneen seinän pituisella sohvalla.
Seuraavana aamuna menemme ilmoittautumaan yliopistolle, jonka kampuksella me ja viitisensataa muuta eri puolilta maailmaa saapunutta kielenopiskelijaa tulemme majailemaan seuraavan kahden viikon ajan. Ennen yliopistolle lähtöämme Marjatta näyttää totiselta. - Minulta on mennyt hirveästi rahaa, hän sanoo. - Mutta ethän sinä ole vielä ostanutkaan mitään, ihmettelen. - Minä annoin siellä asemalaiturilla sille taksikuskille erehdyksessä viidentuhannen forintin setelin, vaikka minun piti kahden tonnin setelin lisäksi antaa vain viisisataa. Laskemme rahat yhdessä. Marjatalla oli ollut sekä viidentuhannen että viidensadan forintin seteli, nyt oli ainoastaan jälkimmäinen. Taksinkuljettaja oli siis saanut seitsemäntuhatta forinttia - yli neljäsataa markkaa - eli keskivertounkarilaisen reilun puolen kuukauden palkan yhdestä muutaman minuutin pituisesta matkasta! Huomasiko hän erehdyksen heti vaiko vasta myöhemmin, sitä emme saisi kosaan tietää.
JK. Lentoasemalla olisi ollut bussilippuautomaatti heti ulko-oven vieressä ja bussissa voi kanssamatkustajilta pyytää (ostaa) lippuja eivätkä läheskään kaikki taksiautoilijat ole edellä kerrotun kaltaisia, mutta kyydin hinnasta on kuitenkin hyvä sopia etukäteen.
-------------------------------------------------
Tämä kertomukseni on julkaistu silloisen työnantajani asiakaslehdessä ja mahdollisesti myös edellisen blogiyhteisömme sivuilla. Silloinen Ferihegyn lentokenttä on nykyiseltä nimeltään Ferenc Lisztin kansainvälinen lentoasema, terminaali on uusittu, ilmeisesti myös liikenneyhteydet ovat muuttuneet. Ja kaikkien EU-maiden 65 vuotta täyttäneet kansalaiset saavat Unkarissa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla (bussit, junat, metrot) ilmaiseksi.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Luokkaretki
Laalin Ahvenanmaa-kuvausten innoittamana aloin katsella lähes 30 vuotta sitten tehdyn luokkaretken enemmän tai vähemmän epätarkkoja, albumin lehdille tiukasti liimattuja valokuvia. Mukana on myös kolme kuvakorttia, joista yhden takana lukee Godby. Yövyimme kuvan esittämässä, kaupungin ulkopuolella olevassa isossa punaisessa hotellirakennuksessa. Toinen kuva on Jomalan kirkosta, kolmannessa, pyöreässä kortissa on kuvia Maarianhaminasta, mm. mäellä olevasta kaupungintalosta (?), jonka edustalla levittäytyvässä puistossa on kauniita kukkaistutuksia.
Sain lähteä peruskoulun seitsemännellä luokalla olleen poikani luokkaretkelle valvojaksi sillä ehdolla, että en paljastaisi olevani hänen äitinsä! Ei siis kovin mairittelevaa. Lisäksi valvojina oli erään tytön äiti ja toisen tytön isä sekä pari tukioppilasta. Luokan opettaja oli keski-ikäinen mukavan oloinen nainen.
Matkustimme lauantaina 14.5.1983 m.s. Viking Sallyllä Maarianhaminaan. Eräässä kuvassa poikani tähyilee kaupungin komeilta kallioilta merelle, jossa lipuu kaunis valkoinen alus. - Onko se Silja Line? Opettaja kysyy. - Höh, tommonen purkki! Silja Line...hi hi hi, ope on ihan hoopo, pojat tirskuvat keskenään. Albumin välistä löytyy myös esite museolaiva Pommernista, joka samoin kuin merimuseo kiinnostivat nimenomaan poikia. Tytöt taisivat vaikuttua enempi lintusaaren riikinkukosta, joka suvaitsi levittää upean pyrstönsä ihailtavaksemme. Kastelholman keskiaikaisesta
linnasta ja St. Göranin kirkosta on myös esite, joten ilmeisesti olemme käyneet niissäkin. Lauantai-iltana lapset saivat pari tuntia vapaata, jonka ajan me aikuiset kuljeskelimme kaupungilla
keskenämme. Valokuvassa olemme pysähtyneet ihailemaan kadun varteen pysäköityä vanhaa autoa, jonka merkkiä en osaa tunnistaa. Samalla tietenkin silmäilimme vaivihkaa, näkyisikö tenavia missään, mutta ihmeen taitavasti kokonainen luokka oli osannut kadota Maarianhaminan hiirenhiljaiseen kevätiltaan, olen kirjoittanut kuvan vierelle.
Matkaesitteen mukaan hotellissamme oli sekä baari että ravintola. Kyllä, mutta ne olivat kiinni.
"Uima-allas hotellin edustalla." Kyllä, mutta siinä ei ollut vettä. Matkailukausi ei ollut vielä alkanut. Sunnuntaiaamuna ajoimme toivorikkaina retkeilymajalle, jossa matkatoimiston antamien tietojen mukaan piti olla sekä ruokaa että juomaa. Kyllä, mutta maja avattaisiin vasta 15.6. Olimme kuukautta liian aikaisin! Valokuvassa seison toisen äidin kanssa jonkin linnoituksen edessä harvaoksaisen männyn juurella. Kaksi väsynyttä "valvojaa" luolilla, josta lapset löysivät kivoja kiipeilypaikkoja. Me äidit marisimme, ettemme ole vieläkään saaneet aamukahvia... Ei edes se, että sää oli kaunis ja aurinkoinen, meri-ilma raikasta ja kevyttä hengittää, paljon helpottanut tilannetta. Onneksi bussinkuljettaja tiesi hyvän huoltoaseman baarin, joka OLI AUKI! Sämpylä- ja pullahyllyköt tyhjenivät vauhdilla. En muista, miten lauantai-illan ruokailumme oli järjestynyt, olimmeko kierrelleet bussilla etsimässä ruokapaikkaa vai oliko kotoa mukaan otettuja eväitä vielä jäljellä sen verran, että niillä selvittiin yön yli.
- Ja nyt menemme tutustumaan kauniiseen Jomalan kirkkoon, opettaja ilmoittaa baariaamiaisen
jälkeen. - Säähän lupasit, ettei kirkkoja ja museoita! Ja nyt me kuiteski kierretään kirkosta kirkkoon, lapset märisivät. - Ne ketkä eivät halua tulla kirkkoon, saavat jäädä autoon, ketkä haluavat tulla mukaan, tulkoot, opettaja myöntyi. Neljä tuli. Laivalla opettaja tuli huolestuneen näköisenä luokseni, pyysi minua tulemaan mukaansa. Hän oli nähnyt kahden tytöistä juttelevan jonkun tuntemattoman aikuisen miehen kanssa ja menneen miehen mukana tämän hyttiin! Opettaja ehdotti että hakisimme kaikessa hiljaisuudessa heidät sieltä pois. En muista, pyysimmekö laivan henkilökunnasta jonkun mukaamme vai menimmekö kaksissa naisin koputtamaan hytin oveen. Tytöt istuivat miehen seurassa colalasit edessään. Oliko pikkuisella pöydällä ehkä pullo jotain väkevämpääkin, en muista. Opettaja käski tyttöjä lähtemään mukaamme ja he tottelivat kiltisti. Eniten opettajaa tuntui järkyttävän se, että tytöt olivat ns. hyvästä perheestä, olikohan toinen peräti papin tytär!
Kirjoitin retkestä selostuksen päiväkirjaani, mutta jostain syystä olen hävittänyt juuri siltä vuodelta
kertovan kirjan. Vanhoja päiväkirjoja ei pitäisi hävittää, ellei sitten samalla hävitä niitä kaikkia.
Sain lähteä peruskoulun seitsemännellä luokalla olleen poikani luokkaretkelle valvojaksi sillä ehdolla, että en paljastaisi olevani hänen äitinsä! Ei siis kovin mairittelevaa. Lisäksi valvojina oli erään tytön äiti ja toisen tytön isä sekä pari tukioppilasta. Luokan opettaja oli keski-ikäinen mukavan oloinen nainen.
Matkustimme lauantaina 14.5.1983 m.s. Viking Sallyllä Maarianhaminaan. Eräässä kuvassa poikani tähyilee kaupungin komeilta kallioilta merelle, jossa lipuu kaunis valkoinen alus. - Onko se Silja Line? Opettaja kysyy. - Höh, tommonen purkki! Silja Line...hi hi hi, ope on ihan hoopo, pojat tirskuvat keskenään. Albumin välistä löytyy myös esite museolaiva Pommernista, joka samoin kuin merimuseo kiinnostivat nimenomaan poikia. Tytöt taisivat vaikuttua enempi lintusaaren riikinkukosta, joka suvaitsi levittää upean pyrstönsä ihailtavaksemme. Kastelholman keskiaikaisesta
linnasta ja St. Göranin kirkosta on myös esite, joten ilmeisesti olemme käyneet niissäkin. Lauantai-iltana lapset saivat pari tuntia vapaata, jonka ajan me aikuiset kuljeskelimme kaupungilla
keskenämme. Valokuvassa olemme pysähtyneet ihailemaan kadun varteen pysäköityä vanhaa autoa, jonka merkkiä en osaa tunnistaa. Samalla tietenkin silmäilimme vaivihkaa, näkyisikö tenavia missään, mutta ihmeen taitavasti kokonainen luokka oli osannut kadota Maarianhaminan hiirenhiljaiseen kevätiltaan, olen kirjoittanut kuvan vierelle.
