Runollista

"Jos haluat suojautua koko elämäsi ajaksi salamaniskulta, ota kolme isoa kiveä ja keitä niitä kattilassa kahden tunnin ajan. Lopuksi voitele tulikuumat kivet suksivoiteella."
(Miki Liukkosen runokirjasta Elisabet)

Nuoren runoilijan hulvaton ohje osui ja upposi suoraan nauruhermooni. Voisiko nykymaailman menoa enää osuvammin ilmaista? Tämän ohjeen mukaanko maamme päättäjät suunnittelevat supistamis-, lakkauttamis- ja laajennus- (viime mainittu koskee lähinnä Suomen kuntia) ohjelmiaan? Aikomukseni on hankkia Miki Liukkosen kirja luettavakseni, ties mihin kaikkiin tarkoituksiin sieltä löytyisi ohje! Sitä ennen ihmettelen runollista vessapaperia.

Olin kyllä tv-mainoksesta huomannut sellaistakin olevan olemassa, mutta se että törmäisin siihen lähikaupassani, oli yllätys. Ostin, en runojen vuoksi, vaan pakkauksen koon vuoksi, koska tavallisesti käyttämäni pakkaus ei olisi mahtunut kassiini. Mikäli niitä nyt voi runoiksi kutsua, ei, aforismejakaan ne eivät liene, ehkä vain ajatuksen pätkiä. Kirjoittajaa ei mainita, joten lainaan niistä muutaman sitaattien sisällä:

"Ne kesät mummolan maaseudulla, se pitkä maantie, lannan haju ja lämmin sauna, niitä en unohda koskaan." "Kauniit polvet, tokaisi vanha seilori keltaisessa takissaan raitiovaunussa. Punastuin ja hymyilin." "Ylioppilasjuhlissa tunnen koputuksen olkapäälläni: "Anteeksi, teidän selässänne roikkuu wc-paperi." Rullaan pehmää, ohutta paperia eteen päin: " Mietin, hain, jännitin - ja pääsin haastatteluun. Ole rohkea kuin minä. Voittajan on helppo hymyillä!" "Anteeksi kun kiukuttelen, huudan ja saan sinut itkemään." Siinä pytyllä istuessani seuraava tuntuu kuitenkin tilanteeseen sopivimmalta: "Anteeksi, olemmeko tavanneet edellisellä käynnillä?"

Mutta ei tää vielä mitään. Mainosperhe, vai oliko siinä vain äiti ja lapsi, on revetä riemuunsa siitä ilosta, että nyt on keksitty veteen liukeneva wc-paperirullakin! Jokin aika sitten suomalainen lastenpsykiatri kertoi joidenkin lasten joutuneen syömään vedessä liottamaansa vessapaperia, koska kotoa ei löytynyt muuta syötävää. Siispä jos äipällä ja isukilla sattuu olemaan niin paljon menoa ja ohjelmaa, etteivät ehdi hankkia jälkikasvulleen ruokaa, nyt voi liottaa jo paperirullatkin! No, tuskin mainosperhe sentään siitä riemuitsee, vaan - mistä?

Paras ja painavin viimeisenä: Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.net sivuilta löytyy Alli Kantolan kirjoittama arvio Eeva Kilven uusimmasta, Kuolinsiivous-nimisestä runoteoksesta. Vaikutuin siitä niin, että mielestäni se pitäisi toimittaa jokaisen ministerin ja kansanedustajan luettavaksi, että he tiedostaisivat, k e i d e n asioista puhuvat kun puhuvat vanhuspalvelulaista ym. ikäihmisten elämään liittyvistä asioista.

K r i i t i k k o

I NÄYTÖS

Säälittävän näköinen pikkumökki, jonka katolla kaatuilevin kirjaimin: KIRJAILIJATALO. Pihalla pölvästelee partainen miehenturilas, Onni. Lahja
Lempinen tulee.

Lahja: Päivää... onko se kirjailija itse?

Onni: Ei. Minä olen kriitikkko.

Lahja: Ai, minä ihan luulin että kirjailijatalossa kirjailijat kirjoittavat kirjojaan.

Onni: Eihän tässä kaupungissa ole yhtään kirjailijaa.

Lahja. Ai ei, vai? Onhan niitä vaikka kuinka...

Onni: Tai oli, yksi. Mutta sekin muutti muualle silloin kun tämä kirjailijatalo valmistui.

Lahja: Hei...mutta kun te kerran olette kriitikko...

Onni: Onni Kirves. Onni vaan.

Lahja: Lahja, Lahja Lempinen. Kun sinä Onni kerran olet kriitikko, silloinhan minä varmaan voin jättää sinulle nämä tekstini arvioitaviksi?

Onni: No mikä ettei.

Lahja: Tässä on sekä näytelmä että romaanikäsikirjoitus, samasta aihepiiristä molemmat. Mutta kun minä en oikein tiedä, kumpaan minun lahjani viittaavat enemmän, draaman vai proosan puolelle.

Onni: (vilkaistuaan tekstejä) Minä kyllä tiedän.

Lahja. Milloin minä voisin tulla hakemaan ne?

Onni: Vaikka huomenna.

Lahja: Niin pian, voi kiitoksia! Hei huomiseen.

Onni: Hei. Hyvän näköinen misu. Ei enää nuori, mutta ei nyt vielä mikään mummokaan. "Oli synkkä ja pimeä yö..." Onpas omaperäinen aloitus, hehheh... hah-hah-haa...


II NÄYTÖS
Lahja: Huomenta.

Onni: Mrrr....Tämä sinun tekstisihän on ihan hirveä!

Lahja: Niinkö?

Onni: Rakastutaan sinne tänne.

Lahja: Mutta niinhän sitä yleensä tehdään.

Onni: Elämässä. Ei näytelmässä. Henkilöitä on aivan liikaa, yksi lähtee mannekiiniksi kaupunkiin ja...aijaijaijai... Ja entäs sitten tämä sinun espanjalainen Juan-Carloksesi! Eihän espanjalainen mies ole tälläinen lälly, vaan (Onni pyörähtää yhdellä jalalla vähän vaikean näköisen piruetin, rallattaa espanjalaista musiikkia) pitää olla tulta ja temperamenttia!

Lahja: Ehkä minä sittenkin olen enempi romaanikirjailija.

Onni: Ja huumori, jos sinä nyt tämän olet huumoriksi tarkoittanut, on pelkästään huulenheiton tasolla. Vaikka, onhan sinulla taito tehdä repliikkejä.

Lahja: Ai?

Onni: Mutta se ei riitä jos sisältö puuttuu.

Lahja: Entä se toinen, romaaniteksti?

Onni: No nmjaa. Minä en nyt ensinnäkään ymmärrä, miksi sinä olet tämän kirjoittanut. Mitä sinä haluat tällä sanoa? Tästä ei selviä, että mikä tämän naisen suhde tähän mieheen on.

Lahja: Se mikä naisen suhde mieheen nyt yleensä on!

Onni: Niin niin, mutta se ei tule kyllin selvästi esiin.

Lahja: Ai ei, vai?

Onni: Ja tässä ei kuvata tämän naisen elämää kotona, Suomessa ollenkaan, se on aina Espanjassa.

Lahja: Mutta kun se on. Joko siellä, matkalla sinne tai sieltä pois. Ei sillä mitään "elämää" täällä kotona olekaan. Se nainen toteutuu matkalla.

Onni: No sano se sitten tässä tekstissäkin. Tässä on nyt vähän semmoinen tunne, että "minäpäs nyt kerron teille millaista on Espanjassa!"

Lahja: Enhän minä ole edes käynyt siellä!

Onni: Se on toinen asia. Sinun pitää unohtaa se, mitä todella tapahtui, antaa mielikuvitukselle valta, villitä itsesi kirjoittamaan! Tässä ei ole mitään sellaista, minkä vuoksi kansa ryntäisi tätä ostamaan. Enemmän sisäistä tapahtumista, syvyyttä.

Lahja: Siis niin ku murha, tai insesti?

Onni: Ee-i, nyt välttämättä niitä, vaan mitä sinä tällä tekstillä haluat sanoa? Se sinun pitää itsellesi selvittää. Ja sen mukaan valita tyylilaji. Ja sitten nämä muotoseikat. Niin, siis...romaanin muotoseikat. Tämä on kirjoitettu yhdessä tasossa. Taide on monessa tasossa. Ja kieleen sinun tulee kiinnittää aivan erityistä huomiota, ethän sinä näytä edes tietävän, milloin ja-sanan eteen tulee pilkku, milloin ei. Eikä sanota Seurahuoneella, vaan Seurahuoneessa.

Lahja: En minä ole tiennytkään, että kirjailijaksi tuleminen on näin vaikeaa! Sano nyt edes yksi myönteinen asia siitä.

Onni: No nmjaa... onhan tässä hyvä printti.

(Lahja paiskaa tekstit päin kriitikon naamaa, poistuu itkien paikalta.)

Lahja: Sama se mitä kirjoitat, tisseihin ne kuitenkin katsoo!



III NÄYTÖS
Siistiytyneen näköinen Onni käppäilee uudehkon omakotitalon pihamaalla. Narulla roikkuu pari iloisen kirjavaa räsymattoa.

Onni: Minä luulin Lahja Lempisen lähteneen lopullisesti, mutta se perhana päätti kostaa. Se meni mun kanssani naimisiin! Ja "kostoa" on riittänyt, hehehe...

Lahjan ääni (ehkä hameen helma heilahtaa oven välissä): Onniii! Heti mattoja tamppaamaan ja roskat pitää viedä ulos! Minun on vielä tänään saatava tämä käsikirjoitus lähtemään kustantajalle. Esikoisromaani myytiin loppuun heti ensimmäisenä päivänä, tästä toisesta kustantaja povaa vielä suurempaa menestystä. Onniii, astiatkin on vielä tiskaamatta ja kaupassa pitää käydä, Onni, etkö sinä kuule?

-------------------------------------------------------------

Tämä vuosia sitten kirjoittamani pienoisnäytelmä/hupailu/hulluttelu/hapuilu/ (sketsiksi lienee liian pitkä) oli aikomus esittää eräissä kirjallisissa illatsuissa, mutta erinäisistä syistä jätimme esittämättä. Sen jälkeen tämä on turhaan odottanut löytäjäänsä, joten päätin julkaista tämän täällä, omassa blogissani.
Alkuperäinen teksti ja mahdolliset esitysoikeudet osoitteesta:
info@sunklo.fi

Kirjailijan muistolle

"Joulukuun alussa 1982, jolloin sateet olivat myöhässä ja hyvin runsaat, näin Länsi-Tsavon kukkulat kauniimpina kuin koskaan ennen. Tumman sadepilven alla niiden vihreys oli väkevää kuin pohjoisen maan apilapellon vihreys lämpimänä sateisena päivänä syyskuun alussa ennen kuin yöpakkanen on koskettanut maan kasvustoa. Siellä jossain on paikka, johon haluaisin kulkea kun päiväni ovat lopussa, avoimen taivaan alle kukkuloiden väliin, löytämättömiin. Hajota siellä, liittyä tasangon ja kukkuloiden maahan, multaan ja ilmaan. Muuta taivasta en pyytäisi."

(Annikki Sankarin teoksesta "Afrikkalainen uni", WSOY 1987)

Hän lienee nyt siellä.

Kirjailija Annikki Sankari kuoli elokuun 5 päivä lähes 99 vuotiaana. Hän oli syntynyt samana vuonna kuin edesmennyt äitini. Asuimme vuosikaudet melkein naapureina samalla mäellä, hän mäen päällä, minä täällä alempana. Tapasimme toisiamme, soittelimme, kävimme pitkiä keskusteluja. Jonain kesäpäivänä hän halusi tarjota kotikaupungissamme vielä tuolloin olleen taiteilijaravintolan terassilla drinkin. Hänen kaukokaipuunsa ja matkojensa kohde oli Afrikka, minun Unkari, josta myös Annikilla oli mieluisia muistoja. Muistelen lämmöllä niitä aikoja, katselen kirjahyllystäni hänen kirjojaan: "Syyskuussa", "Kaislahden Anna-Kristiina" , "Huomenna kaikki on paremmin." Kaiken kaikkiaan hän julkaisi n. 23 romaania, joista viimeisimmäksi jäi v. 1991 julkaistu "Mullassa elämän voima."

Tähän loppuun hänen kuolinilmoituksessaan (ESS 26.8.) ollut runo:

"Elämälle kiitos, sain siltä paljon, kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun. Niin erotan selvään onnen ja tuskan, jokaisen laulun läikkyvän pohjan, yhteisen laulun, jota itsekin laulan. (Violeta Parra, Annikin toivomuksesta)"

Oi, se alkoi taas!

Missä muualla voi kohdata yhtä suuria tunteita, iloa, surua, onnea ja onnettomuutta, rehellisyyttä ja selkään puukotusta, äkkinäisiä draaman käänteitä ja puuduttavaa pitkäveteisyyttä, poikkinaintia, siveyttä ja sukurutsausta? Missä muualla voi seurata upporikkaiden luxus-elämää, äitiä, joka keinoja kaihtamatta seuhtoo lastensa asioissa, erottaa entisiä ja järjestää uusia avioliittoja? Missä alta aika yksikön pistetään pystyyn häät, jotka suvun matriarkka yhtä äkkinäisesti keskeyttää, mutta saakin huomata laskelmiensa pettäneen kun sulho ei suostukaan palaamaan takaisin alttarille, vaan ruusun terälehtiä puutarhan puroon sirotellen saapuu rannalla eron kyyneleitä itkevän entisen siippansa luokse! Ja - ties jo kuinka monennen kerran - he vannovat viettävänsä yhteisen vanhuuden, johon onneksi on vielä aikaa. Sitä ennen heillä olisi kiihkeän rakkauden ja kyltymättömän intohimon täyttämä onnen ihana aika! Ja ruoho viheriöi, ruusut tuoksuvat ja puutarhan puro jatkaa solinaansa eikä särön säröä missään. Vaan, kuinkas sitten taas käykään...

Voi ei! Toinenkin jakso loppui, pakko sulkea telkkari tai katsella ykkös- kanavalta tylsääkin tylsempiä iltakuuden uutisia, jotka ennustavat sateista ja kylmää viikonloppua. Miksi ihmeessä Kauniita ja rohkeita ei esitetä kuin arki-iltaisin?

Näkymättömissä

On siistiä olla näkymättömissä ja silti vaikuttaa kaikkeen", tuolloin 16 vuotias näyttelijä Arttu Kapulainen sanoi Anna-lehden haastattelussa vuonna 1997.

Löysin sitaatin vanhasta muistikirjastani. Ajatus, jonka tämän päivän julkisuushakuisen nuorisonkin toivoisi sisäistävän. Harmi että en ollut ottanut haastattelua talteen, olisi nyt mielenkiintoista lukea miten näyttelijä, jonka ammatti on olla julkisuudessa, perusteli näkymättömyyden filosofiansa.

Ehkä komepensaationa lapsuuteni kokemuksille, pettymyksille minäkin halusin olla "joku", jota pelkkä taviksen rooli ei tyydyttänyt. Kuvittelin että tulemalla joksikin, olemalla joku se riittäisi täyttämään henkisen tyhjiöni. Paljon myöhemmin, kun olin jo saanut ensimmäisen lapsenlapseni, minulle valkeni, että minähän olen "joku!" Olemalla se kuka ja mikä olen, näkymättömissä! Vapauttava tunne kuten tämä nimimerkillä kirjoittaminen.

Olen periaatteessa sitä mieltä, että kaiken mitä ihminen tekee, hänen tulee tehdä omalla nimellään. Mutta jos kirjoittaisin blogia omalla nimelläni, siitä tulisi toisenlainen kuin Petriinan blogi. Kontrolli hyppäisi näppäimille vaativampana, aiheet olisivat ehkä erilaiset. Tosin eräänä aamuna rohkaisin mieleni ja laitoin facebook-seinälleni linkin tänne blogiini. Illalla poistin sen, tunsin taas olevani villi ja vapaa!

