Villi ja vapaa

Yhtä hyvin otsikko voisi olla Ville ja vapaa. Luin nimittäin Ville Haapasalon kirjan "Et kuitenkaan usko..."  Uskomattomilta hänen seikkailunsa Venäjällä tuntuvatkin, mutta ovat varmaan todella tapahtuneita. Nuorena ylioppilaana Ville lähti silloiseen Neuvostoliittoon teatterikouluun, vaikka ei osannut sanaakaan venäjää eikä siellä englantia puhunut juuri kukaan. "Tässä suorasukaisessa haastattelukirjassa Ville kertoo uskomattomista kokemuksistaan gangstereiden, oligarkkien ja sotaherrojen vieraana ja siitä, miten hän oppi rakastamaan villiä ja mahtavaa naapurimaatamme." 

Kirjailija Kauko Röyhkä tekee lukijoita kiinnostavia kysymyksiä ja  Ville vastailee niihin. Kirjan karhean kauniit kuvat ovat valokuvaaja Juha Metson ottamia. Olin seurannut Teemakanavalta Ville Haapasalon matkakertomuksia ja halusin tutustua myös kirjaan. Villen villien seikkailujen ohella kirja on kiehtova kuvaus   venäläisestä sielunmaisemasta, jotkut ennakkokäsitykset  karisevat, jotkut vahvistuvat kuten myös venäläisten käsitykset meistä. Kirjan tunnelma tempaisi minut mukaansa niin että luin sen yhtä soittoa alusta loppuun. Tuntemattomasta Villestä tuli kaikkialla Venäjällä tunnettu ja tunnustettu elokuvatähti. Tekijät kaavailevat, että mikäli kirjasta tulee menestys, sille saatettaisiin  tehdä jatkoa. Siitä tuli. Kirjastossa siitä oli pitempi varausjono kuin Finlandiavoittajasta.

Kuten aikaisemmassa blogissani kerroin, olen kaihileikkausjonossa. Lääkärini "Jyri Jokinen" arveli jonotusajan saattavan olla puoli vuotta, keskussairaalan silmäpolilta sanottiin,  että 3-4 kuukautta, eli ehkä saan jo ihailla elokuun kuutamoita kirkastetuin katsein! Onneksi näen lukea kirjoja ja lehtiä, seurata televisiota, mutta tietokoneen ääressä tulee välillä vaikeuksia.   Niinpä katsonkin vain sähköpostit ja silmäilen lyhyesti sieltä täältä, sitten kone saa taas olla kiinni päiväkaudet. Ilokseni huomaan että samalla kun elämänpiiri näiltä osin pienenee, elämisentunne syvenee!

Parhaillaan luen Sesse Koiviston kirjaa "Enkeli savannilla."  Se on kertomus tytöstä, joka lähtee Afrikkaan etsimään juuriaan. Timo Sandbergin "Elämänluukku" tempaisi myös mukaansa. Hänenkin kirjoistaan on pitkät varausjonot. Lukemisen lomassa olin toissa iltana lapsen perheessä iltavahtina. Riehaannuimme pienemmän lapsenlapsen kanssa pompottelemaan halloweenjuhlista  asti ehjänä säilynyttä isoa oranssinpunaista ilmapalloa toisillemme ja sekös olikin hauskaa! Ja kun isosiskon kanssakin ehdimme nähdä toisiamme halien ja viimeisten kuulumisten vaihdon verran, saatoin hyvillä mielin, perhetunteen siivittämänä palata kirjojeni ääreen. Tänä aamuna paikallislehti lötkötti vielä eteisen matolla kun postiluukusta tipahti Suomi-Unkarilehti, jota katsellessa iski ikävä  Unkariin. Olen käynyt siellä 14 kertaa, mutta edellisestä käyntikerrasta on ehtinyt vierähtää 10 vuotta. Aika näyttää, lähdenkö ja jos niin milloin?

Tähän loppuun kirjailija Anelma Järvenpää-Summasen runo teoksesta "Nostalgia" (Maahenki Oy, 2014):

"Jopas on tulppaaneita/ komea portinpieli/ Attilaa ja Prinsessa Ireneä/ Tennesseen uhkeutta/ Christmas Sweetin suloisuutta/ valikoitu huolella vuorimäntyjen väliin./

Mutta mikäs/ tuossa voikukka/ omalla oikeudellaan keskellä/ sinisiä ja valkoisia helmililjoja/ aukoo nutturoitaan kuin/ kerjäläinen kämmeniä/ Stockmannin edustalla./


Iloista kevään odotusta kaikille! 