Matkaesitteen mukaan hotellissamme oli sekä baari että ravintola. Kyllä, mutta ne olivat kiinni.
"Uima-allas hotellin edustalla." Kyllä, mutta siinä ei ollut vettä. Matkailukausi ei ollut vielä alkanut. Sunnuntaiaamuna ajoimme toivorikkaina retkeilymajalle, jossa matkatoimiston antamien tietojen mukaan piti olla sekä ruokaa että juomaa. Kyllä, mutta maja avattaisiin vasta 15.6. Olimme kuukautta liian aikaisin! Valokuvassa seison toisen äidin kanssa jonkin linnoituksen edessä harvaoksaisen männyn juurella. Kaksi väsynyttä "valvojaa" luolilla, josta lapset löysivät kivoja kiipeilypaikkoja. Me äidit marisimme, ettemme ole vieläkään saaneet aamukahvia... Ei edes se, että sää oli kaunis ja aurinkoinen, meri-ilma raikasta ja kevyttä hengittää, paljon helpottanut tilannetta. Onneksi bussinkuljettaja tiesi hyvän huoltoaseman baarin, joka OLI AUKI! Sämpylä- ja pullahyllyköt tyhjenivät vauhdilla. En muista, miten lauantai-illan ruokailumme oli järjestynyt, olimmeko kierrelleet bussilla etsimässä ruokapaikkaa vai oliko kotoa mukaan otettuja eväitä vielä jäljellä sen verran, että niillä selvittiin yön yli.
- Ja nyt menemme tutustumaan kauniiseen Jomalan kirkkoon, opettaja ilmoittaa baariaamiaisen
jälkeen. - Säähän lupasit, ettei kirkkoja ja museoita! Ja nyt me kuiteski kierretään kirkosta kirkkoon, lapset märisivät. - Ne ketkä eivät halua tulla kirkkoon, saavat jäädä autoon, ketkä haluavat tulla mukaan, tulkoot, opettaja myöntyi. Neljä tuli. Laivalla opettaja tuli huolestuneen näköisenä luokseni, pyysi minua tulemaan mukaansa. Hän oli nähnyt kahden tytöistä juttelevan jonkun tuntemattoman aikuisen miehen kanssa ja menneen miehen mukana tämän hyttiin! Opettaja ehdotti että hakisimme kaikessa hiljaisuudessa heidät sieltä pois. En muista, pyysimmekö laivan henkilökunnasta jonkun mukaamme vai menimmekö kaksissa naisin koputtamaan hytin oveen. Tytöt istuivat miehen seurassa colalasit edessään. Oliko pikkuisella pöydällä ehkä pullo jotain väkevämpääkin, en muista. Opettaja käski tyttöjä lähtemään mukaamme ja he tottelivat kiltisti. Eniten opettajaa tuntui järkyttävän se, että tytöt olivat ns. hyvästä perheestä, olikohan toinen peräti papin tytär!
Kirjoitin retkestä selostuksen päiväkirjaani, mutta jostain syystä olen hävittänyt juuri siltä vuodelta
kertovan kirjan. Vanhoja päiväkirjoja ei pitäisi hävittää, ellei sitten samalla hävitä niitä kaikkia.
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Kalamarkkinoiden kaunein
"Te olitte kalamarkkinoiden kaunein", sanoo vanha mies vanhalle vaimolleen aina kun he ovat olleet kutsuilla, joilla on ollut muitakin naisia.
Sitaatti on Johanna Adorjánin "Rakkaudessa erottamattomat" nimisestä kirjasta, jossa hän kertoo unkarinjuutalaisten isovanhempiensa tarinan. Isoisä oli selvinnyt hengissä keskitysleiriltä ja vuonna 1956 nelihenkinen perhe oli paennut Unkarista Tanskaan. Kirjan kirjoittaja Johanna Adorján on vuonna 1971 Tukholmassa syntynyt pojantytär.
Syy, miksi hän alkoi tutkia isovanhempiensa elämää, on heidän koko maailmaa kuohuttanut kuolemansa 1990-luvun alussa. Sitä ennen, lasten aikuistuttua isoäiti oli täysin omistautunut miehelleen, joka vakavasti sairastuttuaankaan ei ollut lakannut latelemasta kohteliaisuuksiaan. Esimerkiksi kun isoäiti oli poiminut puutarhasta ison kimpun ruusuja, laittanut ne maljakkoon ja sanonut isoisälle: "Katsokaa! Eivätkö ne tuoksukin hyvälle," tämä oli nuuhkinut niitä ja sanonut: " Mmm... miten kauniita ne ovat. Yhtä kauniita kuin Te." Koko pitkän avioliittonsa ajan puolisot olivat teititelleet toisiaan. Tosin olivat heidän keskustelunsa välillä olleet kipakoitakin. Autossa pelkääjän paikalla istunut isoäiti oli saattanut huomauttaa: "Mutta Pista, katsokaa nyt vähän miten ajatte!"
Kirjasta ei selviä, onko "kalamarkkinoiden kaunein" unkarilainen sanontatapa vai oliko isoisä keksinyt sen itse. Hänellä oli muutenkin omintakeinen huumorintaju. Kylpyhuoneen seinään, vessanpytyn viereen hän oli kiinnittänyt lapun: "Pelastusliivi istuimen alla." Mutta nyt hän oli parantumattomasti sairas, elinaikaa oli enää vähän jäljellä eikä isoäiti voinut kuvitella jatkavansa elämäänsä ilman häntä. Niinpä hän, vielä terve ja elinvoimainen nainen oli päättänyt kuolla yhdessä miehensä kanssa. Ensin isoisä oli vastustellut, mutta viimein myöntynyt isoäidin ehdottamaan kaksois itsemurhaan.
Ehkä kirjan lukukokemus olisi ollut miellyttävämpi jos tarinan loppu ei olisi ollut edeltä käsin tiedossa, mutta koska kyseessä on enempi dokumentti kuin romaani, se kerrotaan jo kansilehdellä. Ajankohdaksi he olivat valinneet syksyisen sunnuntai-illan. Juuri tuona samana päivänä isoäiti oli poiminut puutarhasta ison kimpun punaruusuja ja esitellyt niitä miehelleen, laittanut sitten maljakon olohuoneen pöydälle. Aamupäivällä he olivat vieneet koiran tuttavan luokse hoitoon, kertoneet lähtevänsä käymään Münchenissä, jossa pojan perhe tuolloin asui. He olivat kuunnelleet lempimusiikkiaan samalla kun isoäiti oli tehnyt pieniä joulupaperiin käärittyjä paketteja, muistolahjoja jälkeenjääville. Ulko-ovi oli lukittu, kaikissa huoneissa paloi valo kun he joivat hiukan teetä ja söivät paahtoleipää, minkä jälkeen isoisä puki pyjaman ja isoäiti kaikkein kauneimman yöpaitansa ja he asettuivat käsi kädessä vieretysten nukkumaan. Sitä ennen he olivat ottaneet Amerikasta tilaamassaan kirjassa mainitut tappavat aineet.
Omaiset alkoivat huolestua kun he eivät vastanneet puhelimeen ja pyysivät lukkoseppää rikkomaan ulko-oven lukon. Jostakin lipaston päältä oli löytynyt lapsille kirjoitettu viesti: "Elimme yhdessä, lähdimme yhdessä. Rakastimme teitä kovasti. Mami." Jälkeen jääneiden kysymykseen siitä, mikä oli syy heidän tekoonsa, on löydetty vain yksi vastaus: "Heidän suuri rakkautensa."
Luin kirjan loppuun toissa iltana. Olin eilen aamulla herätessäni vielä sen tunnelmissa kun silmiini osui paikallisen valtalehden sivulta: "VAGINAN VALLANKUMOUS." Naistenpäivän merkeissä lehdessä esiteltiin uunituore kirja "Pimppini on valloillaan". Hulvattomasta nimestään huolimatta kirjan kerrotaan olevan asiapitoinen, "naisten kirjoittama raju kokoelma seksuaalisesta vallankäytöstä." Muun muassa Rosa Liksom kertoo "Kiitti vitusti"-novellissaan joutuneensa poliisin mielivallan uhriksi kun oli ollut matkalla Tanskasta Suomeen vastaanottamaan hänelle myönnettyä kirjalllisuuspalkintoa. En ole aikeissa lukea kirjaa, lehtiselostus ja aamutelevision katsaus riittää, on muutenkin hiukan hämmentynyt olo; millä vuosisadalla minä oikein elän, millä haluaisin elää?