Kun paikallislehden mielipideosastolla siirryttiin julkaisemaan vain omalla nimellä kirjoitettuja juttuja, sivun ilme muuttui kuivahkon asiapitoiseksi, ilo ja huumori loistavat poissaolollaan! Mutta näppituntumapalstalle nimettöminä lähetetyillä kannanotoilla lehti ja puhelinyhtiöt netonnevat sievoisesti.

Tiedotusvälineet ovat kyllästymiseen asti täynnä niiden ihmisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, joiden työ tai harrastukset ovat julkisia. Riemastuttavia poikkeuksia ovat ne, jotka hetkeksi nostetaan näkymättömyydestä parrasvaloihin. Ajatella, että tuommoisiakin ammatteja, tekijöitä, vaikuttajia on olemassa! Tämän päivän paikallislehdessä sellainen on mm. maailmalla miehensä kanssa kulkeva nuorehko nainen. Pariskunta ei halua vakituista asuinpaikkaa, kotia, maailma on heidän kotinsa. Heitä kutsutaan nomadeiksi. Syksyllä ilmestyvä, heidän elämästään kertova kirja muuttanee heidät ainakin vähäksi aikaa näkymättömistä näkyviksi.

Oma, suorastaan järisyttävä "näkymättömyydestä näkyviin" kokemukseni tapahtui eilen illalla radion toivekonserttia kuunnellessani. "Kuolleen prinsessan muistolle" ei tällä kerralla vaikuttanut kuten joskus. Torkahtelin välillä, sitten sävähdin:  Mikä tämä on? Hiukan yksioikoista, orkesterin säestämää, surumielisen kaunista kuorolaulua, mutta millaisen mielenmylläkän se nostattikaan! Oivalsin päiväkirjan kirjoittamisen turhuuden ja tarpeettomuuden niin kauan kuin kirjoittaisin sinne vain sovinnaisuuksia, pelkkää elämäni pintapuolta, asioita jotka hyvällä omalla tunnolla saattaisin aikanaan jättää lapsenlasteni luettaviksi. Ja samaan aikaan kaikki todellinen, kokemukset, tapahtumat, joista osan haluaisin itsekin unohtaa, muhivat näkymättömissä pinnan alla, mielen syövereissä, kirkasvetisen virran pohjamudissa! Milloin minusta on tämmöinen, miellyttämisenhaluinen kiltti hiirulainen tullut? Vai olenko ollut sellainen aina? Ei, pari- kolmekymmentä, vielä kymmenen vuotta  sitten elin rohkeammin, olin dramaattisempi, seikkailunhaluisempi. Välillä elämä oli vaikeampaa, mutta myös mielenkiintoisempaa kuin nyt! Mutta silloisista päiväkirjoistanikin osan olen hävittänyt, loput siloitellut, editoinut isoäidin tarinoiksi, joista niistäkin osan olen repinyt tai yliviivannut.

Tänään etsin netistä eilen kuulemani kappaleen, kuuntelin sen pariin kolmeen kertaan. Sama vaikutus kuin eilen illallakin. Kaivoin jo kaapistani tyhjän vihkon, johon aloin kirjoittaa sitä mikä on totta ja todella tapahtunut. Ehkä revin sen alkuunsa, ehkä jatkan, aika näyttää. En liene ainoa, jolla totuudet, joita ei ehkä rohkenisi itselleenkään myöntää, muhivat mielen maisemissa virtaavan tumman veden pohjamudissa, ehkä jäävätkin sinne tai jonakin päivänä ryöpsähtävät esiin.

Se kappale oli "Els segadors- La Capella Reial." Jordi Savallin johtaman vanhan musiikin yhtyeen esittämä "Elonkorjaajat," Katalonian kansallislaulu.

Piroskan tarina

Profiilikuvani nukke, etelä-unkarilaisesta Harkányn kylästä oleva Piroska on istunut olohuoneeni sohvan selustalla toistakymmentä vuotta. Nuken puku ei ole tyypillinen unkarilainen kansanpuku, vaan erään unkarittaren kertoman mukaan muunnelma ylhäisön, aateliston aikoinaan käyttämästä puvusta ja siinä on viitteitä myös naamiaisissa käytettyihin asuihin.

Mutta tarinaan. Harkány tunnetaan hehtaarien laajuisesta kylpyläalueestaan, jossa varsinaisen kylpylän lisäksi oli baareja ja ravintoloita, puistoja, uima-altaita. Suurin osa kylpylävieraista oli saksalaisia, jotka valtasivat parhaat auringonotto ja lekottelupaikat heti aamusta. Me olimme ensimmäisiä, ellemme peräti ensimmäinen suomalaisryhmä siellä. Hotellimme oli kylpyläalueen ulkopuolella, mutta niin lähellä että monet piipahtivat aamupäivän hoitoihin kadun yli kylpytakissaan. Toinen vaihtoehto oli jättää vaatteet lukittaviin pukukoppeihin. Systeemi, joka samoin kuin oikean hieronta- tai muun hoitopaikan löytäminen valtavasta kaksikerroksisesta laitoksesta tuotti meille ensin ongelmia, säntäilimme sinne tänne eksyksissä kuin sokeat kanat! Opasteet kun taisivat olla pelkästään unkariksi, joten minun sekä erään toisen naisen vähäiselläkin unkarinkielen taidolla oli kysyntää! Menneen neuvostoajan raskassoutuisuus oli vielä aistittavissa mm. kylpylän rakenteissa ja hoitoihin liittyvän asioinnin monimutkaisuudessa, joka sitten kun siihen paremmin perehtyi, saattoi osoittautua yllättävän yksinkertaiseksi. Valtavan kokoisessa, korkealaitaisessa ammeessa annettu vedenalainen selkähieronta oli tehokasta, vaikka ensin vähän pelottikin kiivetä siihen ammeeseen.

Meillä ei ollut tulkkia muulloin kuin parilla bussiretkellä, mutta ryhmässämme oli saksankielentaitoinen nuori nainen, joka toimi tulkkina ensimmäisen kylpyläpäivän ohjelmaan kuuluneella lääkärin vastaanotolla. Minulle, jolla oli ajoittaisia sydämen rytmihäiriöitä, lääkäri suositteli kuumavesialtaissa lekottelua korkeintaan parikymmentä minuuttia kerrallaan. Eräällä rouvalla oli verenpainelääkitys, mutta siitä huolimatta lukemat olivat niin korkealla, että lääkäri määräsi hänet tulemaan joka aamu vastaanotolleen verenpaineen mittausta varten. Rouva osasi englantia, mutta ei saksaa eikä unkaria, joten hän ilmoitti matkanjohtajallemme, että ilman tulkkia hän ei vastaanotoille lähde. Saksaa sujuvasti puhunut tyttö oli muutenkin täystyöllistetty, joten matkanjohtaja pyysi minua menemään mukaan.

Olihan se lähdettävä, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan unkarinkielisestä lääketieteellisestä sanastosta ja mukana olleesta taskusanakirjasta tuskin olisi paljonkaan apua. Onneksi verenpainemittarin lukemat olivat samat kummallakin kielellä. Vastaanotolla mukana ollut sairaanhoitajatar hymyili meille ystävällisesti, sanoi tulossa olevan kauniin päivän, vaikka aurinko oli siihen aikaan aamusta vielä alhaalla autereen takana. Syyskuussa säätila muistutti Suomen kesää parhaimmillaan. Alueella oli hyvin hoidettuja nurmikoita, ravintoloiden ja baarien lisäksi myyntikojuja, joista saattoi ostaa lukemista, kahvia, jäätelöä ja virvokkeita, pujahtaa välillä uima-altaan kimaltavana kutsuvaan vilvoittavaan veteen. Vanhojen puiden alla oli leppoisa istuskella tai lähteä hotelliin iltapäivä-torkuille. Kylpylähoidot ajoittuivat aamupäivään, joten loppupäivä oli vapaata. Yhteinen illallinen oli hotellin ruokasalissa. Korkeasta verenpaineesta kärsivällä rouvalla oli joka ilta erilainen, toinen toistaan tyylikkäämpi asu.

Mutta kun hänen verenpaineensa ei vain ottanut laskeakseen, lääkäri huolestui toden teolla. Tosin hän arveli sen ainakin osittain johtuvan matkan ja tilanteen aiheuttamasta jännityksestä. Se, millaisissa lukemissa minun verenpaineeni tulkkaustehtävän tohinoissa mahtoi liidelläkään, ei tullut kenenkään mieleen! Lääkäri halusi vaihtaa rouvan lääkityksen. Hän vain kirjoittaisi reseptin, voisimme hakea uudet lääkkeet kivenheiton päässä olevasta apteekista. Rouva pyysi miettimisaikaa. Olin hänen kanssaan samaa mieltä, asiaa sieti harkita, varsinkaan kun en ollut aivan varma, olinko edes ymmärtänyt lääkärin määräyksen oikein! Lupasimme palata seuraavana aamuna asiaan. Sitä ennen rouva soitti Suomeen omalle lääkärilleen, jonka mielestä lääkkeitä ei niin lyhyen matkan aikana kannattaisi vaihtaa. Hän kehotti rouvaa ottamaan tilanteen rauhallisesti, tulemaan kotiin palattuaan hänen vastaanotolleen.

Asia selvä, mutta miten kertoisin sen kylpylän lääkärille niin ettei hän, miellyttävä vanha herra, loukkaantuisi siitä? Yrittäessäni esittää asian mahdollisimman kohteliaasti, takeltelin niin että jo siitä lääkäri osasi päätellä mistä oli kyse. Hän vain huitaisi kättään, alkoi nauraa ja sanoi ymmärtävänsä tilanteen täysin. Rouvan ei tarvitsisi enää aamuisin käydä mittauttamassa verenpainettaan, ellei itse sitä nimenomaan halunnut. En muista halusiko vai ei. Muistan vain sen, miten hän matkalla lentokentältä kotiin ojensi minulle kassin, josta kurkisti Piroskan mustatukkainen pää. Hän oli ostanut nuken Harkányn torilta kiitokseksi tulkkauspalveluistani. Aviomies oli häntä bussipysäkillä vastassa.

Myöhemmin, matkan muisteluillassa tavatessamme rouva kertoi verenpaineensa olevan taas normaalin.

Sieltä täältä

- Tässä keitossa ei ole makua, tokaluokkalainen totesi eilen. - Valtteri! Isosisko nuhteli pöydän toiselta puolelta. Minä olin sekä hämmentynyt että hyvilläni. Hämmentynyt siksi, että huolella valmistamani kalakeittoko ei nyt sitten maistunutkaan miltään, hyvilläni siksi että poika oli vielä siinä iässä, jolloin asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Haluaisitko siihen lisää suolaa? Kysyin samalla kun ojensin Bulgariasta aikoinaan ostamani suolasirottimen, pyöreäpäisen puupötikän. - Joo, Valtteri jonka nimi oikeasti ei ole Valtteri, sanoi ja ripotteli suolaa lautaselleen. Onko nyt parempaa? - On, hän sanoi, söi kaiken ja pyysi vielä lisääkin.

Se oli eilen, tiskit ovat tiskaamatta vielä tänäänkin, emäntä yöpaituli päällä. Aamupäivätorkuilta herättyäni huomasin, että ilokseni oli alkanut sataa vettä. Ei tarvitsekaan lähteä lenkille! Yks pakkopulla sekin, rehkiä sauvojen kanssa veren maku suussa kilometrikaupalla eteen päin! Aamun lehdessä on aikoinaan naapurustossa asuneen tuttavani kuolinilmoitus. Hän, edesmenneen äitini kanssa samana vuonna syntynyt rautarouva, joka olisi vuoden perästä täyttänyt sata vuotta, oli sanonut ettei ole ikinä lenkkeillyt. Kävelyillä kertoi silloin tällöin käyneensä. Odottelenkin, että milloin tutkijat huomaavat säännöllisen lenkkeilyn olevan pahasta.

Mutta tälläkin mitalilla on toinenkin puolensa. Viikko sitten aurinkoisena sunnuntaiaamuna poikkesin kadulta metsäpolulle, jonka varrelta olin aikaisemmin käynyt syömässä vadelmia. Nyt olin ottanut reppuun pienen muovirasian ja nosteltuani maata vasten notkuneita vadelmanvarsia sain sen puolilleen loppukesän auringon kypsyttämiä meheviä marjoja. Siitä riehaantuneena jatkoin matkaa läheisen radan luo, jonka varrelta olin edellisenä kesänä löytänyt vadelmia. Kesäaamun raikkaus oli vaihtunut porottavaksi auringonpaisteeksi. Rataa pitkin kävellyt tuntematon nainen oli riisunut pusakkansa käsivarrelleen ja valitteli kuumuutta. Hän kertoi että radan varrelta ei marjoja kannata etsiä, eivät kuulemma kasva kahtena kesänä samaan paikkaan. "Mutta tuolla muuntajien luona on", hän sanoi, kertoi eilen ajelleensa sinne pyörällä ja poimineensa litrakaupalla vadelmia. Kiitin tiedosta. Siis sinne, ajattelin.

Kävin kotona tankkaamassa ja vähän lepäilemässä. Laitoin reppuun juomapullon ja banaanin sekä ison ja pienen kannellisen muovirasian marjoja varten. Taskuun kännykän sekä rytmihäiriölääkkeen, lippiksen päähän, sauvat käteen ja ei kun menoksi! Radan takaisen maantiesillan korvasta kapeaa ruohottunutta polkua eteen päin. Pian huomasin siinä olevan kaksi hotua vierekkäin, ilmeisesti entinen maantien pohja. Polku kulki saman suuntaisesti pohjoiseen johtavan valtatien kanssa, vain matala pensaskasvusto erotti ne toisistaan, seikka joka tuntui turvalliselta. Tosin autot kiitivät siellä sellaista vauhtia, että tuskinpa kukaan huomaisi jos joku mummo polulla pyörtyisi. Ensimmäisen muuntajan luona ei ollut edes vadelmanvarsia, mutta marjanhimossani päätin jatkaa seuraavan luokse. Siellä niitä oli! Ei ihan siinä määrin kuin rouvan puheista olin päätellyt, mutta ehkä hän oli kiipeillyt rinnettä ylös verkkoaidan viereen, jonne minä en sauvojenkaan avulla arvannut yrittää. Kiipeilyintoani hillitsivät aitaan kiinnitetyt "hengenvaara" kyltitkin, joita oli muuallakin muuntajien läheisyydessä. Alueella kerrottiin olevan myös kameravalvonta. Poimiskelin sieltä täältä, mutta kun pienempi rasia oli vasta puolillaan, kuumuus alkoi käydä niin sietämättömäksi, että päätin lähteä kotiin. Join mehua, söin banaanin ja varmuuden vuoksi otin puoli tablettia lääkettä ennen kuin läksin tarpomaan polkua takaisin päin. Lopen uupuneena, jalat puupökkelöinä raahustin kotipihaan, jossa lysähdin pihapuun alla penkillä istuneen naapurirapun rouvan vierelle henkeä vetämään. Hänellä oli oikea käsivarsi kipsissä ranteesta kyynärpäähän, oli kaatunut mustikkametsässä. Vasta jälkeen päin aloin kauhistella uhkarohkeuttani. Ainuttakaan toista kulkijaa en ollut retkelläni nähnyt, vaikka mikä hörhö tai irrallaan juoksennellut koira olisi voinut tulla polulla vastaan tai jos olisin kaatunut tai saanut niin rajun huimauskohtauksen etten olisi pystynyt kävelemään kotiin... Onneksi niin ei käynyt ja ihmeekseni selkä eivätkä jalat olleet seuraavana aamuna lainkaan kipeät, päinvastoin, oli kevyt, suorastaan tyttömäinen olo! Lenkkeily oli tehnyt tehtävänsä. Laitoin vadelmat pakkaseen, eilen sulattelin ne sieltä ja tarjosin lapsenlapsilleni.

Sade sen kuin yltyy vaan! Voin laiskotella, lukea kirjaa, tiskaan astiat joskus illemmalla, kuitenkin ennen kuin neiti Marple ilmestyy tv-ruutuun. Vaihdoin profiilikuvakseni sohvan selustalla istuvan unkarilaistytön, Piroskan. Hänestä kirjoitan myöhemmin eri tarinan.