Ajankohtaisia asioita

Tekee mieli sulkea silmät ja korvat uutisilta, lennähtää johonkin toiseen todellisuuteen ja toivoa että sieltä palattuani Euroopassa puhaltaisivat leppeämmät tuulet. Luin Seura-lehdestä kuvauksen vuoden 1944 Helsingin pommituksista ja siitä miten tehokkaasti Suomen oma ilmatorjunta oli toiminut, sokaissut suuren osan viholliskoneiden lentäjistä niin että he olivat joutuneet luopumaan aikeistaan, kääntymään takaisin ja kaupunki oli säästynyt tuhoutumasta pelkäksi rauniokasaksi.

Kautta aikojen pojat ovat janonneet sotaa. Joku on arvellut perimmäisen syyn siihen olevan, että jos Venuksen kukkula - ja tällä ei nyt tarkoiteta  peukalon alla olevaa mutikkaa - on jäänyt valloittamatta, on lähdettävä valloittamaan muita kukkuloita. Ja että naiset, äideiksi syntyneet muka miehiä paremmin osaisivat ratkoa ongelmat neuvotteluteitse. Itse en tässä asiassa usko  sukupuolten välisiin eroihin, sillä eivätkö historian naishallitsijat ole olleet melko sotaisaa joukkoa hekin? 

En ole perehtynyt Ukrainan kriisin syihin niin perusteellisesti että osaisin asettua kenenkään puolelle. Mutta vaikka olemme EU:n jäsenmaa, hädän tullen sieltä meille tuskin apua heruisi. Olisiko siis liityttävä Natoon vai luotettava omaan puolustukseemme kuten vuonna 1944 oli luotettava, ja ennen kaikkea siihen, että tämänhetkiset hyvät suhteemme naapurimaihimme pysyisivät jatkossakin hyvinä?  Ajattelen että molempi parempi eli jos Nato-äänestys tulisi nyt, en todellakaan tietäisi, kumpaa vaihtoehtoa äänestäisin vai äänestäisinkö lainkaan. Sulkisinko silmäni ja korvani ja lennähtäisin pois?     

"Kyllä A on oikeassa, mutta ei B:kään väärässä ole", on lempilausahduksiani, joten olisiko mielipiteissään näin epävarman ihmisen varminta pysyä sivussa maailmanpolitiikasta  ja keskittyä omiin ympyröihinsä? Kuten siihen, että laitetaanko multaan yön yli liotettuja soppaherneitä vai onko ostettava siemenherneitä, että tuloksena olisi Anjuusan blogissaan esittelemä vehmaankaunis  pääsiäisviheriö?  (Soppaherneitä kuulemma). Maljakossa mustikanvarvuissa heleänvihreät lehtisilmut, kohta kukat. 

J.K. Eilispäivän kotimaan uutiset; lapsiperheisiin kohdistuvat leikkaukset ja jokavuotinen kohkaaminen Suvivirrestä suututtivat sen verran että oli lähdettävä rivakalle, 3 km:n aamulenkille ennen kuin saatoin istua koneen ääreen. Mutta niistä toiste enemmän, nyt kylvämättä jääneistä herneistä soppaa keittämään!