Sitaatti on Johanna Adorjánin "Rakkaudessa erottamattomat" nimisestä kirjasta, jossa hän kertoo unkarinjuutalaisten isovanhempiensa tarinan. Isoisä oli selvinnyt hengissä keskitysleiriltä ja vuonna 1956 nelihenkinen perhe oli paennut Unkarista Tanskaan. Kirjan kirjoittaja Johanna Adorján on vuonna 1971 Tukholmassa syntynyt pojantytär.
Syy, miksi hän alkoi tutkia isovanhempiensa elämää, on heidän koko maailmaa kuohuttanut kuolemansa 1990-luvun alussa. Sitä ennen, lasten aikuistuttua isoäiti oli täysin omistautunut miehelleen, joka vakavasti sairastuttuaankaan ei ollut lakannut latelemasta kohteliaisuuksiaan. Esimerkiksi kun isoäiti oli poiminut puutarhasta ison kimpun ruusuja, laittanut ne maljakkoon ja sanonut isoisälle: "Katsokaa! Eivätkö ne tuoksukin hyvälle," tämä oli nuuhkinut niitä ja sanonut: " Mmm... miten kauniita ne ovat. Yhtä kauniita kuin Te." Koko pitkän avioliittonsa ajan puolisot olivat teititelleet toisiaan. Tosin olivat heidän keskustelunsa välillä olleet kipakoitakin. Autossa pelkääjän paikalla istunut isoäiti oli saattanut huomauttaa: "Mutta Pista, katsokaa nyt vähän miten ajatte!"
Kirjasta ei selviä, onko "kalamarkkinoiden kaunein" unkarilainen sanontatapa vai oliko isoisä keksinyt sen itse. Hänellä oli muutenkin omintakeinen huumorintaju. Kylpyhuoneen seinään, vessanpytyn viereen hän oli kiinnittänyt lapun: "Pelastusliivi istuimen alla." Mutta nyt hän oli parantumattomasti sairas, elinaikaa oli enää vähän jäljellä eikä isoäiti voinut kuvitella jatkavansa elämäänsä ilman häntä. Niinpä hän, vielä terve ja elinvoimainen nainen oli päättänyt kuolla yhdessä miehensä kanssa. Ensin isoisä oli vastustellut, mutta viimein myöntynyt isoäidin ehdottamaan kaksois itsemurhaan.
Ehkä kirjan lukukokemus olisi ollut miellyttävämpi jos tarinan loppu ei olisi ollut edeltä käsin tiedossa, mutta koska kyseessä on enempi dokumentti kuin romaani, se kerrotaan jo kansilehdellä. Ajankohdaksi he olivat valinneet syksyisen sunnuntai-illan. Juuri tuona samana päivänä isoäiti oli poiminut puutarhasta ison kimpun punaruusuja ja esitellyt niitä miehelleen, laittanut sitten maljakon olohuoneen pöydälle. Aamupäivällä he olivat vieneet koiran tuttavan luokse hoitoon, kertoneet lähtevänsä käymään Münchenissä, jossa pojan perhe tuolloin asui. He olivat kuunnelleet lempimusiikkiaan samalla kun isoäiti oli tehnyt pieniä joulupaperiin käärittyjä paketteja, muistolahjoja jälkeenjääville. Ulko-ovi oli lukittu, kaikissa huoneissa paloi valo kun he joivat hiukan teetä ja söivät paahtoleipää, minkä jälkeen isoisä puki pyjaman ja isoäiti kaikkein kauneimman yöpaitansa ja he asettuivat käsi kädessä vieretysten nukkumaan. Sitä ennen he olivat ottaneet Amerikasta tilaamassaan kirjassa mainitut tappavat aineet.
Omaiset alkoivat huolestua kun he eivät vastanneet puhelimeen ja pyysivät lukkoseppää rikkomaan ulko-oven lukon. Jostakin lipaston päältä oli löytynyt lapsille kirjoitettu viesti: "Elimme yhdessä, lähdimme yhdessä. Rakastimme teitä kovasti. Mami." Jälkeen jääneiden kysymykseen siitä, mikä oli syy heidän tekoonsa, on löydetty vain yksi vastaus: "Heidän suuri rakkautensa."
Luin kirjan loppuun toissa iltana. Olin eilen aamulla herätessäni vielä sen tunnelmissa kun silmiini osui paikallisen valtalehden sivulta: "VAGINAN VALLANKUMOUS." Naistenpäivän merkeissä lehdessä esiteltiin uunituore kirja "Pimppini on valloillaan". Hulvattomasta nimestään huolimatta kirjan kerrotaan olevan asiapitoinen, "naisten kirjoittama raju kokoelma seksuaalisesta vallankäytöstä." Muun muassa Rosa Liksom kertoo "Kiitti vitusti"-novellissaan joutuneensa poliisin mielivallan uhriksi kun oli ollut matkalla Tanskasta Suomeen vastaanottamaan hänelle myönnettyä kirjalllisuuspalkintoa. En ole aikeissa lukea kirjaa, lehtiselostus ja aamutelevision katsaus riittää, on muutenkin hiukan hämmentynyt olo; millä vuosisadalla minä oikein elän, millä haluaisin elää?
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Lottovoitto
Olen viettänyt koko tämän kauniin talvipäivän sisätiloissa, pessyt koneellisen pyykkiä, viimeistellyt lapsenlapsen villapaidan ja rahdannut eteisen komeroiden rättikasoja parvekkeelle tuulettumaan ja takaisin. Enkä edes yhtä ainutta muotopuoleksi venynyttä virttyneen näköistä lumppua, teepaitaa tai muuta raatsinut heittää pois tälläkään kertaa, vaan viikkasin kauniisiin pinoihin hyllyille takaisin, kun koskaan ei tiedä, mitä milloinkin sattuu tarvitsemaan...
Oli aikomus juoda päiväkahvitkin parvekkeella, mutta on vielä hiukka liian kylmää. Ja pakkasta luvattu koko viikoksi, joten jäälohkareiden, sekä katolta tippuvien että kadulle kivettyneiden kokkareiden sulamisesta ei tietoakaan! Etu- ja takapihan ulko-ovissa on jo muutaman päivän ollut lappu, jossa kehotetaan varomaan katolta tippuvaa lunta ja jäätä, välttämään kulkemista seinien vieritse. Eilen etupihalle, parvekkeeni kohdalle oli pudota jysähtänytkin miehen pään kokoinen jäänmurikka ja kun kotikadulle johtava loivarinteinen pihatiekin oli kova ja kiiltävä kuin luistinrata, päätin pysyä kotona kun ei kerran ole pakko lähteä mihinkään. Mutta huomenna on.
Sukulaismies nimittäin kertoi, että lottovoittojen jakopäivä on tiistaisin. Olen silloin tällöin lotonnut pari ruutua, miettinyt pääni ympäri, että mitä ihmettä teen, jos jäälohkareen sijaan jättipotti lotosta jysähtääkin kohdalleni. Verovapaan summan antaisin tietenkin koko suvulle ensimmäiseksi, mutta entä sitten? Viihdyn nykyisessä kodissani, joten olisi rasittavaa alkaa hankkia jotain tasokkaampaa pytinkiä. Tässä voisi tietysti teettää keittiöremontin ja laitattaa lattiat uusiksi, mutta sitä sotkua mikä siitäkin seuraisi! Entä jos lahjoittaisin lapsille autoja ja asuntoja, miten paljon he joutuisivat maksamaan niistä veroa jne. Aikoinaan pankissa töissä ollessani meitä tietenkin ohjeistettiin ryöstäjän, mutta myös lottovoittajan tai muuten äkkirikastuneen kohtaamisessa. Mahdollista loton pääpotin voittajaa olisi kehotettu ensi alkuun tallettamaan koko summa ihan tavalliselle karttuvalle talletustilille, toiselle, automaattikortilliselle tilille sen verran, mitä lähipäivinä arvelee tarvitsevansa. Sitten voisi kaikessa rauhassa miettiä, miten ja millaisiin kohteisiin rahojaan aikoo sijoittaa. Millaisia ohjeita pankista tänä päivänä annettaisiin ja onko karttuvaa talletustiliä enää olemassakaan, en tiedä. Sukulaismies kertoi ratkaisseensa perintövero-ongelman tekemällä sekä omalle että poikansa nimelle samanlaiset lottorivit! No, minä huokaisin lauantai-iltaisin sekä pettymyksestä että helpotuksesta kun toisella rivillä ei ollut yhtään oikein, toisella yksi tai kaksi. Niinpä en viime lauantaina, jolloin viiden viikon lottoni päättyisi enkä uutta aikoisi tehdä, viitsinyt edes kaivaa kuponkia esiin ennen kuin arvonnan jälkeen.