Menneisyyden todistajat

"Ystävyys on välttämätöntä ihmisen muistin toiminnalle. Menneisyyden muisteleminen ja säilyttäminen on ehkä välttämätön ehto, jotta ihmisen minuus pysyy kokonaisena. Jotta minuus ei kutistu, jotta se pysyy entisen kokoisena, sitä pitää kastella muistoilla kuin ruukkukasveja, ja kasteleminen vaatii säännöllistä yhteyttä menneisyyden todistajiin eli ystäviin."

Edellä oleva teksti on Milan Kunderan kirjasta "Identiteetti" ja se pisti minut miettimään muistojen merkitystä.

Olin juuri ollut ystäväni syntymäpäivillä, jossa oli muisteltu yhteisen nuoruutemme riemukkaita retkiä, kotimaan laiva-juna rengasmatkoja, tanssireissuja ja saatolle pyrkijöitä ja päässeitä niin äänekkäästi ja antaumuksella, että ystäväni mies oli huutanut: "Tulkaa sieltä parvekkeelta sisätiloihin muistelemaan!" Edellisellä kerralla olimme muistelleet sitä, miten olimme saaneet tuurata esimiestemme kesälomia, kolmena kesänä peräkkäin vaikka olimme olleet vasta yhdeksäntoista vuotiaita! "No ettehän te mitenkään ole kolmena kesänä voineet yhdeksäntoistavuotiaita olla," keskusteluamme sivusta seurannut mies oli huomauttanut. Ja sekös meitä oli taas naurattanut, olimme vakuuttaneet olevamme yhdeksäntoista kesäisiä vieläkin!

Mieluisia muistoja, mutta sitten on niitä, jotka haluaisi unohtaa tai ainakin pitää vain omina muistoinaan. Esimerkiksi jos sinut on viisikymmenluvulla jossain peräkylän kokkojuhlilla valittu juhannusneidoksi, et varmasti riemastu jos yhä edelleen saat kuulla itseäsi esiteltävän muille, tuntemattomille juhlavieraille juhannusneitona! Varsinkaan jos et ollut edes ilmoittautunut kyseiseen kisaan, vaan sinut oli houkuteltu yleisön joukosta mukaan. Tai jos olet jossain elämäsi vaiheessa painattanut omakustanteena sukukirjasen, juhlaillan ehtoisa emäntä sinut esitellessään sanoo nimesi ja lisää perään: "kirjailija." Tai pelkkää hyvän hyvyyttään esittelee sinut "taiteilijana", vaikka itse et enää edes muistaisi kolmekymmentä vuotta sitten tekemiäsi, kansalaisopiston kevätnäyttelyssä olleita hiilipiirroksiasi. Selittele siinä sitten että minkä alan taiteilija, montako teosta julkaissut kirjailija olet!

Lasteni isä oli nuoruudessaan laulaa loilottanut paikallisella tanssilavalla järjestetyssä iskelmälaulukilpailun alkukarsinnassa Tapani Kansan tunnetuksi tekemän kappaleen, karsiutunut kisasta heti. Hänelle itselleen se oli mukava muisto, mutta hän ei sietänyt että joku toinen muistutti häntä siitä. Mutta niin vain aina silloin tällöin vuosikymmenten varrella tapahtui, hyvämuistisia löytyy aina!

Muisti tallentaa ja deletoi, mutta saattaa yllättäen palauttaa jo poistamansa tiedoston tunnemuistin nimikkeellä takaisin. Kun kampaajani kysyi, miten kesä on mennyt, vastasin ensin jotain ympäripyöreää, mutta enkös vain sitten tullut maininneeksi eräästä lähipiirissäni keväällä sattuneesta ikävästä tapauksesta. Ei olisi pitänyt. Vaikka tilanne on jo ohi enkä ollut enää viikkokausiin edes ajatellut sitä, silloinen huoli ja murhe palautuivat elävinä mieleeni ja huolestutin kampaajarouvankin, joka arveli omassa lähipiirissään saattavan käydä samoin. Surullinen olo lopun päivää, ilmeisesti meillä molemmilla. Miten oikeassa ovatkaan ne ihmismielen asiantuntijat, jotka kehottavat kelaamaan vain mieluisia muistoja!

Siis kumpi onpi parempi: Vanha ystävä, joka muistaa menneisyydestäsi kaiken, vai uusi tuttavuus, jolle voit valikoiden kertoa muistojasi? Sanoisin että molempi parempi.

Elonkorjuujuhlat

Päivätanssit Porokalliolla. Auringon lämmössä syyskesän raukeus, pitenevät tummat varjot, iltatuulessa syksyn sävel. Ei, ei ihan vielä, pidetään vielä hetki kesän liepeestä kiinni! Oranssinkeltaiset kehäkukat, hajuherneiden hempeä lila, puista putoilevat pienet omenat, paljaan jalan alle pehmeänä taipuva kesäheinä.

En muista koskaan nähneeni niin täyteläisiä pihlajanmarjaterttuja kuin sinä kesänä, pankin elonkorjuujuhlien aikaan. "Kuin verta niissä ois..." Tunnettu iskelmätähti seisoo mikrofonin takana: "Soi tango kohtalon, sen sointi surullinen on." Lattia aaltoilee kukkamekkoa, salsahametta pitsipuseroa, miehillä tietty jotain tummaa, arvokasta päällä. Eräällä vanhalla herralla napinlävessä apilankukka, olkihattu päässä. Katonrajassa, auringon leikkaamassa valokiilassa leijailee tanssijoiden nostattama pölypilvi. Joku mies naputtaa kengän kärjellä tahtia lattiaan, käsi hakeutuu vierellä seisovan vaimon vyötärölle.
Peli vingahtaa käyntiin, he katoavat muiden tanssijoiden joukkoon.

"Oi pyöritä lennätä pellavapäätä..."
- Anteeksi vaan, mä en taida osata pyöriä kuin myötäpäivään, sanon olkihattuiselle.
- No mennään sitten myötäpäivään, vanha hurmuri hymyilee, ottaa tukevan otteen sieltä missä minulla kerran oli vyötärö ja alkaa viedä. Ihmistungoksessa vilahtavat konttorin johtajattaren hymyilevät kasvot. Viereisen kassan selän takana hänen pikkuinen laukkunsa liitää pitkän hihnan päässä, hame pullistuu purjeeksi.
- Katsokaa, siinä viisikymppistä viedään! Markkinointisihteeri huomauttaa seinän viereltä. "Ne yöt ovat valkeat, kuluvat kohta." Valssi päättyy, tanssi taukoaa. Mutta silmissäni lattia ei heti lakkaa keinumasta, on otettava partnerin takin hihasta kiinni. Naurattaa. Muistan nuoruuteni tanssilavat. Jonkin tuoksun buffetin puolelta...
Parinsa löytäneet istuvat seinänvieruspenkeillä toisten tanssia katsellen. Silloinkin mentiin buffetin puolelle juomaan.
Pankki tarjoaa mehua ja pullakahvit. Terassilta leijailee paistumassa olevan makkaran savunsekainen tuoksu. Pankin autonkuljettaja siellä touhuaa grillin äärellä.

Edellisenä päivänä oli pankkisalissa tarjottu asiakkaille kahvia ja kakkua. Konttorinjohtajan ovenpielessä pelimanniyhtye oli soittaa luritellut kansanmusiikkia, emäntä ja siivooja olivat seisoneet tarjoilupöydän takana valkoiset hilkat tanassa, esiliinat edessä. Pankkisali oli koristeltu luonnonkukilla, viljantähkillä ja pihlajanmarjoilla.

Se oli silloin kun pankki järjesti 55 vuotta täyttäneille asiakkaille päivätanssit Porokalliolla ja muutama meistä toimihenkilöistä oli pestattu seurustelemaan ja tanssimaan heidän kanssaan.

Seuraavan vuoden alussa alkoivat yt-neuvottelut, pankki fuusioitui toisen pankin kanssa, seurasi mieletön vääntö siitä, ketkä lähtevät, ketkä jäävät. Helppoa ei ollut lähtijöillä, mutta ei myöskään niillä jotka saivat jäädä.

------------------------------------------------
Saattaa olla että tämä on joskus aikaisemminkin ollut blogissani, mutta en pääse tarkistamaan asiaa, koska suuri osa vanhoista teksteistäni uinuu edelleen rikkoutuneen pöytäkoneeni tiedostoissa.

Kesällä sattuu kaikenlaista

Kesä on vaativa vuodenaika. Sitä pitäisi ehtiä viettää, siitä pitäisi osata nauttia, aurinkoa pitäisi palvoa, mansikat pitäisi pakastaa mustikat, vadelmat, viinimarjat ja karviaiset poimia tai ostaa torilta poimittuina, olisi ehdittävä ulkoilmakonsertteihin ja yhteislaulutilaisuuksiin, lavatansseihin, huvipuistoihin, uimarannoille, kesäteatteriin ja taidekeskuksiin, sisävesiristeilylle sekä eväsretkille jumalaisen kauniisiin kesämaisemiin, olisi ajettava viikonloppuruuhkassa joko omalle tai ystävien mökille saunomaan ja puuveneellä soutelemaan, särkiä ja ahvenia niemen nenään narrailemaan, olisi tehtävä kesäkeittoa, telttailtava ja grillailtava, hoidettava kukkia ja kitkettävä kasvimaat, käveltävä paljain jaloin ruohikolla, näyttäydyttävä puutarhakutsuilla hellemekossa ja hattu päässä, järjestettävä rapujuhlat...

Syksy on levollisempaa aikaa. Syksy vain on. Joko sateinen tai päivänpaisteinen, ehkä molempia. Syksyllä voi kaikessa rauhassa istua muistelemaan, mitä kaikkea kesällä sattui ja tapahtuikaan. Esimerkiksi sitä, miten yläpuolellani asuva yksinhuoltajaisä yhtenä kauniina kesäaamuna päätti aloittaa keittiöremontin ilmoittamatta siitä etukäteen naapureille mitään. Jylinä ja särkyvien kamojen lentely lattioille oli sitä luokkaa, että säikähdin hänen ehkä saaneen raivarin ja hajottavan koko rapun. Pihalla tapaamani pari taloyhtiön hallituksen papparaista päätti lähteä tiedustelukäynnille. Ei, kyse ei ollut raivarista, siellä vain jyrättiin eteisen ja keittiön välistä seinää kappaleiksi! Remonttilupa oli tietenkin pitänyt sitä ennen saada isännöitsijältä. No, tulihan ulkoiltua sinä päivänä, onneksi ei satanut ja onneksi lapsenlapsi, jonka piti tulla luokseni, oli jo edellisenä iltana ilmoittanut että ei tulekaan. Ikävämpi tilanne oli kolmannen kerroksen rouvalla, jonka selkä oli kesämökillä kipeytynyt niin että hän oli päättänyt tulla kaupunkiasunnolle "lepäilemään."

Seuraavana päivänä yksinhuoltajaisä tuli rapussa vastaan jotain kamoja kannellen, morjesti ja sanoi tekevänsä keittiöremonttia. On huomattu joo, sanoin ja enkös vain innostunut kertomaan, että kaataisin itsekin pari seinää jos minulla olisi siihen varaa. Riehaannuin jopa kehumaan hänen lapsiaan, parin viikon välein yläpuolellani jymistäviä riiviöitä. Mutta tään jylinän jälkeen lasten juoksentelu lienee kuin musiikkia korvilleni. Ja onko mies edes mikään yksinhuoltaja? Eilen pihapenkillä istunut naapurirapun rouva nimittäin arveli, että perhe saattaa asua eri paikkakunnilla työasioiden vuoksi. Näinä aikoina sekin on tietysti mahdollista. Samalla naapurirapun rouva esitteli kyynärvarresta alas asti kipsattua oikeaa kättään. Oli kaatunut marjametsässä, käsi kipsissä seuraavat viisi viikkoa. Vaan on minullekin sattunut ja tapahtunut: Lauantai-iltana kolmannen kerroksen leskimies (vai eronnutko sekin lienee?) yritti tulla kanssani samaan aikaan saunaan!

Onneksi olin lukinnut kakkospukuhuoneen oven. Kuulin kun sinne tuli joku. Olisiko minua ennen saunonut pariskunta unohtanut jotakin, ajattelin samalla kun laskin löylyvettä ämpäriin. Hetken kuluttua ovea yritettiin rynkyttää auki. - Kuka siellä? - Minäää! Miesääni huusi. Otin lukua vähän aikaa, sillä en tunne ketään sen nimistä. Ääni tuntui kuitenkin tutulta. - Olet tainnut erehtyä tunnilla! Kello on vasta vähän yli kuusi, sun saunavuoro on seitsemältä, huusin. - No niinpäs onkin... hän pyyteli anteeksi, selitti nukahtaneensa ja katsoneensa kellon väärin (oli ehkä ottanutkin jotain). - Mene kotiin nyt vaan, huutelin. Hän lupasi mennä. En kuitenkaan kuullut oven käyvän, olisiko asettunut pukuhuoneen penkille torkkumaan? En viitsinyt tarkistaa asiaa, kiersin vain lähtiessäni oven lukon hiljaa auki. Olin ollut vähällä saada selänpesijän. - Miks et huolinut? Poikani hekotteli puhelimessa.

Tänään olin vähällä lähteä Mäntyharjulle taidekeskus Salmelaan. Matkajärjestelyt pikkuauto- ja bussivirityksineen tuntuivat kuitenkin niin monimutkaisilta että väsyin jo niitä ajatellessani ja kai sielläkin on satanut koko päivän. Katselin netistä taidekeskuksen ja taulujen kuvia. Miljöön kauneuteen ja monimuotoisuuteen on ilmeisesti panostettu niin paljon, että taideteosten on oltava todella vaikuttavia etteivät mitätöidy ympäristön rinnalla, ehkä ovatkin. Tällä viikolla vietetään nuoruudenystävän synttäreitä, on tiedossa pari muutakin juhlaa. Koulukaverin mökille ehtinen vasta elokuun puolivälin jälkeen, olkoonkin että huussimatka vettä tippuvien kuusen oksien alitse ei houkuttele, kuka tietää vaikka hyyskän takana olisi karhu tai susi väijyksissä! Ja jos vaikka helleaalto yllättäisikin elokuulla, mökissä saattaisi olla liian kuuma ja ulkona pörräisivät hyttyset ja ampiaiset, joten taitaa olla paras pysytellä kotimaisemissa. Kovin rymäkkä yläkerrassa on nimittäin laantunut normaaleiksi remontin ääniksi, tosin eilen pora alkoi laulaa heti puolenpäivän jälkeen, vaikka oli sunnuntai ja leka läikyi iltakuuteen asti. Vaan ovathan kaupatkin sunnuntaisin auki, joku ajaa nurmikkoa, siivoaa, ja pesee pyykkiä ja ripustaa ne pihalle kuivumaan, vaikka on sunnuntai! Enää millään ei oo mitään väliä.

Miten vietät juhannusta?

Lähestytään taas niitä aikoja, jolloin on valmistauduttava vastaamaan kysymykseen: - Mites vietät juhannusta?

Yrittämällä pysyä hengissä. Vastasi muuan vanha mies, joka ärsyyntyi siitä että häneltä tuommoista edes kysyttiin, sillä pitihän kaikkien tietää, että hänen juhlansa ja arkensa olivat jo pitkään kuluneet pääosin sängyn pohjalla maaten.

Omiin varhaisimpiin juhannusmuistoihini liittyvät juhannuskoivut kotimökin rappujen molemmin puolin. Miten suloista olikaan istua auringon lämmittämällä rappusella tuoksuvien nuorten koivujen katveessa, maistella äidin tekemää simaa. Tuvan pöydällä valkoinen liina, luonnonkukkia maljakossa. Se oli siinä, kesän korkein hetki, juhla ja juhannusilta! Edessä koko elämä, tuntematon tulevaisuus ja tulevien kesien valoisat yöt.