Luovuuden lähteillä

- Tämä sinun tekstisi on niin korrektia että minä en meinannut jaksaa lukea loppuun, teatteriohjaaja ärähtää nuorehkolle naiselle. Nainen  vilkaisee toisaalla istuvaan dramaturgiin, mutta tämä vain myhäilee muikean näköisenä ja syventyy tehtäviinsä. - Kun sinä kerran osaat kirjoittaa, niin mitä ihmettä sinä oikein pelkäät? Teatteriohjaaja mylvii naama punaisena. Naisen tekisi mieli heittää tekstinivaska päin ohjaajan naamaa ja huutaa "tee itte näytelmäsi", mutta hän vain paiskaa paperit kassin pohjalle ja poistuu tuohtuneena paikalta. Kotiin päästyään hän heittää punaisen  Erica kirjoituskoneensa pöydälle: - Nyt perkele ei pelätä, ei! Hän kaivaa kaikkein kipeimmän, tarkoin varjellun lapsuusmuistonsa esiin, asettaa sen kuin kuolleen linnun leikkuulaudalle, etsii terävimmän fileerausveitsensä ja alkaa paloitella. Hän kirjoittaa koko pääsiäisviikon, mitä nyt välillä käy kaupassa ja valmistaa ruoan. Lasten kanssa on sovittu, että äitiä ei nyt häiritä, silti pienemmällä on tämän tästä äidille asiaa. Toisen pääsiäispäivän iltana perheenpää raottaa varovasti ovea, tiedustelee:  - Säilytätkö sinä noita tyhjiä mämmituokkosia jotain tarkoitusta varten? - Mitä mämmituokkosia? Nainen ihmettelee. - Niitä joita on keittiön työpöydällä likoamassa pitkä rivi. - Heitä pois vaan, nainen sanoo. Hän ei ollut muistanut laittaneensa niitä likoamaan. Pääsiäisen  jälkeisenä päivänä hän vie tekstin teatterille. Ohjaaja soittaa seuraavana aamuna seitsemältä: - Nyt sinä olet kirjoittanut näytelmän! 

Tuosta kaikesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. On sunnuntai-iltapäivä, istun lukemassa Riikka Pelon Finlandia-palkittua kirjaa "Jokapäiväinen elämämme" kun ovikello kilahtaa. Varmaan naapurirapun rouva tuo lehtiä, ajattelen, sillä en ole sopinut tapaamisesta kenenkään kanssa. Ovisilmästä näen että rapussa seisoskelee tuntemattoman näköinen vaaleatukkainen nainen, vastoin tapojani avaan oven. Naisella on vaalea siistin näköinen villakangastakki. Hän ojentaa pienen muovipäällysteisen pahviläpyskän, johon on hieman huonolla suomella huolellisin tekstauskirjaimin kirjoitettu hänen olevan kuuro. En ehdi lukea ensimmäistä riviä pitemmälle kun nainen on jo levittänyt seuraavaan kerrokseen johtavan rapun ala-askelmalle rivin pääsiäiskoristeita, ohjelmoinut yhden pikkutipun mennä päristelemään omin päin. - Valitettavasti en nyt voi ostaa mitään, sanon niin ystävällisesti kuin osaan, ojennan pahviläpyskän hänelle takaisin. Hän kerää lelut kassiinsa, lähtee menemään. 

Tapaus jäi askarruttamaan mieltäni niin etten heti pystynyt jatkamaan lukemista. Olisin saattanut ostaakin pari pääsiäiskoristetta, mikäli minulla olisi ollut kolikkokukkaro käden ulottuvilla. Mutta nyt olisin joutunut hakemaan rahan peremmältä asunnostani ja olisiko nainen samalla tullut sisälle vai olisiko ymmärtänyt jäädä ovelle odottamaaan? Muistin kuulleeni tapauksen, jossa kauppiaalla oli ollut jengi kavereita rapun mutkan takana odottamassa ja... ei, en halunnut kuvitella mitä kaikkea olisi voinutkaan tapahtua jos olisin lähtenyt hakemaan rahaa. Ilmeisesti nainen oli kuitenkin yksin liikkeellä, mutta jos olisin ostanut häneltä nyt, olisiko hän tai joku toinen ollut kohta oveni takana taas? Päätin että vastedes en avaa oveani ellen ole etukäteen sopinut tapaamisesta. Soitin naapurirapun rouvalle. Nainen oli käynyt hänenkin ovellaan, mutta naapurirapun rouva ei ollut edes katsonut hänen ojentamaansa lappua vaan oli ilmoittanut heti että ei tarvitse mitään. - Päässyt tietysti rappuun soittamalla jonkun summeria, haisi tupakalle, oli varmaan suomalainen, naapurirapun rouva päätteli.  

En ole vielä lukenut Riikka Pelon kirjaa puoleen väliinkään, mutta jo nyt on sanottava, että hänelle  on annettu sanoilla maalaamisen lahja! Lukija lumoutuu kielen rytmistä, sanoista, lauseista, kielikuvien täyteläisistä väreistä, tuoksuista, tunnelmista. Mutta kestäisikö niiden täyteyttä ellei välillä mentäisi ajassa eteen päin, runoilijan ja hänen tyttärensä Tsekinmaalla viettämän ajan  runollisista kuvauksista vuoden 1939 realistisempaan Moskovaan? Vai käykö niin että jossain vaiheessa lukija väsyy ja kyllästyy näihin ajan ja paikan vaihteluihin ja kirjan lopussa odotettavissa oleviin julmuuksiin?