Mitä ihmettä? Neljä oikein! Odotin malttamattomana voitonjaon ilmestymistä tekstitelevisioon. Elämäni ensimmäinen lottovoitto: 11 euroa, neljäkymmentä senttiä. Jos vaikka toinen lisänumero olisi vielä ollut oikein, summa olisi ollut jo toista sataa euroa jne. Ai että mitäkö tuolla voitollani teen? Uuden viiden viikon loton tietenkin, neljäkymmentä senttiä jää vielä muuhun tarkoitukseen. Ja hetki sitten säätiedotuksessa luvattiin ensi viikolle lämpöasteita, joten eiköhän jäätilannekin ala pikkuhiljaa helpottaa.
perjantai 2. maaliskuuta 2012
Kisahuumaa
- Tavataanko Salpausselällä? Minulta kysyttiin kauan sitten. Olin vanhemmiltani salaa vastannut Viikonloppu-lehden kirjeenvaihtoilmoitukseen ja saanut vastauksen pojalta, joka oitis ehdotti treffejä Salpausselän kisoihin. Asuimme silloin kaakkois- Suomessa, josta oli kisakaupunkiin muutama kymmenen kilometriä matkaa, mutta kisoihin ja sieltä pois järjestettiin varta vasten linja-autokuljetuksia ja meillä oli kaupungissa sukulaisia, joiden luokse olisin voinut mennä yöksi, mutta ne treffit...? Miten me siellä tungoksessa löytäisimme toisemme? Oliko minulla hänestä edes valokuvaa? Minne menisimme? Oliko hän maininnut jotain kisatansseista? Mutta entä niiden jälkeen, ties mitä hän suunnitteli, ja mitä ne kotona sanoisivat jos saisivat tietää...ei, ei. En lähtenyt kisoihin ja kirjeenvaihtomme pojan kanssa loppui siihen.
Sittemmin muutimme koko perhe "maailman kauneimman talviurheilukaupungin" liepeille ja menin parin tyttökaverini kanssa ensimmäisiin Salpausselän kisoihini. Ainoat muistikuvani niistä ovat kylmän kohmettamia käsiäni lapasten läpi ihanasti lämmittänyt Viri-kaakaopullon lasinen kuuma kylki ja läheisellä tanssilavalla järjestetyt kisatanssit. Sinne mentiin ulkoiluvaatteet päällä, monot jalassa. Mutta illalla vedettiin nailonit jalkaan, tanssikenkien päälle "elefanttitossut", tasapohjaiset harmaat päällyskengät ja lähdettiin jonnekin sisätiloihin tanssimaan.
Seuraavana vuonna pääsin mukaan kisavalmisteluihin kulissien taakse! Työpaikkani pomoista eräs kuului hiihtoseuren johtokuntaan ja kun seurassa tarvittiin toimistoapua, minut lähetettiin sinne. Olin siellä seuraavanakin talvena yhden kuukauden ja ainakin yhtenä talvena kävimme työkaverini kanssa iltaisin hiihtoseuralla auttamassa. Silloinen kolmikerroksinen valkoinen toimistorakennus seisoo edelleen kauniisti entisöitynä hiihtostadionin laidalla seuranaan matala tummaseinäinen rakennus, hiihtoseuran entinen sauna. Puurakenteinen suurmäki oli toimistorakennuksen vieressä, joten saatoimme seurata mäkihyppyjä ikkunoista aitiopaikoilta. Mäki ei ollut yhtä lailla tuulille altis kuin nykyiset betonimäet ja jotkut ovat olleetkin sitä mieltä, että ne olisi pitänyt pystyttää sinne toiselle rinteelle vanhan mäen paikalle. Samoin seurasimme ikkunoista maastohiihtäjien lähdöt ja maaliin tulot. Kenttäkuulutukset ja ennen kaikkea Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen tunteikkaat radioselostukset pitivät kuulijat ajan tasalla siitä, milloin kukakin hiihtäjä on metsien kätköissä ottanut hurjan loppukirin tms. Monissa kodeissa oli jo televisio, mutta kisoista niissä näytettiin jälkeen päin ainoastaan katkelmia. Pelättiin että ajan oloon television suorat lähetykset veisivät kisamontusta yleisön. Niin ei ole kuitenkaan käynyt, kansaa on riittänyt sekä paikan päälle että telkkarin ääreen.
Silloin kisat näkyivät myös kaupungilla, kauppojen näyteikkunoissa ja kaduilla vellovana kansan paljoutena. Nyt kun suurin osa yleisöstä parkkeeraa autonsa hiihtostadionin läheisyyteen, kaupungilla on hiljaisempaa. Jopa niin hiljaista, että aution tyhjän torin läheisyydessä ei ole mistään voinut päätellä, että kyseessä on kisaviikonloppu. Mutta tänä vuonna on toisin. Torille on pystytetty kisakylä myyntikojuineen, luisteluratoineen ja lapsille tarkoitettuine hyppyrimäkineen. On jos jonkinlaista talvista tapahtumaa, kirkon ympärihiihtoa ym. Itseltäni taitaa jäädä kisakylän kuuma kaakaokin ostamatta, seuraan tapahtumia telkkarista, vahdin, milloin muistorikas valkoinen toimistorakennus vilahtaa metsän laidasta esiin.
Sittemmin muutimme koko perhe "maailman kauneimman talviurheilukaupungin" liepeille ja menin parin tyttökaverini kanssa ensimmäisiin Salpausselän kisoihini. Ainoat muistikuvani niistä ovat kylmän kohmettamia käsiäni lapasten läpi ihanasti lämmittänyt Viri-kaakaopullon lasinen kuuma kylki ja läheisellä tanssilavalla järjestetyt kisatanssit. Sinne mentiin ulkoiluvaatteet päällä, monot jalassa. Mutta illalla vedettiin nailonit jalkaan, tanssikenkien päälle "elefanttitossut", tasapohjaiset harmaat päällyskengät ja lähdettiin jonnekin sisätiloihin tanssimaan.
Seuraavana vuonna pääsin mukaan kisavalmisteluihin kulissien taakse! Työpaikkani pomoista eräs kuului hiihtoseuren johtokuntaan ja kun seurassa tarvittiin toimistoapua, minut lähetettiin sinne. Olin siellä seuraavanakin talvena yhden kuukauden ja ainakin yhtenä talvena kävimme työkaverini kanssa iltaisin hiihtoseuralla auttamassa. Silloinen kolmikerroksinen valkoinen toimistorakennus seisoo edelleen kauniisti entisöitynä hiihtostadionin laidalla seuranaan matala tummaseinäinen rakennus, hiihtoseuran entinen sauna. Puurakenteinen suurmäki oli toimistorakennuksen vieressä, joten saatoimme seurata mäkihyppyjä ikkunoista aitiopaikoilta. Mäki ei ollut yhtä lailla tuulille altis kuin nykyiset betonimäet ja jotkut ovat olleetkin sitä mieltä, että ne olisi pitänyt pystyttää sinne toiselle rinteelle vanhan mäen paikalle. Samoin seurasimme ikkunoista maastohiihtäjien lähdöt ja maaliin tulot. Kenttäkuulutukset ja ennen kaikkea Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen tunteikkaat radioselostukset pitivät kuulijat ajan tasalla siitä, milloin kukakin hiihtäjä on metsien kätköissä ottanut hurjan loppukirin tms. Monissa kodeissa oli jo televisio, mutta kisoista niissä näytettiin jälkeen päin ainoastaan katkelmia. Pelättiin että ajan oloon television suorat lähetykset veisivät kisamontusta yleisön. Niin ei ole kuitenkaan käynyt, kansaa on riittänyt sekä paikan päälle että telkkarin ääreen.
Silloin kisat näkyivät myös kaupungilla, kauppojen näyteikkunoissa ja kaduilla vellovana kansan paljoutena. Nyt kun suurin osa yleisöstä parkkeeraa autonsa hiihtostadionin läheisyyteen, kaupungilla on hiljaisempaa. Jopa niin hiljaista, että aution tyhjän torin läheisyydessä ei ole mistään voinut päätellä, että kyseessä on kisaviikonloppu. Mutta tänä vuonna on toisin. Torille on pystytetty kisakylä myyntikojuineen, luisteluratoineen ja lapsille tarkoitettuine hyppyrimäkineen. On jos jonkinlaista talvista tapahtumaa, kirkon ympärihiihtoa ym. Itseltäni taitaa jäädä kisakylän kuuma kaakaokin ostamatta, seuraan tapahtumia telkkarista, vahdin, milloin muistorikas valkoinen toimistorakennus vilahtaa metsän laidasta esiin.
lauantai 11. helmikuuta 2012
Sortuvia taloja
Ekaluokkalainen oli luonani yhden iltapäivän ja osan iltaa. Äitinsä oli sanonut, että ellei keksitä muuta tekemistä, voisimme googlettamalla etsiä pikku-kakkosen kotisivut, sieltä löytyisi puuhaa. Pah, mitään pikkukakkosia! Poika halusi pelata tietokonepeliä, jota oli kaverinsa luona pelannut, mutta jonka nimeä hän ei heti muistanut. Minusta, joka en tiedä ko. peleistä tuon taivaallista, ei ollut apua, mutta parin epäonnistuneen kokeilun jälkeen hän muisti: Miniclip! Hän klikkasi ensimmäistä vaihtoehtoa, josta yllättäen avautuikin toinen, kuulemma kiehtovampi peli kuin se mihin hän aikaisemmin oli tutustunut.