Eräänä juhannusaattona lähdimme vanhempiemme kauhuksi serkkuni kanssa soutamaan läheiseen saareen, johon olimme nähneet joidenkin poikien leiriytyneen telttoineen. Soutelimme saaren ympäri, huutelimme poikien kanssa toisillemme ja palasimme kotirantaan, mutta sekin oli jo meille viisitoistavuotiaille seikkailu. Muutamaa vuotta myöhemmin Vesivehmaan Jenkkapirtillä tapaamani nuoruuden ihastus kutsui minut vanhempiensa mökille juhannuksen viettoon. Hänen poikakaverinsa, jonka olin tavannut aikaisemmin, oli kutsuttu mukaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Jännitin hiukan etukäteen sitä tyttöä, mutta jännitykset katosivat sitä mukaa mitä kauemmin jouduimme odottelemaan poikia saunareissultaan. He olivat juoneet siellä itsensä humalaan ja me kaksi kilttiä tyttöä, jotka emme olleet lähteneet saunaan etteivät meikki ja tupeeraukset olisi kärsineet, emmekä ottaneet viinaa ettemme olisi tulleet juovuksiin, saimme seurata lopun yötä, miten pojat toikkaroivat alastomina rantakallioilla, laulaa hoilasivat, kuseksivat ja oksentelivat siellä. Että semmoinen juhannus.

Oman perheen kanssa vietetyistä juhannuksista voisi kirjoittaa jatkoromaanin. Että miten aattoaamuna ani varhain lähdettiin ajamaan itä-Suomeen tätini mökille. Ensin oli miehen kanssa kinattu siitä, otetaanko matkalle eväät vai käydäänkö baarissa kahvilla. Minä, joka rakastin eväsretkiä, vein yleensä voiton vetoamalla siihen miten paljon baaria halvemmaksi omat eväät tulisivat. Perillä meitä odotti ihanalla paikalla ollut, mutta meidän perheelle aivan liian pieni mökkeröinen, jossa varsinkin sadesäällä oli yhden jos toisenkin kärsivällisyys koetuksella. Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina haluttiin lähteä ennen paluuruuhkaa kotimatkalle. Mutta niin oli moni muukin lähtenyt ja jossain vaiheessa autojono eteni etanan vauhdilla eteen päin. Kuumalla ilmalla autoropposemme moottori "alkoi keittää" ja jos vesikanisteri oli unohtunut auton perästä, ei muuta kuin ojien pohjilta vettä etsimään ja menoksi taas! Kaupungin juhannuskokolla on tullut värjöteltyä muutaman kerran. Eräänä juhannusyönä kokolta tultua istuimme poikani kanssa kotimme läheisellä kalliolla katselemassa, miten kantosiipialus Tehi kiiti juhannusyön risteilylle kohti Päijännettä.

Yhden juhannuksen olen viettänyt Unkarissa. He, jotka itse eivät vietä juhannusta lainkaan, olivat järjestäneet meille suomalaisvierailleen ikimuistoisen "juhannus napi kirándulásin", juhannuspäivän retken, joka huipentui illallisiin ja kokkojuhlaan vanhassa maalaiskartanossa. Ainakin yhden juhannuksen olen viettänyt kotona oman itseni seurassa enkä muista sen olleen mitenkään huono kokemus. Parina viime juhannuksena olen ollut lähiomaisteni luona pihajuhlissa. Tarkoittaa sitä, että yksi touhuaa terassin räystään alle sateelta suojaan nostetun grillin äärellä, toiset odottavat vilusta väristen vesi kielellä tuloksia, minkä jälkeen siirrytään sisätiloihin syömään ja ottamaan lasi viiniä. Myöhemmin illalla on pitänyt palata taksilla kotiin, koska viiniä ottanut sukulaismies ei ole arvannut lähteä auton rattiin ja koska paikallisbussit ovat lopettaneet liikkennöimisen aattona pian puolen päivän jälkeen ja koska en ole ajanut polkupyörällä pariin kymmeneen vuoteen. Eikä muuten ole pyörääkään.

Tämän tulevan juhannuksen varalle on tehty suunnitelmia koko kevään ajan, mutta niistä enemmän sitten kun näen, toteutuivatko ne ja jos niin millä tavoin. En ole enää vuosiin kysynyt tuttaviltani, miten he aikovat viettää juhannusta, ainoastaan toivottanut oikein hyvää sellaista!

Nyt meni hermo...

...ja sen kyllä huomaa, vai miten ne laulun sanat menevätkään? Olen aamusta asti kuunnellut automaattivastaajan kirkasäänistä nuorta miestä: "Tervetuloa! (iloisesti huudahtaen) Paikallisten Sanomien asiakaspalveluun! Jos asianne liittyy tilausasioihin, painakaa yksi, jos ilmoitusasioihin, painakaa kaksi..." Samalla kun painan ykköstä, hän latelee miten vaivattomasti asiat hoituisivat netin kautta (kaikilla oletetaan olevan nettiyhteys) ja verkon kautta (kalaverkonko?) voitte myös jättää yhteydenottopyynnön, minkä jälkeen hän kertoo kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan varattuja, mutta teitä kyllä palveltaisiin mahdollisimman pian. Sitten hän sanoo iloisesti "kiitos" ja palohälyttimen kaltainen kimakka ääni alkaa ujeltaa suoraan tärykalvooni! Pakko pidellä lankapuhelimen luuria kymmenen sentin päässä korvasta siihen asti kunnes kuulen puhelimen soivan jossakin kaukana ja sydämeni sykähtää: vihdoinkin!

Mitä vielä. Nuori miesääni ilmoittaa kaikkien asiakaspalvelijoiden olevan edelleen varattuja mutta teitä palvellaan ja laplaplaa... minkä jälkeen korviin koskeva ujellus alkaa taas, keskeytyy, jossakin soi puhelin, sydämeni hypähtää, mutta siellä kaukana puhelin ei ehdi soida toista kertaa kun miesääni ilmestyy etualalle kertomaan että kaikki asiakaspalvelijamme ovat edelleen varattuja. Luovutan. Yritän puolen tunnin kuluttua uudestaan, samat litaniat taas! Päätän lähettää kyseisen lehden näppituntumapalstalle viestin, joka maksaa minulle 1,10 euroa ja jota ne eivät tietenkään julkaise, mutta silti: Muistelen kaiholla aikaa, jolloin lehtenne asiakaspalveluun saattoi soittaa ilman että tarvitsi puolta tuntia kuunnella automaattivastaajan jorinoita. Yritän vielä kerran soittaa asiakaspalveluun, samat litaniat, samat odottelut! Latelen kaikki "huonot sanat" (poikani aikoinaan kirosanoista käyttämä ilmaisu) mitä muistan. Naputtelen näppituntumaan toisen kännykkäviestin: Lehtenne asiakaspelvelussa automaattivastaaja vakuuttaa tunnista toiseen kaikkien olevan varattuja, onkohan siellä yhtään asiakaspavelijaa edes paikalla?

Lähden lenkille ja kauppaan.

Palattuani yritän soittaa asiakaspalveluun. "Tervetuloa!" Iloisesti huudahtaen. Painan ykkösen, odotan, pitelen luuria korvasta kaukana, kuulen kaukaisen puhelimen soittoäänen, ei, yhä edelleen nuori miesääni tunkee etualalle ilmoittamaan kaikkien olevan varattuja. Kiroan, suljen puhelimen, irvistän verenpainemittarille joka nököttää keittiön pöydällä palveluvalmiina. Ei, ei nyt. Osaan kuvitella lukemat ilman mittauksiakin. Menen parvekkeelle syömään jäätelön, rauhoittumaan, mutta aurinko porottaa sinne niin kuumasti ettei siellä jaksa kauan alla. Palaan eteisen lipaston päällä olevan näppäinpuhelimen luo, nostan luurin, naputtelen paikallisten sanomien asiakaspalvenumeron, hengitän syvään, kuuntelen rauhallisesti samat litaniat kuin ainakin kymmenen kertaa aikaisemmin. Kestän urhoollisesti korvia repivän ujelluksen, jossain kaukana soi puhelin...

Mitä ihmettä? Se saa soida vielä toisen kerran ja naisääni vastaa! Mutta vaikka hän sanoo nimensä, varmistan silti että onko siellä todellakin ihan oikea, elävä ihminen? Hän vakuuttaa olevansa. Valitan hänelle miten koko aamupäivän olen saanut kuunnella vastaajan ääntä ja miten hirveästi se on mahtanut tulla minulle maksamaankaan, johon hän vain toteaa suloisesti että joskus meillä todellakin on ruuhkaa. Ei, en ole peruuttamassa tilaustani, päinvastoin. Tilasin sukulaisperheeseen joululahjaksi paikalliset sanomat puoleksi vuodeksi, nyt kyseinen tarjoustilaus on mennyt umpeen ja olen odotellut uutta tarjousta, turhaan. Nainen kertoo heillä olevan neljän kuukauden edullisen tarjouksen. Käy ilmi että sen hinta olisi melkoisesti korkeampi kuin aikaisempi puolen vuoden tilaus oli ollut! Mutta kun ilmenee, että olen itse kestotilaaja, saankin puolen vuoden tilauksen täsmälleen samaan hintaan kuin edellinenkin oli ollut. Voiko lähettää jo huomenna? Nainen kysyy. Kyllä, tänään ei taida enää ehtiä? Ei.

Ajattelen kauhulla joulukuun alkua, jolloin tämä sama koettelemus olisi taas edessä. Sukulaisperheessä aikuiset eivät oikeastaan välittäisi koko lehdestä, mutta lapset tykkäävät. Juuri lukemaan oppinut pienempi lukee mieluummin paikallisia sanomia kuin lasten lehtiä tai kirjoja. Ja minä tilaan. Tällä kerralla heille kaikille yhteiseksi nimipäivälahjaksi.

Jos olisin runoilija

Jos olisin runoilija
kirjoittaisin runon
minä olen puuseppä
kirjoitan runon

Tämä elämäni ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kirjoittamani haikuruno syntyi eräässä kirjoittajaseminaarissa lähes neljäkymmentä vuotta sitten. "Runolle ryhtyäkseen" ei siis tarvitse olla runoilija, ei kirjailija kirjoittaakseen tarinoita. Aikoinaan kirjailijaksi miellettiinkin henkilö, jonka kirja/kirjat olivat "oikean kustantajan" julkaisemia, nykyään se on paljolti kirjoittajan omassa harkinnassa, kutsuuko itseään kirjailijaksi vai ei. Sukulaismies ihmettelikin, miten paljon tässä maassa onkaan kirjailijoita kun televisiossa haastateltujen henkilöiden nimen perässä lähes poikkeuksetta on maininta "kirjailija", joillakin tosin varsinaisen ammattinimikkeen perässä. Toisaalta edesmennyt kirjailija Erno Paasilinna on sanonut: "Jokainen joka on kirjoittanut 20 vuotta, on kirjailija vaikka häneltä ei olisi julkaistu yhtään teosta." Oli niin tai näin, kirjailijuuteen liittyy gloriaa, tarinan sisällä olemisen tenhoa ja tunnelmaa. Julkisuuden valokeilassa paistattelemisen hehkua, jonka kääntöpuolena monen kohdalla on kielteisten kritiikkien ja tuulesta temmattujen lööppiotsikoiden synnyttämä häpeä, kaipuu takaisin tuntemattomuuteen.

Siellä, julkisuuden tuulilta suojassa me harrastajat saamme olla, kirjoittaa miten ja milloin itselle sopii. Sukeltaa sisälle tarinaan, kirjoittaa pitkää tai lyhyttä proosaa, ryhtyä runolle tai sepitellä repliikkejä, dialogia. Lehdille tarjottavissa tarinoissa on otettava huomioon kyseisen lehden edustama arvomaailma, kohderyhmä, jolle lehti on suunnattu eikä sittenkään ole varmaa, meneekö juttu läpi vai ei, tänne omaan blogiin kirjoittaessa on kaikista em. rajoituksista vapaa! Miten hyvin te kaksi tarmokasta naista teittekään kun perustitte tämän yhteisön, sillä minulta ainakin oma erillinen "blogiasema" olisi jäänyt toteuttamatta.

Harmi vain, että en vieläkään voi surffailla Samakasan sivustoilla kuten en netissä ylipäätäänkään lukemassa ja kommailemassa niin paljon kuin tahtoisin. Tietokoneen ääressä ajoittain tuntemani huonovointisuus kiusaa edelleen, tosin ei siinä määrin kuin vielä vuosi sitten. Syksyllä ilmestyy
ko. aiheesta kirja Kun säteily satuttaa.

Tuli mies...

Tuli mies. Nuorehko, salskean näköinen. Heti ovesta tultuaan hän loi nopean yleissilmäyksen läsnäolijoihin, merkitsi minut katseellaan. Minut, vaikka paikalla oli kymmenittäin minua nuorempia ja kauniimpia naisia! Määrätietoisin askelin hän käveli luokseni niin että tunsin käpertyväni kokoon pelkästä jännityksestä ja otin vaistomaisesti askeleen taakse päin. Mutta hän ei siitä välittänyt vaan ojensi kätensä ja vei minut lattialle. Osaankohan edes tanssia hänen kanssaan, ehdin ajatella ennen kuin olin jo valssin pyörteissä! Askelemme sopivat yhteen, vartalomme olivat kuin samasta puusta veistetyt, niin täydellisesti ne sulautuivat toisiinsa. Saisinpa tanssia hänen kanssaan koko illan, toivoin. Ja minä sain! Mies ei edes vilkaissut muita naisia. Hän kertoi etsineensä elämänsä naista pitkään ja heti ovella, luotuaan ensi silmäyksen minuun oli tiennyt, että tuossa, tuossa hän on! Minä, joka olin melkoisesti vanhempi häntä! Mutta aivan kuin arvaten ajatukseni hän kertoi aina olleensa kiinnostunut itseään vanhemmista naisista. Ja minä itseäni nuoremmista miehistä, ajattelin mutta en sanonut. Oli itsestään selvää että lähtisimme yhdessä pois, oli itsestään selvää että menisimme jomman kumman luo, oli itsestään selvää että... Mutta kesken juhlatilaisuuden ei olisi ollut sopivaa lähteä, niinpä me tanssimme tanssimme, liitelimme lattialla niin että toiset katsoivat sitä menoa, jotkut ihaillen, jotkut kateudesta keltaisina. Mietin, kenen kutsumana mies oli mahtanut tulla? Kävellyt kadulta juhlahuoneiston avoimesta ovesta sisään ja suoraa päätä minun luokseni! Kiihkeän tulisen tangon päätteeksi hän kumartuu puoleeni, huulemme ovat kohtaamaisillaan kun...

Suonenveto saamari! Parahdin tuskasta, vääntäydyin sängyn laidalle istumaan, painoin jalkaterää lattiaan, työnsin yöpöydällä olevasta purkista merisuolarakeita kielen alle, vedin villasukat jalkaani. Vähitellen pohjelihas alkoi pehmetä, kipu laantua. Että mistä nämä lähes joka öiset suonenvetokohtaukset johtuvat? Korkeakorkoisista kengistä, joku on sanonut. Mutta enhän minä ole käyttänyt korkkareita aikoihin. Elleivät ne sitten johdukin siitä että vuosikymmenten korkeilla koroilla kopsuttelun jälkeen jalat vieroksuvatkin matalakantaisia. Vai olisiko kyse paljon puhutusta feng shui-ilmiöstä? Siitä että nukkumahuoneeni on väärässä paikassa tai ainakin sänky on väärällä puolella huonetta? Viimeksi kun annoin makuuhuoneen vappuvieraan käyttöön ja nukuin olohuoneen sohvalla, suonenvetoa ei ollut yhtenäkään yönä. Mutta kun auki vedetty sohva täyttää puolet huoneen lattiasta, jatkuvasti en halua siellä nukkua. No, oli miten oli, nyt tilanne oli taas voitettu ja koska kello oli vasta viisi aamulla, päätin yrittää jatkaa nukkumista, vaikka ihana uneni tuskin enää jatkuisi. Voi itku. Turhaan yritin tavoitella unen tunnelmaa, se oli hiipunut kuin hiillos nuotiolla. En saanut enää palautettua edes miehen ulkonäköä mieleeni, en muistanut mistä kaikesta olimme puhuneet, mennyttä mennyttä kaikki! Sama riipaiseva tunne kuin joskus vanhoja valokuvia katsellessa.