Hyvä kirja pystyy herättelemään myös lukijan luovuudenlähteitä. Vuosien varrella tukkeutumaan päässeitä kanavia, kuihtuneita mielenmaisemia, kuivuneita puroja ja koskia. Ja ellei oma luovuus  enää heräisikään henkiin yhtä pulppuavan runsaana kuin se ehkä joskus on ollut, muistokin virkistää. Muisto keväästä, jolloin koivunlehdet eivät olisi malttaneet pysyä silmuissaan, jolloin sinivuokkojen ryppäät kiersivät metsänlaidassa kuin kukkaornamentti kesähameen helmassa, jolloin kevät kohisi luonnossa ja minussa ja olin kuvia ja kirjoittamattomia sanoja täynnä.

Muistelen muita samankaltaisia lukukokemuksia. Kirjojen juoni ja tapahtumat ovat ehkä pyyhkiytyneet mielestä mutta niiden herättämä tunnelma ei. Helena Sinervon "Runoilijan talossa", Eeva Kilven "Häätanhu" Milan kunderan "Olemisen sietämätön keveys", unkarilaisen György Konrádin "Pidot puutarhassa" ja monet monet muut. Sitten on joukko kirjoja, jotka ovat kyllä imaisseet mukaansa, mutta eivät ole herättäneet omia luovuudenlähteitäni, eivät edes muiston kuvajaista niistä. "Haltioitumista tapahtuu niin harvoin", sanoo Anais Nín, jonka päiväkirjat olen lukenut useampaan kertaan.  

Me ollaan Bloggareita!

Täällä meikä vain kirjoittelee putoilevista hampaistaan ja sumenevista  silmistään ja jos kertoo ostaneensa vaikkapa uuden laukun, samaan hengenvetoon hyssyttelee, että ei...ei se mikään merkkilaukku ollut.  Kun pitäisi kirjoittaa ihan päinvastoin, että ostin VUITTONIN laukun vaikken eläissäni olisi sellaista nähnytkään, niin kuin en mitä ilmeisemmin olekaan. Ja vaikka vaatteeni ovat pääosin marketeista sekä "tuo ja vie" kirppareilta,  joitain merkkijuttujakin on, kuten vuosi sitten ostamani ulkoilupuku, mutta josta siitäkin kertoessani jätin mainitsematta sen olevan kotimaista RAISKI-tuotantoa. Enkä ole kertonut että toisen ulkoilupukuni rintapielessä komeilee RUKKA. Ja koska en ole kertonut käyttäväni LUMENE-puuteria ja NIVEA-kosteusvoidetta, en paljastanut shampooni ja saippuani merkkiä, miten ihmeessä em. tuotteiden valmistajat tai maahantuojat olisivat tienneetkään lähetellä minulle mainoslahjojaan, saati kutsua kokkareilleen!   

ANNA-lehdessä no 11/ 13.3.2014  kerrotaan bloggareista, joiden blogit yrittäjätkin ovat huomanneet ja jotka saavat paljon tuotteita kokeiltavikseen ja kutsuja tilaisuuksiin. Jotkut heistä tienaavat blogeillaan satoja euroja kuukaudessa, joku jopa kertoo elättävänsä itsensä bloggaamalla. Lehden esittelemät bloggaajat ovat nuoria, trenditietoisia naisia, jotka ovat aloittaneet blogin pitämisen ennen valtaisaa blogibuumia. Heidän mukaansa vielä kolme vuotta sitten bloggareita oli Suomessa niin vähän, että uuden blogin ilmestyminen oli tapaus. Nyt kilpailu on kovaa. Naisten mukaan tänä päivänä on vaikea päästä pinnalle, jos kaveripiirissä ei satu olemaan suosittua bloggaria, joka nostaisi tulokasta esille.