Sortuvia taloja, savuavia raunioita! Rakennuksia räjäytellään niin että tiilet lentelevät ja sakea savupilvi kohoaa korkealle ilmaan. Näyttöruudun alareunasta vyöryy pelottavan näköinen tankkeri tykinpiippu sojossa, keltainen hävittäjähelikopteri pilkkoo kerrostalojen rakenteita, rikkoo ikkunoita, valonheittäjät sinkoavat tuhoavia säteitään talojen seiniin. Taustalla kuusimetsä seisoo sentään paikallaan ja rauhallinen lumisade peittää tienoon. - Jospa nuo ovatkin purkutaloja eikä niissä asu enää ketään, yritän pehmentää tunnelmaa. - Höh, tämähän on p e l i, poika huomauttaa.
Ikävä kyllä, joillakin pelit ja todellisuus ovat menneet sekaisin ja seuraukset ovat olleet tuhoisia, ajattelin, toivoin että poika osaisi vastaisuudessakin pitää ne erossa toisistaan. - Katsottaisko välillä vaikka Aku-Ankan ja Hessun touhuja dvd:ltä, ehdotan. - Eikä, mä tykkään tästä, hän hihkuu samalla kun kokonainen kerrostalo lentää ilmaan! Onneksi tässä ei sentään surmata ihmisiä, ajattelin, annoin hänen pelata kunnes hän kyllästyi ja ehdotti, että katsotaan nyt se Aku-filmi. Kesken kaiken lankapuhelimeni soi.
- Siellä on varmaan äiti, sinä voit vastata, sanoin. Olen hänen tuttavapiirissään ainoa, jolla on vielä lankapuhelin, johon tosin ei enää soita muut kuin hänen äitinsä työpuhelimestaan ja eräs sukulaisen sukulainen silloin tällöin. Lehtitilausten kauppaajatkin ovat jo keksineet kännykkänumeroni. - Pitääkö painaa ensin jostakin? Poika kysyy. - Ei muuta kuin nostat vain kuulokkeen korvallesi ja sanot nimesi. - Pitääks tätäkin pitää vähän kauempana korvasta niin kuin sä olet käskenyt kännykkää pitää? - Voit pitää, vaikka siitä ei ehkä saakaan säteilyä niin kuin kännykästä saattaa saada, opastan. Hän sanoo reippaasti nimensä, ojentaa sitten kuulokkeen minulle. - Mummi, tää on sulle, hän kuiskaa.
Voi ei..."peräkamaripoika" Pohjanmaalta! Hän ei ole soittanut sen jälkeen kun vuosi, pari sitten suuttua tuiskahti jostakin. Oli muka muistanut että minulla on näihin aikoihin syntymäpäivä ja halusi onnitella. Minusta tuntui, että hänellä olisi ollut muutakin asiaa, mutta sovimme että hän soittaa seuraavana iltana uudestaan.- Mä luulin ensin että se on isi, oli vähän samanlainen ääni, poika sanoi. - Tämä setä on mummin puhelinystävä, jonka kanssa ei olla koskaan tavattu toisiamme. - Höh, miten te sitten voitte olla puhelinystäviä vaikka ette ole edes nähneet toisianne? Poika ihmettelee. - Se on pitkä tarina, jonka kertomiseen ei nyt aika riitä, vuosien mittaan ihmisille voi kehittyä monenlaisia ystävyyksiä, tuttavuuksia, selitän. Syönnin jälkeen patistan pojan läksyjen ääreen. Sitten hän pyytää minua kertomaan, mitä hassua hän sanoi ja teki silloin kun oli pieni. Onneksi olen pitänyt tapaamisistamme päiväkirjaa, josta luen hänelle otteita. Äiti, joka hänkin on jo soittanut lankapuhelimeen, lähettää viestin, että on tulossa poikaa hakemaan. Hänen lähdettyään minulla on iloinen, hyvä lämmin olo, kiitollisuus siitä että tuo ihana pieni poika kuuluu elämääni, tunnen itsekin nuortuneeni.
Seuraavana iltana puhelinystävä soittaa. Hänellä on suru-uutinen: Yhteinen tuttavamme, nuoruudenrakkauteni on kuollut. En heti tiedosta tapahtunutta, juttelemme niitä näitä. Nuoruudenrakkaus, ihastus, epätodellisen romanttisten unelmieni kohde, jonka kanssa emme vuosikymmeniin olleet tienneet toisistamme, ennen kuin 1990-luvulla kyseisen puhelinystävän välityksellä tapasimme uudestaan. Romanssia meidän välillemme ei enää syntynyt, olimme ystäviä. Tapailimme, soittelimme kunnes hänen sairastumisensa myötä tapaamiset jäivät, puhelut harvenivat. Viimeksi puhuimme puhelimessa viime syksynä, joulutervehdykseeni hän ei enää reagoinut.
Myöhemmin illalla suru tavoittaa minut, sen pehmeä tumma vaippa leviää ylleni. Elämän suuruus, syvyys ja kauneus ovat siinä hetkessä läsnä. Poltan kynttilää, muistelen tapaamisiamme, sekä nuoruudenaikaisia että näitä myöhempiä, selaan niitä kuin vanhoja valokuvia. Surullista, haikean, kipeän kaunista kaikki. Kuuntelen musiikkia, tällä kerralla en klassista, vaan vanhoja iskelmiä. Olavi Virran laulama Hopeinen kuu palauttaa mieleeni erään kaukaisen elokuun illan järven rannalla, tanssilavan luona edesmenneen nuoruudenrakkauteni seurassa. Olin silloin yhdeksäntoista, hän neljä vuotta minua vanhempi. Itkuinen olo. Sytytän tänä iltanakin kynttilän hänen muistokseen.
Sortuvia taloja, savuavia raunioita! Rakennuksia räjäytellään niin että tiilet lentelevät ja sakea savupilvi kohoaa korkealle ilmaan. Näyttöruudun alareunasta vyöryy pelottavan näköinen tankkeri tykinpiippu sojossa, keltainen hävittäjähelikopteri pilkkoo kerrostalojen rakenteita, rikkoo ikkunoita, valonheittäjät sinkoavat tuhoavia säteitään talojen seiniin. Taustalla kuusimetsä seisoo sentään paikallaan ja rauhallinen lumisade peittää tienoon. - Jospa nuo ovatkin purkutaloja eikä niissä asu enää ketään, yritän pehmentää tunnelmaa. - Höh, tämähän on p e l i, poika huomauttaa.
Ikävä kyllä, joillakin pelit ja todellisuus ovat menneet sekaisin ja seuraukset ovat olleet tuhoisia, ajattelin, toivoin että poika osaisi vastaisuudessakin pitää ne erossa toisistaan. - Katsottaisko välillä vaikka Aku-Ankan ja Hessun touhuja dvd:ltä, ehdotan. - Eikä, mä tykkään tästä, hän hihkuu samalla kun kokonainen kerrostalo lentää ilmaan! Onneksi tässä ei sentään surmata ihmisiä, ajattelin, annoin hänen pelata kunnes hän kyllästyi ja ehdotti, että katsotaan nyt se Aku-filmi. Kesken kaiken lankapuhelimeni soi.
- Siellä on varmaan äiti, sinä voit vastata, sanoin. Olen hänen tuttavapiirissään ainoa, jolla on vielä lankapuhelin, johon tosin ei enää soita muut kuin hänen äitinsä työpuhelimestaan ja eräs sukulaisen sukulainen silloin tällöin. Lehtitilausten kauppaajatkin ovat jo keksineet kännykkänumeroni. - Pitääkö painaa ensin jostakin? Poika kysyy. - Ei muuta kuin nostat vain kuulokkeen korvallesi ja sanot nimesi. - Pitääks tätäkin pitää vähän kauempana korvasta niin kuin sä olet käskenyt kännykkää pitää? - Voit pitää, vaikka siitä ei ehkä saakaan säteilyä niin kuin kännykästä saattaa saada, opastan. Hän sanoo reippaasti nimensä, ojentaa sitten kuulokkeen minulle. - Mummi, tää on sulle, hän kuiskaa.