Eräitä vanhoja valokuvia etsiessäni käteni osuu kirjoituspöydän kaapin perällä olevaan, punaisella kapealla silkkinauhalla sidottuun paksuun kirjenippuun. Omista vastauskirjeistäni ottamani kopiot ovat isossa ruskeassa kirjekuoressa. Jonakin päivänä luen ne läpi, elän sen tarinan uudestaan. Mutta sen aika ei ole nyt, varsinkin kun tarina jatkuu (silloin tällöin vaihdettujen sähköpostiviestien muodossa) yhä. Nyt lähden kauppaan, saan illalla rakkaan nuoren ruokavieraan.

Unkarin kukkia

Takatalvi. Pihlajan kukkien päälle satelee hiljalleen lunta. Aamukolean Helsingin yllä raskaina riippuneet lyijynharmaat pilvet kääntyvät paksuksi pumpulimatoksi, jonka yläpuolella kohoaa huikaisevan sininen avaruus. Pikkuruisesta ikkunasta näkyy kaistale lentokoneen huuruista metallisiipeä, siellä täällä aurinkoisen avaruusmaiseman keskellä kohoaa epäsymmetrisiä tötteröitä kuin pursotettua kermavaahtoa pehmisjäätelön päällä. Pian pilvet repeilevät, muuttuvat ohuiksi harsomaisiksi riekaleiksi ja savunharmaan autereen alta häämöttää kaukainen maa.

Tämä on minun ensimmäinen lentoni, ensimmäinen varsinainen ulkomaanmatkani ellei naapurimaita oteta lukuun. - Katsokaa, Karpaatit näkyvät! Katsoin. Kaukana alhaalla vuorten huiput kohosivat usvan keskeltä mustina ja terävinä kuin aavelinnan tornit. Vaaleat harsopilvet nuoleskelivat niitä ohuina pyörteinä peittäen ne välillä kokonaan. Näky oli oudon kaunis ja juhlallinen ja samassa se oli poissa. Alkoi miesten keskeinen kinastelu siitä, olivatko ne olleet Karpaatit vai jokin muu vuorijono. Ruokailun jälkeen lentoemännät tuovat täytettäviksemme maahantulokaavakkeet, joihin jostain kumman syystä tulee merkitä myös äidin tyttönimi.

- Siellä se Budapest keinuu iloisesti allamme, joku nainen huudahtaa. Mielessäni häilähtää kuva operetin rakastavaisista kukkivan mantelipuun alla. - Ihme ellei Tonavasta vesi karkaa kun tällä lailla keikuttaa, Unto, vanha patu musta baskeri päässä, huomauttaa. - Tubolev laskeutuu toisella tapaa, sillä lailla tasaisesti alaviistoon, matkanjohtaja tietää. - No kai se riippuu vähän paikastakin, mihin laskeudutaan, joku toteaa. Finnairin DC-8 kaarteli kaupungin yllä aivan kuin empien, mennäkö vai eikö mennä. Sitten alkoi pudotus. Talojen katot tulevat kohti! Käytävän toisella puolella pitkätukkainen tyttö pitelee korviaan. Lentämisessä minä eniten rakastan laskeutumista, ajattelin kun koneen pyörät koskettivat maata ja matkustajat alkoivat taputtaa vaikka kiidettiin vielä vinhaa vauhtia eteen päin. Kentän laidalla vilahteli kulottuneen näköisiä ruohotupsuja, ränsistyneen näköisen rakennuksen katolla kaiteen takana seisoi joitakin ihmisiä vilkuttamassa. Helsingissä oli sataa rätkittänyt räntää matkalaisten niskaan, Budapestissa leppeä kesätuuli hipaisi paljasta käsivartta kuin ystävän kosketus. Laskuportaiden edessä oli punainen matto odottamassa. Ei kuitenkaan meitä, vaan edellisellä koneella saapunutta Suomen opetusministeriä seurueineen, mutta sitä mattoa pitkin mekin saimme kulkea.

Lentoaseman uloskäynnin vierellä seisoi 16 punavalkoista Ikarusbussia viedäkseen yli kaksisataa suomalaista turistivaltuuskuntien jäsentä omiin ystävyyskaupunkeihinsa eri puolille Unkaria. Laitakaupungin lohduttomuus. Noen mustuttamia kerrostaloja, parempiakin aikoja nähnyt keltainen raitsikka kolistelee vastaan, ohi ajavien autojen pakokaasun katku pöllähtelee bussin avoimista tuuletusikkunoista sisään. Puoliksi jalkakäytävälle nostetun vaaleansinisen Trabantin irti repsottavasta eutovesta ruskea pahvisisus tursuaa esiin. - Varsinaiset Budapestin nähtävyydet odottavat teitä neljän päivän kuluttua, tulkki, harmaakiharainen Magdolna-rouva huomauttaa.

Unkarin matkaesitteessä oli ollut aukeaman kokoinen kuva unikkopellosta, pellon laidalla punapukuinen nainen leveälierisessä hatussaan, kukkakori käsivarrella oli hymyillyt puoliksi kameraan kääntyneenä. Toisessa kuvassa hevoslauma oli kiitänyt aron poikki ruskeat kyljet auringossa kiiltäen. Tämän maiseman ainoa piristys: hoitamattomien pihojen punaruusut! Rähjäisen näköistä esikaupunkialuetta kilometrikaupalla. Rusehtavia, kulottuneita peltoja, poppeleiden yksinäiset hoikat hahmot selin toisiinsa kääntyneinä kuin riitaantuneet puolisot. Operettien idyllisistä kylänäkymistä, husaareista, tanssitytöistä ei tietoakaan!

Mutta maisema muuttui sitä kumpuilevammaksi, mitä etelämmäksi tultiin. Tie polveili metsäisten vuorten keskellä, autereen takaa paistavan auringon kajossa luonto näytti utuiselta, puut kuin vihreää pumpulia, taustalla vuorten rinteiden vihreä vaahto. Välillä vuoret vetäytyivät kauemmaksi, antoivat kullankeltaisille viljapelloille tilaa kunnes sukellettiin taas metsän varjoihin. Puiden rungot vilistävät taakse päin, auringonläikät lepattelevat ikkunalasissa. Bussin käytävällä totisen näköinen mustapukuinen mies, joka oli ollut meitä vastassa lentoasemalla, tarjoilee virvoitusjuomia ja pálinkaa sekä pieniä suolaisia vehnäpullia, pogácsoja. Puoluevirkailija, kuten myöhemmin ilmeni.

Kauempana tien varrella oli omakotitaloja, joiden pihoilla hääri ihmisiä, ohut sinertävä savujuova väreili ilmaan. - Ne keittävät pihalla ruokaa, edessäni istuva Unto sanoi. Vaatimattoman näköisiä pikkumökkejä lepäsi loivalla rinteellä ympärillään viinipensaiden viivasuorat rivit. - Unkarilaisten kesätaloja, Magdolna huomautti. - Nuo harjakattoiset tuolla ovat viinikellareita, Unto tiesi. - Aikoinaan näistäkin maista yli puolet kuului Esterházyjen aatelissuvulle, hän jatkoi, teki sikaria pitelevällä kädellään ilmaan kaaren.

Lähes neljän tunnin bussimatkan jälkeen ystävyyskaupungin kirkontornit piirtyivät peltojen takana taivasta vasten, mutta yllättäen auto kääntyikin sivutielle. Vastaan tullut tyhjillään ajanut taksi, tummanininen lada väistyi sivuun että mahduimme ohittamaan toisemme. - Mitä siinä tienviitassa luki? Keijo kysyi, taitteli matkan aikana tutkimansa kartan kokoon. - Jotain aallamigazdasaagia, Unto sanoi. - Valtion maatila, Magdolna tulkkaa. Muhkean näköinen kaksikerroksinen keltainen rakennus, ullakkokerros kolmantena. Ruskeatiilinen katto aivan kuin talolla olisi ollut hattu päässä, lierit lerpallaan alaspäin, myös auki jätetyt ikkunaluukut olivat ruskeat. - Tämä barokkilinna on entinen aateliskartano, nykyään valtion omistuksessa, Magdolna selittää. Kuvitelmissani kaunis nainen kuljeskelee kartanon puutarhassa valkoisissaan, katsoo kujeillen päivänvarjonsa alta. Sissi-keisarinna! Unkarin kuningattareksi aikoinaan kruunattu Erzsébet (Elisabet) seuranaistensa saattelemana. Myös kuningattaren unkarinopettaja, kreivi Andrássy kuuluu seurueeseen. Nurkan takaa karauttavat valkoisten hevosten vetämät kullatut vaunut, vaunuissa jämerän näköinen keisari Frans Joosef suoraselkäisenä istumassa. Wieniläisvalssi soi.

Kartanon pihalla seisoi sinipaitainen mies. Kuin maasta kasvaneena, siihen juurtuneena. Kädet selän takana hän kääntelee päätään, seuraa katseellaan kun Ikarusbussi kärryn pyörien painaumissa notkahdellen vyöryy pihaan. - Täällä onkin jo isäntämme, Isänmaallisen kansanrintaman sihteeri Géza K. meitä odottamassa, Magdolna toteaa. - Näissä maissahan sihteeri on suurempi herra kuin puheenjohtaja, Markku, matkanjohtajamme huomauttaa. Géza K. kävelee rauhallisin askelin auton luo, pieni mies, kookas nenä, korkeat poskipäät. Hän ojentaa jokaiselle autosta astuvalle naiselle kätensä. Toinen sandaalini on kateissa bussin penkkien alla, lyhyen kiihkeän etsinnän jälkeen se löytyy. Astun autosta viimeisenä. Pihlajanmarjan punaiset varpaan kynnet. Géza K:n raukea katse valpastuu, hänen kädenpuristuksensa on kuiva ja lämmin, hän hymyilee, lausuu pitkän sametinpehmeän litanian, jonka Magdolna tulkkaa: "Tervetuloa Unkariin."

Riennän Keijon ja Annelin luo suurten vanhojen puiden alle varjoon, viileään. Lenseä iltapäivän hetki. Aurinko ohuen autereen takana, värien kontrastit ovat pehmeämmät kuin Suomessa. Ilma väreilee aivan kuin katselisi sitä veden läpi. Hiekkapäällysteisillä pihapoluilla on pieniä keltaisia kiviä kuin linnunmunia, kartanon takaiselta pellolta kantautuu tuulen mukana hienoinen lannan haju, kuuluu kyyhkysten huhuileva alakuloinen kujerrus. Tunne siitä, että olen ollut täällä ennenkin. Valkotukkainen bussinkuljettaja, joka kasvojen sileydestä päätellen on tuskin vielä viittäkymmentäkään, nostelee bussin tavaratilasta matkalaukkuja kuin valaan vatsasta esiin. Akaasiat ovat jo kukkineet, on ruusujen aika, perjantai, kesäkuun yhdestoista vuonna 1982, Suomi-Unkari ystävyysviikon ensimmäinen päivä. Tunnelma pidättyväisen odottava.

Géza K. näkyy tarttuvan Ilmin, vanhan rouvan matkalaukkuun, alkaa retuuttaa sitä pääovea kohti. - No johan oli vastaanotto! Ilmi hykertelee. - Meijän Kalle sanoo, että elähän kompuroi, paahtaa itse edeltä. Ruokailun alussa, Géza K:n pitämän puheen jälkeen kohotetaan tervetuliaismaljat, minkä jälkeen kotikaupunkimme nimeämä matkanjohtaja Markku vastaa puheeseen, nostetaan toiset, ystävyyden maljat. Näinköhän virallista tämä tulee koko ajan olemaan, ajattelin. Samalla rahalla olisin päässyt viikoksi etelään. Pihalla vanhojen puiden katveessa olin kokenut lyhyen olla-olemassa-tunteen, ollut siinä hetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä kunnes sekin oli sekoittunut majoittumisen hässäkkään. Vai niinkö sen tuli ollakin? Hyvä fiilis oli filmin tavoin pätkittävä lyhyiksi kohtauksiksi, liimattava erillisiksi kuviksi yksiväristä taustaa vasten, sillä muuten se lakkaisi olemasta hyvä? Matkanjohtaja sekä Anneli ja Keijo, aviopari, olivat saaneet keskimmäisen kerroksen kaksi komeaa, tyylihuonekaluin kalustettua sviittiä, meidät muut, "rupusakki", niin kuin Ilmi sanoi, oli majoitettu jyrkkien portaiden päähän ullakkokamareihin, joihin kaikkiin kuului oma suihku ja wc. Mustakiharainen kaunis tarjoilijapoika kantaa höyryävän liemimaljan sisään. Sen jälkeen kunkin ruokailijan eteen tuodaan lautanen, jossa riisipedillä köllöttää kokonainen paistettu kana! - Onko teillä unkarilaisilla aina tapana syödä näin runsas lounas? Anneli huudahtaa. - Unkarilaiset syövät kolme kertaa päivässä, Magdolna toteaa. Jälkiruoaksi tarjotaan mansikoita sokerin ja kermavaahdon kera. Ruokailun aikana kartanon pihalle on ilmestynyt linja-auto, vain hieman pienempi kuin se millä olimme lentoasemalta tulleet. Sivuikkunaan kiinnitettyyn pahvikylttiin on tekstattu "különjárat" - erikoiskuljetus. - Kylänjäärät, Unto vitsailee.- Mehetünk, Géza K. sanoo. - Menkäämme, Magdolna toistaa.

Ilta-aurinko kultasi kaupungin keskustan barokinkeltaiset matalat kerrostalot, pehmensi seinien rappeumat. Aukean laidalla vanhan kivitalon seinässä oli pieni valkoinen laatta, johon oli kaiverrettu runoilija Ady Endren nimi ja päivämäärä 10 lokakuuta v. 1910. Tuolloin Ady Endre oli sillä paikalla lukenut ohikulkijoille runojaan. Avoimesta ikkunasta, ilmeisesti radiosta, kantautui naisäänen laulamana haikean kaunis unkarilainen kansansävelmä. Menneisyys ja nykyisyys olivat vahvasti läsnä. Pienten kukkien hiljainen kauneus tylynharmaata tiilimuuria vasten. Unkari. Vastakohtien, runon ja realismin maa. Heidän omalla kielellään Magyarország, madjaarien maa. Kotitekoisen näköisiä hellemekkoja, kauniisti puettuja pikkulapsia, farkkuihin ja teepaitaan pukeutuneella nätillä tytöllä sauhusi tupakka keskellä suuta. Laiha kirjava kissa luikahti aidan alitse pihaan, harmaatukkainen sokea mies ylitti vaimonsa taluttamana katua, punainen skoda pysähtyi odottamaan. Kesäillan viipyilevä rauha lepäsi kolhiintuneiden katujen yllä. Tai ehkä vain matkalaisen mielessä, sillä tämä oli leikkauspiste, jossa paikallisten asukkaiden arki ja hetki sitten saapuneen vieraan kokema uutuudenviehätys kohtaavat toisensa ja muualta tullut katselee vielä kaikkea näkemäänsä ulkopuolisen silmin.

Ajettiin kaupungin toiselle laidalle. Siistit kadut, vieri viereen rakennetut eri väriset korkeat elementtitalot pyöreäkattoisine parvekeaukkoineen edustivat kokeilevaa arkkitehtuuria. Pidin enemmän kaupungin keskustan vanhojen talojen sisäpihoista, pelargonioista ikkunalaudoilla. Maalauksellinen kadunpätkä sopisi operetin lavasteeksi, ajattelin. Metsäisen vuoren rinteellä oli vauraan näköisiä valkoisia omakotitaloja, mutta keskustan katukiveys oli paikoin pahoin lohkeillut, talot remontin tarpeessa. Entisöintitöiden kerrottiinkin olevan aluillaan. Aivan kaupungin sydämessä oli arvokkaita kirkkoja ja katedraaleja. Piispan palatsin parvekkeella oli kromiteräksestä valmistettu Franz (unkarilaisittain Ferenz) Lisztin patsas. Hampputukkainen säveltäjä nojasi parvekkeen kaiteeseen hätkähdyttävän elävänä. Kaupunki oli suurempi kuin olin luullut. Mutta metsän peittämien pehmeälakisten vuorten keskellä se oli kuin kattilassa, huohotti ja höyrysi kesäpäivän kuumuudessa eikä vettä missään.