Kuka nostaisi minun blogini? Ei kukaan ellen itse sitä tee. Joskus laitankin blogistani linkin naamakirjaan, mutta poistan sen saman tien, koska kavereistani suurin osa tietää blogini   olemassaolon ja ne jotka eivät tiedä, eivät ehkä välitäkään tietää. Sekin saattaisi tuntua oudolta, ehkä jopa pelottavalta jos blogiani seuraisi 25.000 ihmistä kuukaudessa kuten ANNA-lehden esittelemän "trendikkyyttä ja tavallisuutta" edustavan kauniin nuoren naisen blogia kerrotaan seurattavan. Lehden mukaan "bloggarit muodostavat Suomessa oman seurapiirinsä: he tapaavat kokkareilla, vierailevat toistensa blogeissa ja bilettävät yhdessä. Toistensa ja blogiyleisön keskuudessa he ovat kuin oikeita julkkiksia, vaikka kukaan muu ei olisi heistä kuullutkaan."  Siis ihan niin kuin me täällä Kasassa!

Mutta jos nyt leikitellään ajatuksella, että minäkin yrittäisin ansaita  blogillani vaikka vain suolarahat kuukaudessa, miten pitäisi menetellä? Olisiko perustettava uusi blogi ja jos niin miten se tapahtuisi? Blogille pitäisi keksiä ehkä mieluusti englanninkielinen vetävä nimi ja kirjoittajana minun olisi kai brändättävä itseäni Lenitan tai  Aira S:n kaltaisena ikikaunottarena, himoshoppaajana tai räväkkänä prätkämummona, kulttuuritanttana vai tavallisena kassinkantajana? Ja olisiko linkitettävä blogin yhteystiedot yrittäjille, joiden tuotteita olen kehuskellut, mutta jotka  syystä tai toisesta eivät olisi sivuilleni eksyneet? 

Vakavasti puhuen: Ehkä sittenkin mieluummin kirjoittelen tänne  omalla tyylilläni, milloin ja mistä aihepiireistä itse haluan kuin että sitoutuisin minkään tuotteen puolesta puhujaksi. Mutta siltä varalta että joku alussa mainitsemieni tuotteiden edustajista haluaisi muistaa minua mainoslahjalla tai kutsulla (mieluummin maamme rajojen sisäpuolella) pidettäviin bileisiinsä, tarkkailen postiani, kuulostelen puhelintani, silmäilen sivujani sekä täällä että naamakirjassa... 

Silmäpeliä

Ihailen talvilomavieraani tuomaa kukkakimppua, muistelen viikon takaista silmälääkärillä käyntiäni. Se nyt ei mennyt ihan niin kuin olin toivonut ja kuvitellut. Naapuritalon rouvan ylistämä "Jyri Jokinen" oli nuorehko, komeahko tavalla, jonka voi uskoa herättävän joidenkin vanhempien rouvien äidilliset tunteet. Puhui selkeällä äänellä selkeää suomea, mikä ei näinä aikoina lääkärin vastaanotolla ole itsestäänselvyys. Moderni, tehokas, miellyttäväkin, mikäli hänellä olisi ollut minulle miellyttävämpää  kerrottavaa.

Kylmä totuus oli nimittäin se, että kolmessa vuodessa harmaakaihi on kummassakin silmässäni kehittynyt niin pitkälle että lääkäri kertoi kirjoittavansa lähetteen kunnalliseen leikkausjonoon. Hän ei edes ehdottanut yksityistä silmäklinikkaa, päinvastoin, totesi että miksi ihmeessä maksaa 1400 euroa toimenpiteestä, jonka keskussairaalalla saa 90 eurolla! Tosin sinne saattaa kesälomakauden ollessa aluillaan joutua jonottamaan puoli vuotta.  Olin varautunut hankkimaan uudet silmälasit, joihin sopivia kehyksiä olin alustavasti jo odotustilojen puolella katsellutkin, niinpä tieto edessä olevasta leikkauksesta tuntui tyrmistyttävältä ja olin ainoastaan hyvilläni että se tapahtuisi vasta kuukausien kuluttua eikä esimerkiksi seuraavana tiistaina. Olisi aikaa sopeutua ajatukseen. Mutta jos olisin vielä työelämässä tai olisi jokin iso kirjoittamisprojekti meneillään, hakeutuisin yksityispuolen leikkaukseen. Näen nykyisillä laseillani lukea ja kirjoittaa, välillä paremmin, välillä huonommin ja onneksi valoisa vuodenaika on aluillaan, seuraavaa kaamoskautta voinen katsella jo kirkastetuin   silmin.