Voi ei..."peräkamaripoika" Pohjanmaalta! Hän ei ole soittanut sen jälkeen kun vuosi, pari sitten suuttua tuiskahti jostakin. Oli muka muistanut että minulla on näihin aikoihin syntymäpäivä ja halusi onnitella. Minusta tuntui, että hänellä olisi ollut muutakin asiaa, mutta sovimme että hän soittaa seuraavana iltana uudestaan.- Mä luulin ensin että se on isi, oli vähän samanlainen ääni, poika sanoi. - Tämä setä on mummin puhelinystävä, jonka kanssa ei olla koskaan tavattu toisiamme. - Höh, miten te sitten voitte olla puhelinystäviä vaikka ette ole edes nähneet toisianne? Poika ihmettelee. - Se on pitkä tarina, jonka kertomiseen ei nyt aika riitä, vuosien mittaan ihmisille voi kehittyä monenlaisia ystävyyksiä, tuttavuuksia, selitän. Syönnin jälkeen patistan pojan läksyjen ääreen. Sitten hän pyytää minua kertomaan, mitä hassua hän sanoi ja teki silloin kun oli pieni. Onneksi olen pitänyt tapaamisistamme päiväkirjaa, josta luen hänelle otteita. Äiti, joka hänkin on jo soittanut lankapuhelimeen, lähettää viestin, että on tulossa poikaa hakemaan. Hänen lähdettyään minulla on iloinen, hyvä lämmin olo, kiitollisuus siitä että tuo ihana pieni poika kuuluu elämääni, tunnen itsekin nuortuneeni.
Seuraavana iltana puhelinystävä soittaa. Hänellä on suru-uutinen: Yhteinen tuttavamme, nuoruudenrakkauteni on kuollut. En heti tiedosta tapahtunutta, juttelemme niitä näitä. Nuoruudenrakkaus, ihastus, epätodellisen romanttisten unelmieni kohde, jonka kanssa emme vuosikymmeniin olleet tienneet toisistamme, ennen kuin 1990-luvulla kyseisen puhelinystävän välityksellä tapasimme uudestaan. Romanssia meidän välillemme ei enää syntynyt, olimme ystäviä. Tapailimme, soittelimme kunnes hänen sairastumisensa myötä tapaamiset jäivät, puhelut harvenivat. Viimeksi puhuimme puhelimessa viime syksynä, joulutervehdykseeni hän ei enää reagoinut.
Myöhemmin illalla suru tavoittaa minut, sen pehmeä tumma vaippa leviää ylleni. Elämän suuruus, syvyys ja kauneus ovat siinä hetkessä läsnä. Poltan kynttilää, muistelen tapaamisiamme, sekä nuoruudenaikaisia että näitä myöhempiä, selaan niitä kuin vanhoja valokuvia. Surullista, haikean, kipeän kaunista kaikki. Kuuntelen musiikkia, tällä kerralla en klassista, vaan vanhoja iskelmiä. Olavi Virran laulama Hopeinen kuu palauttaa mieleeni erään kaukaisen elokuun illan järven rannalla, tanssilavan luona edesmenneen nuoruudenrakkauteni seurassa. Olin silloin yhdeksäntoista, hän neljä vuotta minua vanhempi. Itkuinen olo. Sytytän tänä iltanakin kynttilän hänen muistokseen.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Kestävyyslaji
Kaikkine vääntöineen, taivutuksineen, kumarruksineen, kääntöineen pukeutuminen pakkaseen, vaikka vain kauppareissulle, on kestävyyslaji joka vaatii kovaa kuntoa. Ja kun kaikki housut nutut, sukat kengät huivit ja myssyt on pyntätty päälle, on vielä kumarruttava kiinnittämään liukastumis esteet kengän kantoihin ja sipsuteltava varpaisillaan ettei nastoista jää jälkiä eteisen lattiaan. Sitten parit lapaset päällekkäin, sauvat käteen ja menoksi. Vaihtelun vuoksi tai siksi, ettei muuttuisi kokonaan kepilliseksi, sauvat voi välillä jättää kotiin.
Repun äheltäminen selkään ja selästä pois kun takin kangas on paksua luistamatonta junturaa, vaatii
erinäisiä voimisteluasentoja sekin. Parikymmentä vuotta sitten hankittu takki kovettuu, paukkuu ja poksahtelee pakkasessa, mutta turkisreunainen huppu on paremman mallinen kuin muissa takeissani. Sen kun vetää korvaläppälippiksen päälle, ei näkyviin jää juuri muuta kuin nenä. Tarvittaessa senkin voi peittää kaulaan sidotun villahuivin päällä tai puhallella kirpakkaa pakkasilmaa lapasten läpi. Kotiin palattua vaatteista kuorituminen on sitten aivan oma, joskin hiukan kevyempi tai ainakin mieluisampi ohjelmanumeronsa.
Kaikkein kovimpia pakkasia varten vaatekomerossani on neljännesvuosisata sitten hankittu täyspitkä
vaalea untuvatakki, joka päällä olen kuin kävelevä Michelinin talvirengasmainos. Ulkona ihanan lämmin, mutta sisätiloissa esim. ostoksia tehdessä se päällä tulee kuuma. Se on edelleen hyväkuntoinen, koska läheskään joka talvi en ole tarvinnut käyttää sitä lainkaan. Kerran pesin sen taloyhtiön pesutuvassa. Säikähdin kun untuvat olivat paksuina paakkuina takin helmoissa, mutta kun kävin kuivauksen aikana tämän tästä pöyhimässä takkia, siitä tuli uuden veroinen.
Parinkymmenen asteen pakkaseen vedoten aion tänä(kin) iltana lintsata kielitunnilta. Suurempi syy lienee kuitenkin luontainen laiskuuteni, jonka harrastamiseen tässä elämäntilanteessa on myös ihana oikeus. Onneksi kävin äänestämässä ennakkoon, joten olkoon sunnuntaina vaikka millainen tulipalopakkanen, tämä täti se vain odottelee kotona telkkarin ääressä, kumpi pääsee/joutuu kuudeksi vuodeksi Linnaan, Jenni vaiko Antonio.
Repun äheltäminen selkään ja selästä pois kun takin kangas on paksua luistamatonta junturaa, vaatii
erinäisiä voimisteluasentoja sekin. Parikymmentä vuotta sitten hankittu takki kovettuu, paukkuu ja poksahtelee pakkasessa, mutta turkisreunainen huppu on paremman mallinen kuin muissa takeissani. Sen kun vetää korvaläppälippiksen päälle, ei näkyviin jää juuri muuta kuin nenä. Tarvittaessa senkin voi peittää kaulaan sidotun villahuivin päällä tai puhallella kirpakkaa pakkasilmaa lapasten läpi. Kotiin palattua vaatteista kuorituminen on sitten aivan oma, joskin hiukan kevyempi tai ainakin mieluisampi ohjelmanumeronsa.
Kaikkein kovimpia pakkasia varten vaatekomerossani on neljännesvuosisata sitten hankittu täyspitkä
vaalea untuvatakki, joka päällä olen kuin kävelevä Michelinin talvirengasmainos. Ulkona ihanan lämmin, mutta sisätiloissa esim. ostoksia tehdessä se päällä tulee kuuma. Se on edelleen hyväkuntoinen, koska läheskään joka talvi en ole tarvinnut käyttää sitä lainkaan. Kerran pesin sen taloyhtiön pesutuvassa. Säikähdin kun untuvat olivat paksuina paakkuina takin helmoissa, mutta kun kävin kuivauksen aikana tämän tästä pöyhimässä takkia, siitä tuli uuden veroinen.
Parinkymmenen asteen pakkaseen vedoten aion tänä(kin) iltana lintsata kielitunnilta. Suurempi syy lienee kuitenkin luontainen laiskuuteni, jonka harrastamiseen tässä elämäntilanteessa on myös ihana oikeus. Onneksi kävin äänestämässä ennakkoon, joten olkoon sunnuntaina vaikka millainen tulipalopakkanen, tämä täti se vain odottelee kotona telkkarin ääressä, kumpi pääsee/joutuu kuudeksi vuodeksi Linnaan, Jenni vaiko Antonio.
tiistai 17. tammikuuta 2012
Kun kanat karkasivat navetasta
Eräänä talvipäivänä kanat karkasivat navetasta. Yht´ äkkiä navetan ovi vain lennähti auki ja yhdeksän kanaa kahahti kaakattavana parvena pihalle. Siipiään levitellen ne viipottivat navetan edessä olleelle lumiselle aukiolle, jotkut pakenivat kauempana kasvaneiden puiden alle, joku taisi rämpiä navetan takaiseen metsikköön asti. Äiti ja mummo lähtivät ottamaan niitä kiinni. Suutari-isäni ei joko ollut kotona tai ei työkiireiltään joutanut kanajahtiin. Minut komennettiin mukaan. Pienemmät sisarukset saivat jäädä katselemaan näytelmää tuvan ikkunasta. Pikkuveli, joka ei vielä yltänyt ikkunaan asti, haki emalipesuvadin, asetti sen ylös alaisin ikkunan alle ja kiipesi sen päälle seisomaan.
Lumihangesta valkoista kanaa ei helposti huomaa. Onnekseni en löydäkään yhtään, sillä minua pelottaisi ottaa se syliini. Äiti ja mummo kahlaavat reisiään myöten lumessa ja viimein kaikki yhdeksän kanarouvaa on saatu takaisin navettaan. Kukko päätetään tappaa. Mummo menee kirveen kanssa navettaan, mutta ryntää pian takaisin, lyö oven perässään kiinni. Kukko oli lentänyt mummoa päin vielä sen jälkeen kun tämä oli puupölkyn päällä katkaissut siltä kaulan!