Nuorisotalossa kaksi pitkätukkaista poikaa esitteli toimitiloja. Vaatimatonta mutta tarkoituksenmukaista. Istuttiin koville tuoleille katsomaan poikien tekemää videota. Utuisia kuvia ystävyyskaupungista, hiljaista melankolista musiikkia. Olin kuulevinani siinä veden solinaa. - Tämä on nyt kai sitä korkeakulttuuria, Ilmi supattaa. - Fantastista! Riikka, pitkätukkainen nuori nainen huokaa. - Onneksi taidetta, taiteen henkeä ei voida kahlita yhteiskuntajärjestelmien raameihin, Anneli sanoi. - Kyllä jossain niinkin tapahtuu, Keijo huomautti. - Mutta jos kansanperinne ja kulttuuri on yhtä vanhaa ja vahvaa kuin täällä, se kyllä tunkee itsensä esiin, oli järjestelmä mikä tahansa, Unto, jo 15. kertaa Unkarissa, sanoi. Jo tuon musiikkihetken vuoksi kannatti lähteä matkalle, ajattelin.

Isänmaallisen kansanrintaman kaksikerroksinen puoluetoimisto sijaitsi hiljaisella kadulla. Sisäänkäynnin edessä seisoi joukko unkarilaisia meitä odottamassa. - Sunnuntain perhevierailujen isäntäväkeä, Magdolna sanoi. Esittäydyttiin. Ruskeakiharainen nainen, jonka poskipäät olivat kuin ohutta rypistynyttä paperia, rientää kädet ojossa luokseni. - Minä teidän emäntä, Molnár Arpádné Horváth Judit, hän esittelee itsensä, maiskauttaa huuliaan kummankin poskeni kohdalla, katsoo minua käsivarsiensa päästä. - Olette kaunis, hän sanoo. - Kiitos, hymyilin hämilläni. - Hän on Arpád Molnárin vaimo, omaa sukuaan Judit Horváth, Magdolna selvitti. - Useimmat naimisissa olevat naiset käyttävät miehensä nimeä ja liite né ("nee") aviomiehen etunimen perässä ilmaisee, että kyseessä on sen ja sen nimisen miehen vaimo, hän jatkoi. - Entäs ne kellä ei miestä ole? - He siintyvät tyttönimellään, sukunimi ennen etunimeä. - Halonen Kallenee! Ilmi joka oli oitis omaksunut unkarilaisen käytännön, esittäytyi Untolle. - Tässä on minun poika Gábor, Judit sanoi. - Csókolom, äitinsä takana seisoskellut mustapartainen nuorukainen tervehti minua kunnioittavasti. - Minulla myös toinen, nuori poika, n u o r e m p i poika, Judit korjasi kiireesti kielivirheensä. - Puhutta hyvin suomea, sanoin. - Minä opiskellut suomalaisia kieliä kaksi vuotta, mutta tämä hyvin hyvin vaikea. Minulla vanha pää! Judit nauroi remakasti, koputti etusormellaan ohimoaan. - Iloitsen että sinä tulet minun perheni vieraaksi. Nah, mutta nyt on mentävä, tapaamme sunnuntai-iltana tässä. T ä s s ä, hän toisti, näytti katukiveystä aivan kuin olisi halunnut naputtaa sitäkin kynnellään. Samalla hän loihti kasvoilleen murheellisen ilmeen, vilkaisi puolueen toimitaloon päin, kohautti olkapäitään ja huokaisi teatraalisesti. Ele, joka kertoi enemmän kuin sata sanaa. Sitten hän hymyili taas, halasi minua, moiskautti pusun poskilleni ja riensi pois. Aivan kuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt ohitseni. Siitä alkoi Juditin ja minun lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt ystävyys.

Vähän ennen puolta yötä meidät saatettiin takaisin kymmenen kilometrin päässä kaupungista olevaan majapaikkaamme, kartanohotelliin. Seuraavana päivänä ohjelmassa olisi mm. retki maaseudulle. Isäntämme Géza K. ja lentoasemalla vastassa ollut János sanoivat tulevansa hakemaan meitä aamuseitsemältä. - Seitsemältä! Ei voi olla totta! Riikka ja Päivikki, seurueemme nuorimmat parkuivat yhteen ääneen.

-----------------------------
Tarinassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.

Anteeksi kuinka?

Sunnuntaina juhlittiin ekaluokkalaisen synttäreitä. - Kahdeksan vuotta sitten äitienpäivän aattona sinä olit ensimmäistä kertaa luonani, pötkötit sylissäni ja minä lepertelin sinulle, mutta sinä et osannut vielä puhua mitään. - Eikä sun tarvinnut koko ajan kysyä että "mitä?" Hän huomauttaa, vetäisee kahden uuden rautahampaan komistaman ilkikurisen hymyn.

Siis - mitä? - No sitä kun sä et kuule, vaan kaikki täytyy sanoa kahteen kertaan, hän täsmentää. - Olen huomannut saman, vappuvieraani nyökkäilee toisaalta. No johan nyt! Mahdoton sitä on kuulla kun ekaluokkalainen suoltaa sanoja hirvittävällä nopeudella ja vappuvieras huutelee toisesta huoneesta kovalla kumealla äänellä, joka särkyy tuhansiksi sirpaleiksi ennen kuin tavoittaa minut keittiöstä ja minun on pakko tulla kauha kourassa ovelle kysymään että mitä? Asuntoni on melkoinen kaikukammio, jossa oma äänikin kumisee korviini niin että ensin säikähdän, mikä tietysti johtuu siitäkin että harvoinpa minä yksinäni kovalla äänellä keskustelen. Pehmenisikö akustiikka jos vaihtaisin ohuet verhot ja matot paksumpiin? Ja onhan niitä olemassa kangastapettejakin. Olkoot, turhan kallista ja monimutkaista minulle.

Jo aikoinaan lasteni isä huomautteli huonokuuloisuudestani. Ehkä kyse oli silloin valikoivasta kuulosta, itse hän osoittautui joissakin tilanteissa suorastaan umpikuuroksi. Pari vuotta sitten sukulaismies kehotti minua hankkimaan kuulolaitteen. Mitäs puhua mökeltää nikotiinipurkka suussa niin epäselvästi, ettei siitä kuulolaitteen avullakaan saisi selvää! Ja sisko taas puhuu hiljaa ja matalalta kuin maan alta. Paikallisbussissa puolituttu nainen äheltää vierelleni istumaan, vaikka kokonaisia tyhjiä penkkirivejäkin olisi vapaina, alkaa ohuella äänellä piipittää jotain joka hukkuu toisen, kännykkäänsä räpeltävän matkustajan kailotukseen. Mutta nainen ei ilmeisesti odotakaan minun kommentoivan, koska silloin tällöin ynähtämäni "niin" tuntuu riittävän. Sitten hän yllättäen kysyy ikääni. - No ei uskoisi, hän huudahtaa kun kerron. - Kuvittelitko ehkä vanhemmaksi, kysyn. - En kun nuoremmaksi (tämän kuulen jo oikein hyvin). - Omasta mielestäni olen ikäiseni näköinen, sanon tekohurskaasti. - Vaaleat pysyvät kauemmin nuorina, hän, tummatukkainen toteaa, jatkaa kesken jäänyttä jorinaansa, jonka minä suljen kuuloetäisyyden tuolle puolen, jää onneksi minua ennen bussista pois.

Kuulo huononee, näkö himmenee ja merkillistä, miten sekään että joku sanoo mun näyttävän ikäistäni nuoremmalta, ei hivele enää mieltä niin kuin joskus. Ei se tietenkään pahaltakaan tunnu, mutta mitä sillä on merkitystä, minkä ikäiseltä jonkun mielestä näyttää kun kuitenkin on sen ikäinen kuin on, aamupeilissä ehkä jopa ikäistään vanhemman näköinen ja kaupungille laittautuneena päinvastoin. Muuttuuko ihmisen ikäkäsitys jotenkin sallivammaksi samalla kun hän itse vanhenee? Kun aikaisemmin on mielikuvissaan jaoitellut ihmiset nuoriin, keski-ikäisiin ja vanhoihin, enää onkin vain erilaisia ihmisiä, joiden iällä ei ole merkitystä sen rinnalla, millaisia he muuten ovat? Mitä ajattelevat, tekevät, harrastavat. Vai lieneekö tämäkin yksilökohtaista.

- Ihan hyviä nuo seitileikkeet, kuulen vappuvieraani sanovan sen jälkeen kun hän on pessyt asuntoni ikkunat ja syönyt laittamani aterian. - Niin minustakin, ovat vielä sopivasti neljän kappaleen pakkauksissa, sanon. - No minä kyllä puhuin siideristä enkä seitileikkeistä, sanoin että ihan hyvää tuo ostamasi päärynäsiideri, hän huomauttaa. Hiljenen. - Tämmöistä tämä tulee olemaan, huokaan alistuneena, hymyilemme yhteisymmärryksessä. Juttelemme niitä näitä eikä hänen äänensä tältä etäisyydeltä tunnu lainkaan liian kovalta ja kumealta eikä minun tarvitse kertaakaan kysyä että mitä. Samalla muistan ekaluokkalaisen huomauttaneen, että on kohteliaampaa kysyä "anteeksi kuinka" kuin töksäyttää "mitä." Siis muistini ainakin vielä pelaa.

Toisaalta voisi olla kiehtovaakin pikkuhiljaa muuttua arvaamattomaksi mummon huupeloksi,joka laukoo mitä tahansa milloin tahansa ja missä tahansa, laulaa kovaa ja korkealta penkin alle, soittelee, lähettelee kortteja ja viestejä väärille henkilöille ja vääriin osoitteisiin, karkailee (siis itsekin eikä vain virtsa!) eikä osaa kotiin muuten kuin etsimään hälytetyn pelastuslaitoksen salskean näköisen kaverin saattelemana... Oivoi mitä mahdollisuuksia onkaan vielä edessä päin! - Eri asia, huomaisiko kukaan minun karanneen, sanon vappuvieraalleni, omalle kultakuopukselleni, joka ainoastaan hymähtää huvittuneena.

Siispä sittenkin varminta yrittää pitää hoksottimet terävinä niin kauan kuin mahdollista ja vappuvieraan lähdettyä laittaa lankapuhelimesta vastaaja pois päältä siltä varalta, että muuan selkeä- ja seksikäs ääninen mies, jonka kanssa emme vieläkään ole tavanneet muualla kuin puhelimessa, sattuisi soittamaan myöhäisen vapputervehdyksen.

Juhlan jälkeen

Merkillisen paljon ja merkillisen monenlaisia muistoja ja mielikuvia sunnuntainen ystävyysseuran vuosijuhla synnytti, vaikka itse juhla oli tyypillinen pönötyssellainen puheineen, tervehdyksineen, ansiomerkkien jakoineen. Tasokkaat musiikkiesitykset pehmensivät kuitenkin tunnelmaa ja taidokas tanssiryhmä toi tuulahduksen Unkarista. Ja hyvä idea puheenjohtajalta oli nostattaa välillä juhlakansa kovilta tuoleiltaan pariksi minuutiksi jaloilleen, päästää tapailemaan tuttujaan. Suomalais-unkarilainen noutopöytä oli katettu opiston ruokalaan. Lasi viiniä olisi piristänyt vakavailmeistä perisuomalaista tunnelmaa, jonka vallassa monet samaan pöytään sattuneet, toisilleen tuntemattomat ruokaansa pureskelivat, mutta viinitarjoilua ko.tiloihin ei ilmeisesti saanut järjestää. Muistelinkin kaiholla erästä aikaisempaa, ravintolassa järjestettyä riemullista vuosijuhlaa samalla kun yritin varjella puseroni leveitä tönkköhihoja ryvettymästä ruokaan. Oli jotenkin poissaoleva "ohi on" tunne vielä kotiin tultuakin. Mutta sitten tulivat muistot! Hiljalleen, kuin sulavan lumen alta nuppujaan kohottelevat, auringon lämpöön heräilevät kevään ensi kukkaset.

Juhla oli sittenkin tehnyt tehtävänsä. Kyynelsilmin kuuntelin rahisevalta kasetilta musiikkia, jonka siivittämänä kolmekymmentä vuotta sitten olin lähtenyt ensimmäiselle Unkarinmatkalleni, etsimään sanoja, tarinaa siihen musiikkiin. No, se hanke sittemmin kaatui, mutta sen tilalle syntyi monta muuta tarinaa. Sillä ensimmäisellä matkallani olin ollut sunnuntai-illan perhevierailulla Juditin (nimi muutettu) luona ja olimme siitä lähtien pitäneet yhteyttä, paitsi nyt en ollut kuullut hänestä aikoihin mitään. Judit ei ollut koskaan kertonut ikäänsä, Unkarissa naisen ikä on tabu, mutta eräiden muualta saamieni tietojen perusteella arvelin hänen jo olevan lähempänä yhdeksää kuin kahdeksaakymmentä vuotta. Olimme viimeksi nähneet toisemme kymmenen vuotta sitten, mutta kirjeitä, kortteja ja pieniä lahjoja oli lähetelty. Olin lähettänyt hänelle joulutervehdyksen ja nyt, juhlan jälkeisissä tunnelmissa ex-tempore ostanut kirjakaupasta hempeän kuvakortin, kirjoittanut Juditille "kevättervehdyksen Suomesta." Samalla olin vastannut erääseen Unkarista juhlapäivän aamuna tulleeseen sähköpostiviestiin ja ohimennen maininnut, että en ole kuullut Juditista pitkään aikaan mitään. Toiminnan miehenä kyseinen henkilö oli alkanut ottaa asiasta selvää ja kun seuraavana aamuna avasin sähköpostini, siellä oli suruviesti odottamassa.

Kaikkein järkyttävimmältä minusta tuntuu se, että Judit on kuollut jo viime vuoden syksyllä. Jotenkin olisin odottanut, että hänen poikansa, jotka olin tavannut monet kerrat, olisivat ilmoittaneet asiasta. Vai oliko Judit halunnut kaiken tapahtuvan hiljaisuudessa, ehkä ennen kuolemaansa kieltänyt ilmoittamasta kenellekään? Oliko joulutervehdykseni, johon olin laittanut yhteystietoni, mennyt lainkaan perille? Oliko Juditin ja hänen muutamaa kuukautta aikaisemmin kuolleen miehensä (siitäkin sain nyt samalla tietää) talo myyty jo tuolloin ja millainen käytäntö heillä on edesmenneelle henkilölle tulevan postin kanssa? Ei aavistustakaan. Omaa, valmiiksi kirjoittamaani kevättervehdystä en ollut vielä ehtinyt postittaa.

Itkuinen olo lopun päivää, illalla sytytin Juditin muistolle kynttilän, kaadoin lasiin konjakin, "vain pieni malja" niin kuin Juditilla oli ollut tapana sanoa. Kuvat soljuivat mielessäni, muistin Juditin remakasti nauramassa, hänen teatraalisen ilmeensä kun jokin asia ei mennyt mieltä myöten, katselin hänen maalaamaansa taulua, pieniä emalitöitä ja lukemattomia häneltä saatuja ruukkuja ja maljakoita kodissani. Mietin, miten ne, joilla on menoa ja juhlaa tämän tästä, kestävät ne ja niiden synnyttämät jälkitunnelmat. Minun psyykeni ei kestäisi, tarvitsen ainakin parin päivän palautumisajan. Muistoihin voi asettua lekottelemaan mutta ei jäädä olemaan, ne ovat kuin eilen syöty jäätelö... Ainoa mikä ON, on tämä hetki tässä, nyt. Tiikerikakku uunissa.