Pääsikö kukko hengestään sen seurauksena, että oli kaltoin kohdellut rouviaan, niin että nämä olivat joutuneet talvipakkasella pakenemaan tai oliko kukko peräti ajanut heidät pellolle? Muistikuvissani nämä tapaukset liittyvät yhteen, mutta oliko niillä sittenkään mitään yhteyttä toisiinsa? Tapettiinko kukko ehkä vasta myöhemmin jostain muusta syystä ja kanat olivat karanneet vain siksi että olivat hoksanneet naveten oven jääneen raolleen? En muistanut äidiltä kysyä. Olimme muistaneet monta muutakin vanhaa asiaa äidin kanssa eri tavalla.
- Elä nyt hupsuttele! Äiti oli huudahtanut kun olin muistellut, miten hän oli tullut hakemaan minua, Kokonmäelle naapuriin karannutta tyttöään toisessa kädessä vitsa, toisessa puurokuppi, maanitellut kotiin kuin kissanpentua. Kupissa kaurapuuron ympärillä oli ollut punainen rinki marjasoppaa. - En kai mie nyt ruokakuppi kourassa ole kylillä kuljeksinut! Äiti tuohtui. - Sie oot nähnyt unta, hän jatkoi. Paljon mahdollista.
Entä Sairasen talon katto? Oliko sekään oikeasti punainen? Mutta vaaleseinäinen talo, jossa on punainen katto, on lämmin ailahdus lapsuusmuistoissani. Eräässä muistikuvassani makaan korkealla heinäkuorman päällä. Heinähäkki huojahtelee pollen verkkaisten askelten tahdissa, heinänkorret pistelevät paljaita sääriäni. Isä istuu ohjaksissa. Tien varrella voinkeltaiset kullerot huojuvat kesätuulessa hiljaa. Kullerot ovat kevään kukkia, miten ne sopivat samaan kuvaan heinäkuorman kanssa?
Mutta lapsuusmuistot ovatkin monikerroksisia kuin runot tai kuin abstraktit maalaukset, KAIKKI on niissä mahdollista!
--------------------------------------------------------------------------
Teksti on mukaelma aikaisemmin kirjoittamastani sukukirjasta.
Lumihangesta valkoista kanaa ei helposti huomaa. Onnekseni en löydäkään yhtään, sillä minua pelottaisi ottaa se syliini. Äiti ja mummo kahlaavat reisiään myöten lumessa ja viimein kaikki yhdeksän kanarouvaa on saatu takaisin navettaan. Kukko päätetään tappaa. Mummo menee kirveen kanssa navettaan, mutta ryntää pian takaisin, lyö oven perässään kiinni. Kukko oli lentänyt mummoa päin vielä sen jälkeen kun tämä oli puupölkyn päällä katkaissut siltä kaulan!
Pääsikö kukko hengestään sen seurauksena, että oli kaltoin kohdellut rouviaan, niin että nämä olivat joutuneet talvipakkasella pakenemaan tai oliko kukko peräti ajanut heidät pellolle? Muistikuvissani nämä tapaukset liittyvät yhteen, mutta oliko niillä sittenkään mitään yhteyttä toisiinsa? Tapettiinko kukko ehkä vasta myöhemmin jostain muusta syystä ja kanat olivat karanneet vain siksi että olivat hoksanneet naveten oven jääneen raolleen? En muistanut äidiltä kysyä. Olimme muistaneet monta muutakin vanhaa asiaa äidin kanssa eri tavalla.
- Elä nyt hupsuttele! Äiti oli huudahtanut kun olin muistellut, miten hän oli tullut hakemaan minua, Kokonmäelle naapuriin karannutta tyttöään toisessa kädessä vitsa, toisessa puurokuppi, maanitellut kotiin kuin kissanpentua. Kupissa kaurapuuron ympärillä oli ollut punainen rinki marjasoppaa. - En kai mie nyt ruokakuppi kourassa ole kylillä kuljeksinut! Äiti tuohtui. - Sie oot nähnyt unta, hän jatkoi. Paljon mahdollista.
Entä Sairasen talon katto? Oliko sekään oikeasti punainen? Mutta vaaleseinäinen talo, jossa on punainen katto, on lämmin ailahdus lapsuusmuistoissani. Eräässä muistikuvassani makaan korkealla heinäkuorman päällä. Heinähäkki huojahtelee pollen verkkaisten askelten tahdissa, heinänkorret pistelevät paljaita sääriäni. Isä istuu ohjaksissa. Tien varrella voinkeltaiset kullerot huojuvat kesätuulessa hiljaa. Kullerot ovat kevään kukkia, miten ne sopivat samaan kuvaan heinäkuorman kanssa?
Mutta lapsuusmuistot ovatkin monikerroksisia kuin runot tai kuin abstraktit maalaukset, KAIKKI on niissä mahdollista!
--------------------------------------------------------------------------
Teksti on mukaelma aikaisemmin kirjoittamastani sukukirjasta.
lauantai 14. tammikuuta 2012
Kaksi keskustelun aihetta
Onnittelin kävelymatkan päässä asuvaa sukulaisen sukulaista, "rautarouvaa" tekstiviestillä hänen syntymäpäivänään. Hän kutsui kahville. Menin. Ja hyvä kun menin, sillä muita vieraita ei ollutkaan. Nuoret olivat töissä ja vanhat asuvat matkojen päässä. Minulla oli mielessäni kaksi keskustelun aihetta, joista halusin kuulla myös rautarouvan mielipiteen: Luomuruoka ja Tieto Finlandialla palkittu Jäkäläkirja.
Olin pitänyt luomutuotteita hinnakkaana huuhaana, jonka alkuperän aitoudestakaan ei liene takuita kunnes joulun maissa oli ilmennyt, että yksi jos toinenkin lähipiiristäni käyttää niitä. Aloin kysellä asiasta laajemmin. Yksi oli sitä mieltä, että koko luomutuotanto on "kusetusta", toinen tiesi valvonnan olevan tarkkaa eikä kuka tahansa voi edes ryhtyä luomutuottajaksi. Luomukasvit lannoitetaan nokkosuutteella ym. luonnon omilla "lääkkeillä" ja että vallankin suurten kauppaketjujen välittämien tuotteiden aitouteen voi luottaa ja esim. toreilla kaupattavat luomutuotteetkin ovat valvonnan alaisia. Kolmas sanoi ostavansa luomuporkkanoita, salaattia ja omenoita, koska ne ovat paremman makuisia kuin muut. Ja neljäs puhui onnellisen kanan munista (jotka lienevät eri asia kuin luomumunat) niin hellyttävästi, että minä joka olin käyttänyt kaikkein halvimpia, onnettoman? kanan munia, aloin tuntea syyllisyyttä.
Sitten toinen aiheeni. Olin ilahtunut kun tieto-finlandian sai jäkäläkirja, televisiouutista katsoessani suorastaan tuntenut nenässäni metsän tuoksun. Mutta tuttavistani ne, joiden kanssa asiasta olen keskustellut, ovat olleet toista mieltä. Jokin ihmisläheisempi teos se olisi muka pitänyt olla. Mikä on ihmisläheisempää kuin luonto? No joo, toki jokainen rakastaa luontoa, mutta että juuri jäkälä...Niinpä. Samalla kun ihailemme metsän puita ja muuta kasvustoa, tallomme saappaidemme alle vaatimattoman näköisen harmaan jäkälän omistamatta katsettakaan sen kauneudelle. Eikä edes tarvitse mennä metsään asti, takapihan kallion kupeilla kasvaa monta erilaista jäkälälajia. Yhdestä kohoaa pienen pientä kellomaista torvea, toisen kasvusto muodostuu kauniista kuvioista jne. En ole vielä nähnyt em. kirjaa, mutta netistä olen katsellut jäkäläkasvustojen harmonista kauneutta.
Alkajaisiksi rautarouva tarjosi terästettyä glögiä, joka lämmitti mukavasti ja meillä kahdella muutenkin puheliaalla naisella juttua riitti. Oivoi, hän oli käyttänyt luomumunia iät ajat ja keittiökaapista löytyi pussi luomuvehnäjauhoa. Ilmeisesti siitä leivottuja olivat kahvipöydän makoisat luumutortut ja lohipasteijat. Pöydällä paloi punainen kynttilä, ikkunan takana levittäytyi upea luminen metsäluonto. Mutta jäkäläkirjasta rautarouvakaan ei ollut lämmennyt. "Aika kaukana kansasta" oli hänen mielipiteensä. Samalla hän tarkasteli ikkunan takana ollutta lintulautaa, että olisiko siellä vielä riittävästi syötävää. Ajattelinkin että jos olisi palkittu lintukirja, siitä hänkin olisi varmaan ilahtunut. Puhuttuani jäkälien puolesta hänenkin asenteensa niitä kohtaan lientyi, ei vain muka ollut aiemmin tullut perin pohjin ajatelleeksi asiaa.