Palaneen käryä

Eilen olin vähällä polttaa kotini. Silmäilin päivällä kirjastosta mukaani tarttunutta teosta, katselin toisella silmällä tv:n viidakkoperhettä, unohduin seuraamaan nuoren naisen pakoa leijonien kynsistä kun tunsin nenässäni voimakkaan ruoan hajun.Yläkerran naapurissako käristetään kastiketta?

Ei, vaan käry tuli omasta keittiöstäni! Olin laittanut hellan päälle, nokareen voita paistinpannulle, ottanut kananmunakotelon pöydälle ja ilmeisesti aikonut vain piipahtaa toimittamassa jonkin asian olkkarin puolella. Ihme että palovaroitin ei reagoinut mustuneen rasvan käryyn. On kai vaihdettava patteri ja samalla öljyttävä omat hoksottimeni.

Tätä ei voitane laskea ikääntymisen piikkiin, sillä vastaavaa on tapahtunut ennenkin. Aikoinaan avioeroni jälkeen kun oli haaveissa löytää uusi kumppani, muuan harrastuspiirissä tapaamani mies tuntui niin mukavalta että kutsuin hänet eräiden tekosyiden varjolla kahville kotiini. Kävi ilmi että hän oli onnettomasta avioliitosta onnettomaan avoliittoon päätynyt ikuinen onnen etsijä, jolla oli tarve kertoa elämäntarinaansa niin että minun elämäni tarinalle ei aikaa ja kiinnostusta riittänyt lainkaan. Sen verran hänen tapaamisensa kuitenkin vaikutti että unohdin tyhjän paistokasarin kuumalle hellalle niin että kasarin kannesta jäi vain nuppi käteeni. Seuraava kumppaniehdokas oli kapakassa kohtaamani rehdin tuntuinen ammattimies, joka viikonloput voiteli viinalla itseään. Siinä ei tainnut kärähtää muuta kuin hiukan sydämen syrjää, joka sekin parani pian, mutta sitä seuraavan, toisella paikkakunnalla asuneen herrahenkilön kanssa olin vähällä polttaa siipeni. Poltinkin. Sen jälkeen olen keskittynyt polttelemaan pääasiassa tuikkukynttilöitä, mitä nyt eilen oli vähällä roihahtaa koko koti. Onni onnettomuudessa oli että en ollut lähtenyt viemään roskia ulos ja unohtunut lörpöttelemään jonkun naapurin kanssa. Mutta nyt on huusholli tuuletettu, munat paistettu ja syöty ja voin suunnata uusiin seikkailuihin, mikä tänä päivänä tarkoittaa lähikaupassa käyntiä.

Parin kilon painonpudotus tähtäimessä aion ostaa vain jotain kevyttä syötävää. Viikonlopun juhlien jälkeen voi sitten taas vähän aikaa syödä tuhdimmin. Juhlapusero on jo katsottuna. Metallinhohtoinen rusehtava, valmiiksi rypistyneen näköinen röyhelökauluksinen kietaisujuttu, jonka hihat levenevät kyynärpäistä alas päin, kaunis, vaikka sen itse sanonkin. Ja itsehän se on sanottava, sillä harvoinpa toiset naiset saavat sellaista sanotuksi eivätkä miehet rohkene. Mutta alapuoli on vielä avoin. Jos kyseessä olisi iltatilaisuus, ilman muuta pitkä musta halkiohame, mutta iltapäivällä oppilaitoksen juhlasalissa pidettävään tilaisuuteen parempi vaihtoehto lienee mustat pitkät housut, varsinkin kun joudun kävelemään melkoisen matkan bussipysäkiltä juhlapaikalle. Polvipituinen kapea musta hame vaatisi nimittäin korkeakorkoiset avokkaat, mutta koukkuvarpaani viihtyy paremmin matalahkokorkoisissa. Että voi tätä naisen elämää! Parasta laatua olevat mustat pitkikseni ovat kuitenkin liian kapeat em. puseron kumppaniksi, joten pesin toiseksi parhaat leveämpilahkeiset ja kun prässään niiden prässit näkymättömiin, ne saavat kelvata. Harkitsin kyllä uusien juhlahousujen ostamista, mutta muistin tyttäreni kehotuksen käyttää entisiä vaatteita, joita minulla on kuulemma kaapit täynnä ja joista monet ovat ehkä vain kerran käytettyjä, hinnakkaita pukimia. Hiuksista ei tällä kerralla liene ongelmaa kunhan vain pidän ne pesemättöminä juhlapäivään asti, ettei pari viikkoa sitten sävytetty lempeä hiekka ennen aikojaan hulahda hiirenharmaaksi.

Mökin tyttö maailmalla; kauan sitten Kanadassa

Vuonna 1912, jolloin muuttoliike Suomesta Kanadaan oli vilkkaimmillaan, lähti muuan suomalaistyttö, jota tässä tarinassa kutsun Matildaksi, ison veden taakse parempia elämisen mahdollisuuksia etsimään. Koti- Suomeen, mummon ja papan luokse häneltä jäi pieni tytär. Kanadassa Matilda pääsi hyvään perheeseen apulaiseksi, tapasi sittemmin toisen Suomen siirtolaisen, savolaispojan, jonka kanssa meni naimisiin. Perheeseen syntyi viisi lasta ja Matildan Suomeen jäänyt tytär kutsuttiin kuudenneksi. Mutta tyttö sanoi, että ei lähde Suomesta mummon luota mihinkään. Tästä päättäväisestä tytöstä tuli sitten aikanaan minun anoppini. Myöhemmin hän kävi monta kertaa Kanadassa, sukulaiset sieltä kävivät Suomessa ja kesällä 1989 meidät mieheni kanssa kutsuttiin kolmeksi viikoksi Kanadaan.

Seisomme Matildan haudalla, kukattomalla, kivettömällä jalkapallokentän kokoisella ilta-auringon kultaamalla hautausmaalla, viitisenkymmentä kilometriä Vancouverista itään. Toinen toistensa kaltaiset tummat muistolaatat on painettu tiiviisti nurmikkoon kiinni. Matildan laatan vuosiluvuista voi päätellä hänen olleen kuollessaan yhdeksänkymmentävuotias. Taivaanrannalle utuisena piirtyvästä vuorijonosta erottuvat metsän peittämä "Blue Mountain" sekä lumihuippuinen vuoripari "Kultaiset korvat." Matildan ja hänen miehensä rakentaman talon, "farmin" seinistä jo maali rapisee, porras narahtaa askelten alla, muistojen talo natisee liitoksissaan. Mutta pihamaalla ruusut hehkuvat kuten ennenkin, pihlajan marjat ovat jo alkaneet punertua. Täällä Matilda hoiti perhettään, kasvatti kanoja ja lapsiaan, ompeli vaatteita sekä omille että vieraille, täältä hän ajoi "kaarallaan haalille" näytelmäharjoituksiin, täältä lähtivät kirjeet ja paketit Suomeen. Nyt toinen pojista asuu farmilla koiransa kanssa. Hänen seitsemänkymppisen, valkoisiin pukeutuneen Doris-sisarensa (nimi muutettu) valkoisten avokkaiden piikkikorot kopisevat pihapolun kiveyksellä. Kuusi ohutta hopeista rannerengasta helähtelee vienosti ladyn käännellessä valkoisen pontiacinsa rattia. Rekisterilaatassa, numerotietojen alapuolella lukee maakunnan tunnus: "Beautiful British Columbia."

Vancouver kaupunki sinivuorten syleilyssä. Puhdas, kaunis, vauraan näköinen. Pilvenpiirtäjät peilautuvat toistensa kylkiin, tuhannet valot kuvastuvat pastellinpehmeinä Tyynenmeren tummaan veteen. Tyylikkäitä siltoja. Punaseinäiset hissit liukuvat Harbour Centren, näköalapaikan ulkoseinää kuin kuoriaiset ylös, alas. Kaupungin keskellä uiskentelevassa pitkulaisessa saaressa sijaitsee Stanley Park, rannoillaan intialaisten tekemien värikkäiden toteemien uljaat rivit. Puiston laidalla olevalla juomapaikalla tapaamme muutaman sanan suomea puhuvan saksalaisherran, joka on tullut hakemaan vettä koiralleen (vaiko vaimolleen?) Hän, "Helsingin rakastaja" kertoo käyneensä monta kertaa Suomessa. Ihailemme kuningatar Elisabetin puiston kukkaloistoa, kuuntelemme trooppisten lintujen kutsuhuutoja puiston keskellä jättiläismäisen lasikuvun kattamassa sademetsässä. "Kuin Hawaijilla", Doris huomauttaa. Parikymmentä vuotta sitten Kanadaan muuttanut suomalainen liikemies tulee juttelemaan kanssamme kun kuulee puhuttavan suomea. Hän kutsuisi meidät kotiinsa ellei olisi seuraavana aamuna lähdössä liikematkalle. Seuraavana päivänä Doris vie meidät japanilaiseen puistoon, jonka koristepensaiden kukinta-aika on jo ohi, lammen vesi myrkynvihreää, mutta jossa vallitsee hyvää tekevä rauha, hiljaisuus, jota kauempaa vienosti kuuluva veden solina vain täydentää. Hääpari saapuu puiston kaarisillalle kuvattavaksi. Morsiustyttöjen ja sulhaspoikien asut ovat mustavalkoiset. Myös morsiusparia kuljettavaa valkoista autoa koristava jättiläissydän on mustavalkoinen, auton kylkiin teipatut tekoruusut - mustia.

Doris asuu kaupungin keskustassa. Pienkerrostalon hulppeaa ala-aulaa, samoin kuin portaita ja asunnon lattioita peittää kokolattiamatto. Suuren yrityksen sihteerinä elämäntyönsä tehneen Doriksen koti on kuin koru. Tyylihuonekaluin sisustetussa olohuoneessa on posliinisia koriste-esineitä joka puolella. Televisiossa pyörii "tyttökullat", unelmanohuen vaalean verhon peittämä ovi punakukkaiselle pikkuparvekkeelle on raollaan. Sisar miehineen on kutsuttu illalliselle. Puolen yön maissa Doris piipahtaa pitkässä emännän asussaan läheiseen supermarketiin maitoa ostamaan. Monet elintarvikeliikkeet ovat auki yötä päivää, myös sunnuntaisin. Työaikalaki samoin kuin työntekijöiden irtisanomissuoja lienevät olemattomat. Parhaiten täällä pärjää se joka "osaa tehdä rahaa." Muun muassa sairaalamaksut ovat korkeat, Amerikan puolella suorastaan huikeat. Silti elämänmeno "lännellä" näyttää olevan iloisen kepeää, huoltenkin keskellä hymyä läpi kyynelten; "just fine!" Kanadassa, eri kansallisuuksien "suuressa sulattamossa", silmään pistää kiinalaisten suuri määrä. Monet heistä ovat halunneet muuttaa pois Hongkongista ennen kuin se liitetään Kiinaan. Heidät tunnetaan hyvinä ja ahkerina työntekijöinä. Vancouverissa he ovat ostaneet kauppoja, hotelleja, kerrostaloja, jopa kokonaisia kortteleita. Idyllisen vanhan kaupungin, Gastownin monissa matkamyymälöissä sekä myyjät että kaikki kaupan olevat tuotteet ovat kiinalaisia.

Vancouverin saari sijaitsee parin tunnin laivamatkan päässä kaupungista. Matildan tyttäristä yksi asuu siellä eläkkeellä olevan lääkärimiehensä kanssa. Meidät majoitetaan talon takana olevaan luxus-luokan asuntovaunuun, jonka varusteisiin kuuluu mm. sinapinkelta-valkoinen kylpyhuone. Pihan perällä komeilee isännän itsensä tekemä sauna. Puolikaaren muotoiset seinät ovat seetripuuta, päreet päreiden lomassa, ikkunanpuitteet on tuotu puretusta farmin kanalasta, suihku ja vesihanat Suomesta. Savu tuprahtelee pitkästä piipusta paksuina pöllähdyksinä, pihamaalla käyskentelevän isännän ääni kumisee tienoon yllä. Sauna on niin uusi, että saamme kunnian olla ensimmäiset saunojat siellä. Hyvät ovat löylyt, minulle ehkä vähän liiankin kipakat. Kasvimaalla kukoistavat biodynaamisesti viljellyt juurekset. Punajuurista keitetään lehdetkin, jotka maistuvat pinaatille. Vadelmapensaiston alle upotetun vesiputken tarina jää minulle hiukan epäselväksi, mutta marjat ovat suuria ja meheviä. Retkeilemme punahonkametsässä, jossa puiden korkeus on 70-80 metriä, läpimitta neljästä viiteen metriin. Syömme piknikpaikalla eväitämme, poimimme vuoroveden paljastamalta merenpohjan kivikolta ostereita, joilla isäntämme kertoman mukaan on miehiin erikoinen, mieskuntoisuutta kohentava vaikutus. Ostereistako johtunee se, että pariskunta vaikuttaa hyvin onnelliselta. Lapset ovat jo maailmalla, vaimo on keskittynyt passaaman miestään, joka puolestaan muistaa kiitellä aamupuuron erinomaisuutta. Ostereiden tyhjät kuoret pitää palauttaa rannalle, peltiset tyhjät oluttölkit kauppaan, jossa niistä hyvitetään 5 senttiä per kappale. Luontoa suojellaan. Muun muassa laki lyijyttömästä bensiinistä astuu niin Kanadassa kuin USA:n puoellakin seuraavan vuoden alusta voimaan. Jonakin päivänä ajamme 800 kilometriä pitkän saaren eteläkärjessä olevaan British Columbian pääkaupunkiin, postikortinkauniiseen Victoriaan. Täältä jostakin lähtivät aikoinaan ankeissa olosuhteissa työskennelleet kaivosmiehet Sointulaan, Matti Kurikan perustamaan toisenlaiseen, sosialistiseen yhteiskuntaan. Sittemmin yhteisö hajosi sekä sisäisten erimielisyyksien että ulkoapäin tulleen painostuksen vuoksi.

"Vuorilla pää kevenee" sanoo vaimonsa kanssa Ontariosta asti tullut Matildan vanhin poika, kolmipäiväisen Kalliovuorten retkemme isäntä seistessämme Albertan puolella olevan Lake Louisen rannalla. Taivaanrannalla riippuvat valkeat poutapilvet sulautuvat vuorilla hohtavaan lumeen. Pari kolme kilometriä meren pinnan yläpuolelle kohoavien rosoisten vuorten kainalossa välkehtivän järven vesi on hellepäivänäkin viisiasteista. Mutta siinä missä Louise-järvi houkuttelee matkailijoita loistohotellillaan, rantapuistoillaan, lumoaa Moraine Lake koskemattomuudellaan. Pieni erämaajärvi säihkyy turkoosin eri vivahteissa, majesteetillisten vuorten edessä nuppineulankorkuiselta näyttävä syvänvihreä kuusimetsä korostaa järven omalaatuista kauneutta. Moraine Lake on yksi lumoavimmista paikoista, missä koskaan olen käynyt. "Puhutaan vuoriston hurmasta, juopumuksesta, joka lähentelee hulluutta", kirjoittaa Han Suyin teoksessaan "Vuoret ovat nuoria." Kalliovuorten ikiaikainen kauneus, valkoisena vaahtona ryöppyävien vuoripurojen raikkaus todellakin synnyttävät euforiaa lähentelevän hyvänolon tunteen. Aika on pysähtynyt käsillä olevaan hetkeen. Mutta vuoret voivat olla myös julmia. Odotamme autojonossa tien poikki lasketun puomin takana puoli tuntia kun ajotielle vierinyttä talon kokoista kivilohkaretta hinataan sivuun. Pysähdymme vuonna 1965 tapahtuneen onnettomuuden muistomerkillä. Tuolloin, lievän maanjäristyksen seurauksena vuoresta lohkesi osa haudaten alleen kokonaisen järven sekä kymmenien metrien pituisen matkan ajotietä. Kaksi tiellä ajanutta autoa jäi vyörymän alle, yhtä uhreista ei koskaan löydetty. "Kolmen laakson solan" ylellisessä motellissa viettämämme yön jälkeen aloitamme paluumatkan Oganagin kautta, eteläistä tietä, jonka varrella vuoret ovat loivempia, järvet suuria. Ohitamme hedelmänviljelyalueita. Iltamyöhällä huomaamme tienviitassa tutun nimen: Vancouver, - 389 kilometriä! Voi ei... Seuraavana päivänä lähtisimme Matildan kolmannen tyttären ja hänen miehensä Jimmyn asuntoautolla USA:n puolelle.

Seattle.Ihmisiä liassa ja rääsyissä, ihmisiä hyvissä vaatteissa. Tämä on Amerikka! Kadun kulmassa iso mies tukka savessa, enpä arvaa ottaa kuvaa. Täällä voisi vain istuskella, katsella ohi kulkevia ihmisiä kuin näytelmää. Täällä voisi kai ihmisen tappaa kuin kärpäsen. Siinä missä Kanada on kuin hyvinkasvatettu perhetyttö, on Amerikka villi ja vapaa, puoliboheemi kiertolainen. Seattlen kauppahallin ovensuussa tummaihoinen soittaja villapipo päässä kumartuneena bassonsa puoleen, vierellään farkkuhousuinen keski-ikäinen huilisti silmät kiinni, vartalo musiikin tahdissa huojuen. Suklaanruskea ihoinen kaunis tyttö vaalean, enkelikasvoisen pojan käsipuolessa kiinni. Myyntipöydillä on röykkiöittäin hedelmiä, kaloja, simpukoita, äyriäisiä, säilykkeitä, leipiä... - Täällä ei pidä levitellä rahojaan, täällä on myös hyviä juoksijoita, valistaa purkkaa jauhava, golfkentillä ruskettunut, tyylikkäästi harmaantunut, siniseen paitaan ja valkoisiin shortseihin ja polvisukkiin sonnustautunut Jimmy meitä. Kanadan ja USA:n rajanylityspaikalla hän on kertonut vaimon lisäksi mukanaan olevan "two people from Finland". Passimme katsotaan, täytämme maahantulokaavakkeet. Viisumit tätä päivän pituista Amerikan turnettamme varten olemme hankkineet jo Suomessa. Pitkän etsimisen jälkeen olemme löytäneet Seattlen esikaupunkialueelta isolle asuntoautolle parkkipaikan, huristaneet sitten yksiraiteisella monotrainilla kaupungin keskustaan. "Oh, from Finland! Tehän sitä annoitte Neuvostoliitolle turpiin!" Remahtaa pyssyin ja pampuin varustettu katupoliisi, jolta joudumme kysymään jotain osoitetta. - Mutta nykyään olemme hyviä ystäviä, vakuutan hänelle. - Hyviä naapureita, mieheni täsmentää. Teemme joitakin ostoksia, kuljeskelemme kaupungilla, edessämme koko täkäläisen elämän kiehtova kirjo! Täältä olisi hyvä jatkaa länsirannikkoa alas San Franciscoon, poiketa Hollywoodissa, käydä Kaliforniassa, viettää talvi Meksikossa...

Siinä vaiheessa kun silmät ovat jo väsyneet paljosta näkemisestä, kun tuntuu että aivot eivät enää jaksaisi ottaa uusia vaikutteita vastaan, kun huomaamme ensimmäiset roskat huippusiistinä pitämämme kaupungin kaduilla, pääsemme vielä käymään parisataa kilometriä Vancouverista olevassa ihastuttavassa alppikaupungissa, Whistlerissä, laskettelijoiden ja pyöräilijöiden paratiisissa, jossa hiihtoa voi harrastaa kesälläkin. (Kahdenkymmenen yhden vuoden kuluttua, v. 2010 siellä järjestettäisiin Vancouverin talviolympialaisten pohjoismaiden lajien kilpailut.) Keskellä heinäkuista hellepäivää siellä voi myös kokea joulun tunnelmaa. Kokonainen kauppa on täpötäynnä joulukamaa, kattoon ulottuvia koristeltuja muovikuusia, tonttuja, joulukelloja, enkeleitä. Innostumme ostamaan kuusen koristeita ja seuraavana päivänä, jolloin oikeaan jouluun on tasan viisi kuukautta aikaa, kaivamme farmin vintiltä kuusen sekä Matildan vanhan, yhdellä jalalla tanssivan vieteripukin ja järjestämme muistojen talossa suomalaisen joulun.

---------------------------

Tämä on hiukan muunneltu versio matkakertomuksestani, joka aikoinaan julkaistiin eräässä lehdessä. Mahdollisesti tästä on ollut katkelmia "e-marketin" blogisivustoillakin.

Pustalle päin

Budapestin lentoasema Ferihegy 1 heinäkuisena lauantai-iltana vuonna 1992. Aurinko kumottaa autereen takaa, ilma on kuin linnunmaitoa. Taksikuskit seisoskelevat uutuuttaan kiiltelevien länsiautojensa lähettyvillä. Finnairin kone on juuri laskeutunut.

Passijonosta päästyäni kiiruhdan ulos. Olen matkalla Debreceniin, 220 km Budapestistä itään. Junan lähtöön on puoli tuntia aikaa. - Haluaisin mennä Köbányaan, sanon ensimmäisenä jonossa olevalle taksisöförille unkariksi. Köbánya (Kivikaivos) on esikaupunkiasema, jolla itään menevät junat pysähtyvät. Kaupungin keskustassa olevalle lähtöasemalle tuskin enää ehtisinkään. Taksinkuljettaja ei vaikuta mitenkään palvelualttiilta. - Matka on kyllä aika kallis, hän sanoo, silmäilee minua päästä jalkoihin. - Mennyi az? Paljonko, kysyn. Saan vastaukseksi kaksituhatta yhdeksänsataa forinttia eli noin 160 Suomen markkaa. Todellakin, hiukan liian paljon matkasta, jonka Ikarus-bussikin köröttelee viidessätoista minuutissa.

Bussi seisookin läheisellä pysäkillä lähtövalmiina. Ennen kuin olen raahannut laukkuni sinne asti, on pari kolme muuta taksikuskia rientänyt kysymään, minne olen matkalla. Jokainen heistä haluaisi niin mielellään viedä minut aina Debreceniin asti! Sanon meneväni junalla. - Mutta taksikyyti olisi paljon miellyttävämpi, inttää komea nuori husaari - eikä maksaisi kuin yhdeksäntuhatta forinttia. Sanon meneväni junalla.

Bussinkuljettaja istuskelee ratin takana, vilkaisee syrjäsilmällä, mutta ei hievahdakaan paikaltaan kun alan hilata laukkujani auton ovesta sisään. Lentoasemalla sattumalta tapaamaani toista Debreceniin matkalla ollutta suomalaisnaista ei näy ei kuulu. On ilmeisesti juuttunut rahanvaihtopaikan jonoon. Pyydän kuljettajaa odottamaan hetken. - Ei tässä ole aikaa odotella, auton on lähdettävä ajallaan. Totta. Ovi rojahtaa kiinni, bussi nytkähtää liikkeelle. Käytävän toisella puolella istuva äidillisen näköinen unkarilaisrouva alkaa jutella kanssani. Hän jää ennen minua pois, kertoo Köbányan, jota myös Kispestiksi kutsutaan, olevan päätepysäkin. Matka sinne maksaa 18 forinttia eli yhden markan. Tarjoan kuljettajalle 20 forintin kolikkoa, mutta hän ei voi ottaa rahaa vastaan, pitäisi olla lippu. Mistä minä sellaisen olisin tähän hätään ehtinyt saada? Onko niitä lentoasemalla edes myytävänä? - Antaa olla, bussinkuljettaja huitaisee kädellään. Revin laukut autosta alas, kysyn, tietääkö hän, missä päin junalippuja myydään. - Se on kyllä kirjoitettuna lippuluukun yläpuolelle seinään, hän sanoo jo suorastaan ystävällisesti.

Aseman liukuportaissa olen laukkuineni lentää selälleni. Ensimmäisellä luukulla myydään vain metrolippuja, Köbánya on nimittäin myös metron pääteasema. Siinä olisi nyt bussilippu
automaattikin, mutta tällä hetkellä en tarvitse niitä. Ehdin juuri kuvitella, miten siinä olisi saattanut käydä jos todella olisin lentänyt nurin, miten hiukseni olisivat tarttuneet liukuportaiden väliin... kun huomaan Marjatan, lentoasemalla tapaamani suomalaisnaisen seisovan koko komeudessaan eräällä lippuluukulla vierellään sama taksikuski, jolta itsekin olin kyytiä kysynyt! Puhuvat englantia keskenään. Siinä samalla saan minäkin junalippuni ostettua. Ensimmäisen luokan lippu Debreceniin maksaa 780 forinttia. Taksinkuljettaja saattelee meidät asemalaiturille. - How much? Marjatta kysyy. - Kaksituhatta viisisataa forinttia. (Neljäsataa forinttia vähemmän kuin hän oli minulle ilmoittanut.) Marjatta maksaa. Taksikuski sipaisee rahat taskuunsa ja hyvät matkat toivoteltuaan poistuu paikalta. - Ei kannata ostaa ensimmäisen luokan lippua, sillä seisomapaikan silläkin vain saa, Marjattaa on jo ehditty valistaa. Minä puolestani olin kuullut, että ensimmäisessä luokassa on rattoisampi matkustaa, mutta siellä saattaa saada vaikka kanan polvelleen.

Juna saapuu asemalle. Vaunu on vanha, mutta siisti. Punaisella verhoillut korkeaselkäiset istuimet näyttävät mukavan pehmeiltä. - Ovatkohan nämä paikat vapaat? Kysyn liukuovella varustetun osaston nurkassa istuvalta pönäkän näköiseltä mustatukkaiselta mieheltä. Hän nyökkää vastaukseksi. - Seuraava osasto olisi muuten ollut ihan tyhjä, Marjatta huomauttaa. Asetumme junaan taloksi. Alkaa melkoinen pälätys kun meillä Marjatan kanssa on viimein aikaa ja tilaisuus ryhtyä tutustumaan toisiimme. Siinä ilta ehtii hämärtyä, hieman rähjäisen näköiset esikaupunkialueet vaihtua avariksi, pehmeälatvaisten akaasiapuurivistöjen halkomiksi vihreiksi niityiksi. Ehdimme nähdä viehättävän unkarilaisen kylän, joen ja pikkukaupungin ennen kuin kaiken kattava pimeys nielaisee maiseman emmekä näe muuta kuin omat hahmomme ikkunalasissa ja sieltä täältä pimeyden keskeltä pilkottavan yksinäisen valon.

Konduktöörin tullessa ilmenee, että samassa vaunuosastossa torkkuvalla mustatukkaisella miehellä on toisen luokan lippu, mutta maksamalla - meikäläisittäin pienen - lisämaksun hänen ei tarvitsisi vaihtaa vaunua. Mies ei heti ymmärrä, hän ei puhu unkaria, mutta Marjatan avustamana homma saadaan hoidetuksi ja mies mies maksaa erotuksen. Siemaistuaan pitkäkaulaisesta limonaadipullostaan kulauksen hän jatkaa uniaan kasvoillaan nukkuvan lapsen autuas, viaton ilme. Vatsan päällä lepäävän pullean käden nimettömässä kiiltelee ohut sileä sormus. - Varmaan saksalainen, Marjatta kuiskaa. Minä veikkaisin, että italiaano, ei... vaan paremminkin bulgarialainen, armenialainen tai jostain sieltä päin.

Seisoskelen välillä vaunun käytävässä. Ylös nostetuista ikkunaluukuista tulvii lämmintä pustan ilmaa sisään. Pimeyden keskeltä häämöttää jonkin ohittamamme aseman nimi. Vauhti hidastuu... pysähtyy, odotellaan vastaan tulevaa junaa. Matka Budapestista Debreceniin kestää lähes kolme tuntia. Kun palaan paikalleni, Marjatta kertoo vaihtaneensa matkaseuralaisemme kanssa muutaman saksankielisen sanan. Alan vilkuilla kelloani. Päinvastoin kuin Suomessa, asemien nimiä ei kuuluteta junassa. Onneksi Debrecenissä asuva ystävättäreni on lähettänyt junan tarkan saapumisajan. Ja kun kello on sen verran, vauhti hidastuu. Alamme hilata laukkuja käytävään. - Debrecen? Nurkassa istuva mieskin herää. - Kyllä, vakuutamme Marjatan kanssa. Mies ottaa tavaratelineeltä laukkunsa, heittää hihattoman verkkopaitansa päälle pusakan ja painelemme peräkanaa vaunun ovelle.

Unkarilaisherra, joka on auttanut asemalle jääneen naisen matkatavaroineen alas, haluaa auttaa myös meitä. On jo kaksin käsin kiinni matkalaukussani kun minä kuikuilen junan rappusilla, toinen jalka asemasillalla, Marjatta ja muukalainen, matkaseuralaisemme oviaukossa kahta askelmaa ylempänä. - Onhan tämä Debrecen? Varmistan. - Ei, tämä on Hájdúszobosló!

Äkkiä junaan takaisin!

- Debreceniin on vielä kymmenen minuttia, asemalta junaan hypännyt unkarilaismies toteaa, näyttää rannekelloaan. Meillä Marjatan kanssa on hauskaa, mutta matkaseuralaisemme luo meihin ainoastaan pitkän, merkitsevän katseen. Ja kun kymmenen minuutin kuluttua olemme taas jäämässä junasta, ei minkään valtakunnan prinssiä, husaaria ole auttamassa meitä ja matkaseuralaisemmekin pysyttelee omissa oloissaan emmekä tapaa häntä enää. Juna jatkaa matkaansa. Unkarilaisystävättäreni odottaa asemalla. Marjatalla ei ole yösijasta tietoa, sanoo menevänsä hotelliin. Loppujen lopuksi pötkötämme kumpikin varpaat vastatusten ystävättäreni olohuoneen seinän pituisella sohvalla.

Seuraavana aamuna menemme ilmoittautumaan yliopistolle, jonka kampuksella me ja viitisensataa muuta eri puolilta maailmaa saapunutta kielenopiskelijaa tulemme majailemaan seuraavan kahden viikon ajan. Ennen yliopistolle lähtöämme Marjatta näyttää totiselta. - Minulta on mennyt hirveästi rahaa, hän sanoo. - Mutta ethän sinä ole vielä ostanutkaan mitään, ihmettelen. - Minä annoin siellä asemalaiturilla sille taksikuskille erehdyksessä viidentuhannen forintin setelin, vaikka minun piti kahden tonnin setelin lisäksi antaa vain viisisataa. Laskemme rahat yhdessä. Marjatalla oli ollut sekä viidentuhannen että viidensadan forintin seteli, nyt oli ainoastaan jälkimmäinen. Taksinkuljettaja oli siis saanut seitsemäntuhatta forinttia - yli neljäsataa markkaa - eli keskivertounkarilaisen reilun puolen kuukauden palkan yhdestä muutaman minuutin pituisesta matkasta! Huomasiko hän erehdyksen heti vaiko vasta myöhemmin, sitä emme saisi kosaan tietää.

JK. Lentoasemalla olisi ollut bussilippuautomaatti heti ulko-oven vieressä ja bussissa voi kanssamatkustajilta pyytää (ostaa) lippuja eivätkä läheskään kaikki taksiautoilijat ole edellä kerrotun kaltaisia, mutta kyydin hinnasta on kuitenkin hyvä sopia etukäteen.
-------------------------------------------------

Tämä kertomukseni on julkaistu silloisen työnantajani asiakaslehdessä ja mahdollisesti myös edellisen blogiyhteisömme sivuilla. Silloinen Ferihegyn lentokenttä on nykyiseltä nimeltään Ferenc Lisztin kansainvälinen lentoasema, terminaali on uusittu, ilmeisesti myös liikenneyhteydet ovat muuttuneet. Ja kaikkien EU-maiden 65 vuotta täyttäneet kansalaiset saavat Unkarissa matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla (bussit, junat, metrot) ilmaiseksi.