Rautarouva, joka on lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä, polkee pyörällä pitkiäkin matkoja varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Hän ei ole mukana missään yhdistystoiminnassa, ei harrasta mitään erityistä, mutta on monin tavoin mukana elämässä, kiertelee kirpputoreja, lukee ja tekee ristisanoja. Käy kylässä ja kutsuu kylään niitä harvoja tuttaviaan, jotka vielä ovat kyläilykuntoisia. Hänellä on verenpainelääkitys, mutta muuten hän on terve. Kuuluu niihin ihmisiin, joilla on pienten asioiden merkityksellisinä kokemisen taito. Niinpä oletin hänen ilman muuta olevan kiinnostunut jäkälistäkin.
Kotimatkalla ajattelin rautarouvaa, jonka kasvoilta ikä näkyy, mutta joka muuten on jotenkin iättömän oloinen. Huomaan iän myötä myös oman ikäkäsitykseni muuttuneen, laajentuneen. Muistin, miten eräällä ulkomaanmatkalla melkein säälin ja hyvä etten tuntenut myötähäpeää naisen puolesta, joka kertoi olevansa 64-vuotias. Olin itse tuolloin viiskymmentä ja risat. Ja ihmettelin, kun eräs toinen lähes seitsemänkymppinen kertoi ilmoittautuneensa Saksassa pidettäville kielikursseille. Miksi ihmeessä "nyt enää", ajattelin. Mutta iän myötä kaikki em. käsitykseni ovat heittäneet iloisesti häränpyllyä.
Luin syksyllä ilmestyneen Vappu Taipaleen kirjan "Vanha ja vireä." Vaikka siinä toisaalta vakuutetaan vanhojen naisten olevan valttia, on se toisaalta laaja-alainen tutkimus iästä ja ikäkäsityksestä. Eräs ystäväni olisikin toivonut sen saaneen tieto-finlandiapalkinnon, mutta se ei olisi tainnut vielä ehtiä näihin karsintoihin mukaan, ei ainakaan ollut ehdolla. Toivottavasti ensi kerralla on. Vappu Taipaleen kirjassa kerrotaan viimeisimpien tutkimusten mukaan ihmisen olevan onnellisimmillaan hieman alle ja yli 80-vuotiaana. "Lohduttelua" tai ei, ellei onnellisimmillaan, niin ainakin tasapainoisimmillaan hän saattaisi silloin olla. Rautarouva on siitä hyvä esimerkki.
Kotimatkalla ostin lähikaupasta luomutomaatteja, kuuden kappaleen rasia 4 euroa ja jotain. Eivät maistuneet sen kummemmilta kuin muutkaan tomaatit, toisin sanoen eivät miltään. Äitini kotimökin aurinkoisella seinustalla aikoinaan kasvattamien tomaattien makua lienee nykyaikana turha tavoitella.
Olin pitänyt luomutuotteita hinnakkaana huuhaana, jonka alkuperän aitoudestakaan ei liene takuita kunnes joulun maissa oli ilmennyt, että yksi jos toinenkin lähipiiristäni käyttää niitä. Aloin kysellä asiasta laajemmin. Yksi oli sitä mieltä, että koko luomutuotanto on "kusetusta", toinen tiesi valvonnan olevan tarkkaa eikä kuka tahansa voi edes ryhtyä luomutuottajaksi. Luomukasvit lannoitetaan nokkosuutteella ym. luonnon omilla "lääkkeillä" ja että vallankin suurten kauppaketjujen välittämien tuotteiden aitouteen voi luottaa ja esim. toreilla kaupattavat luomutuotteetkin ovat valvonnan alaisia. Kolmas sanoi ostavansa luomuporkkanoita, salaattia ja omenoita, koska ne ovat paremman makuisia kuin muut. Ja neljäs puhui onnellisen kanan munista (jotka lienevät eri asia kuin luomumunat) niin hellyttävästi, että minä joka olin käyttänyt kaikkein halvimpia, onnettoman? kanan munia, aloin tuntea syyllisyyttä.
Sitten toinen aiheeni. Olin ilahtunut kun tieto-finlandian sai jäkäläkirja, televisiouutista katsoessani suorastaan tuntenut nenässäni metsän tuoksun. Mutta tuttavistani ne, joiden kanssa asiasta olen keskustellut, ovat olleet toista mieltä. Jokin ihmisläheisempi teos se olisi muka pitänyt olla. Mikä on ihmisläheisempää kuin luonto? No joo, toki jokainen rakastaa luontoa, mutta että juuri jäkälä...Niinpä. Samalla kun ihailemme metsän puita ja muuta kasvustoa, tallomme saappaidemme alle vaatimattoman näköisen harmaan jäkälän omistamatta katsettakaan sen kauneudelle. Eikä edes tarvitse mennä metsään asti, takapihan kallion kupeilla kasvaa monta erilaista jäkälälajia. Yhdestä kohoaa pienen pientä kellomaista torvea, toisen kasvusto muodostuu kauniista kuvioista jne. En ole vielä nähnyt em. kirjaa, mutta netistä olen katsellut jäkäläkasvustojen harmonista kauneutta.
Alkajaisiksi rautarouva tarjosi terästettyä glögiä, joka lämmitti mukavasti ja meillä kahdella muutenkin puheliaalla naisella juttua riitti. Oivoi, hän oli käyttänyt luomumunia iät ajat ja keittiökaapista löytyi pussi luomuvehnäjauhoa. Ilmeisesti siitä leivottuja olivat kahvipöydän makoisat luumutortut ja lohipasteijat. Pöydällä paloi punainen kynttilä, ikkunan takana levittäytyi upea luminen metsäluonto. Mutta jäkäläkirjasta rautarouvakaan ei ollut lämmennyt. "Aika kaukana kansasta" oli hänen mielipiteensä. Samalla hän tarkasteli ikkunan takana ollutta lintulautaa, että olisiko siellä vielä riittävästi syötävää. Ajattelinkin että jos olisi palkittu lintukirja, siitä hänkin olisi varmaan ilahtunut. Puhuttuani jäkälien puolesta hänenkin asenteensa niitä kohtaan lientyi, ei vain muka ollut aiemmin tullut perin pohjin ajatelleeksi asiaa.
Rautarouva, joka on lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä, polkee pyörällä pitkiäkin matkoja varhaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Hän ei ole mukana missään yhdistystoiminnassa, ei harrasta mitään erityistä, mutta on monin tavoin mukana elämässä, kiertelee kirpputoreja, lukee ja tekee ristisanoja. Käy kylässä ja kutsuu kylään niitä harvoja tuttaviaan, jotka vielä ovat kyläilykuntoisia. Hänellä on verenpainelääkitys, mutta muuten hän on terve. Kuuluu niihin ihmisiin, joilla on pienten asioiden merkityksellisinä kokemisen taito. Niinpä oletin hänen ilman muuta olevan kiinnostunut jäkälistäkin.
Kotimatkalla ajattelin rautarouvaa, jonka kasvoilta ikä näkyy, mutta joka muuten on jotenkin iättömän oloinen. Huomaan iän myötä myös oman ikäkäsitykseni muuttuneen, laajentuneen. Muistin, miten eräällä ulkomaanmatkalla melkein säälin ja hyvä etten tuntenut myötähäpeää naisen puolesta, joka kertoi olevansa 64-vuotias. Olin itse tuolloin viiskymmentä ja risat. Ja ihmettelin, kun eräs toinen lähes seitsemänkymppinen kertoi ilmoittautuneensa Saksassa pidettäville kielikursseille. Miksi ihmeessä "nyt enää", ajattelin. Mutta iän myötä kaikki em. käsitykseni ovat heittäneet iloisesti häränpyllyä.
Luin syksyllä ilmestyneen Vappu Taipaleen kirjan "Vanha ja vireä." Vaikka siinä toisaalta vakuutetaan vanhojen naisten olevan valttia, on se toisaalta laaja-alainen tutkimus iästä ja ikäkäsityksestä. Eräs ystäväni olisikin toivonut sen saaneen tieto-finlandiapalkinnon, mutta se ei olisi tainnut vielä ehtiä näihin karsintoihin mukaan, ei ainakaan ollut ehdolla. Toivottavasti ensi kerralla on. Vappu Taipaleen kirjassa kerrotaan viimeisimpien tutkimusten mukaan ihmisen olevan onnellisimmillaan hieman alle ja yli 80-vuotiaana. "Lohduttelua" tai ei, ellei onnellisimmillaan, niin ainakin tasapainoisimmillaan hän saattaisi silloin olla. Rautarouva on siitä hyvä esimerkki.
Kotimatkalla ostin lähikaupasta luomutomaatteja, kuuden kappaleen rasia 4 euroa ja jotain. Eivät maistuneet sen kummemmilta kuin muutkaan tomaatit, toisin sanoen eivät miltään. Äitini kotimökin aurinkoisella seinustalla aikoinaan kasvattamien tomaattien makua lienee nykyaikana turha tavoitella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)