Mutta vaikka kyseessä ei olekaan sen vakavampi asia kuin kaihileikkaus, mietteliääksi sekin diagnoosi ensi alkuun veti. Tunsin suurta nöyryyttä sen tosiasian edessä, että pikkuhiljaa aistit  heikkenevät ja kiitollisuutta siitä, että niiden toimintaa voidaan  lääketieteen keinoin kohentaa.  Arvostin elettyä elämääni syvällisemmin kuin ennen. Yöllä näin hylkäämisunia, mutta yllättävää kyllä, en suostunutkaan kokemaan itseäni hylätyksi, vaan pidin pontevasti puoliani, riitelin ja haukuin muut mukana olleet pystyyn! Mutta eivät he siitä loukkaantuneet, olivat aivan kuin eivät olisi kuulleetkaan  mitä minulla oli sanottavana. Niin merkityksenkö heille olen, että minuun ei kannata edes suuttua, ajattelin. Mistä unet tulevat? Todellisuudessa  en nimittäin muista kokeneeni itseäni hylätyksi kuin ehkä aikoinaan jotain työpaikkaa hakiessani tai jonkin päättyneen romanssin yhteydessä, niin ja tietysti silloin kun kustantaja on palauttanut romaanikäsikirjoitukseni "olemme mielenkiinnolla tutustuneet, mutta emme valitettavasti..." kommentein. Vaan enpä enää heidän oviaan kolkuttelekaan! Kun näkee, miten heikkoja tekstejäkin julkaistaan, voi vain todeta, että kyllä omani olisivat olleet parempia! Unieni viesti saattoi ollakin se että tapahtuisipa tulevaisuudessa mitä tahansa, en  piehtaroisi hylätyksi tulemisen tunteissa, en suostuisi muuttumaan ainakaan itseltäni näkymättömäksi, tapetinväriseksi. Siispä kolhon näköisten eccosandaalien kärjistä pilkottavat varpaankynnet punaisiksi heti kun kevät koittaa! Tosin tällä hetkellä maa ja puut ovat yöllä satanutta lunta valkoisenaan ja lisää tulee, hrrr...  

Ensimmäinen kevätkuukausi

Ensimmäisen kevätkuukauden ensimmäinen päivä! Ikkunan takana kuulakas maaliskuun aamu. Helmikuun heleät juhlat ovat takana päin, ja vaikka kalenterin sivuilla on runsaasti tyhjää, erinäistä ohjelmaa on silti tiedossa tällekin kuulle. Keskiviikkona korvapoli, perjantaina silmälääkäri.

Silmälääkärillä käyntiä odotan mielenkiinnolla. Päätin nimittäin, että entiselle lekurilleni en enää mene, joten alkoi uuden etsintä. Siitä on jo aikaa kun bussissa  tapaamani naapuritalon rouva oli ylistänyt omaa silmälääkäriään Jyri Jokista (nimi muutettu) maasta taivaisiin, antanut minulle Jyri J:n käyntikortinkin. Mutta kun nyt vihdoin viimein aioin tilata hänelle ajan, en löytänyt käyntikorttia enkä muistanut hänen sukunimestäänkään muuta kuin että jotain vesistöön viittaavaa se oli. Naapuritalon rouvan sukunimen sen sijaan muistin, mutta hänen numeroaan ei ollut puhelinluettelossa, ehkä kysyisin sitä myöhemmin tiedustelusta. Muistin nimittäin  hänen kertoneen Jyri J:n vastaanoton olevan paikallisessa silmälääkäri keskuksessa, mutta yhtään Jyri-nimistä en sen nettisivuilta löytänyt. Toisella haulla selvisikin, että Jyri Jokisella on toisen lääkärin kanssa yhteinen yksityisklinikka. Joutuisin siis hyvästelemään Jyri Jokisen heti kun olin saanut selville hänen sukunimensä; Jokinen, ei siis Järvinen, ei Puro eikä Puronen niin kuin olin yrittänyt muistella. Soitin silmälääkärikeskukseen, kerroin tilanteeni eli sen, että haluan ajan kelle tahansa lääkärille, koska entiselleni en enää mene. - Oliko tämä entinen meidän lääkäreitämme? Vastaanottovirkailija tiedusteli. Ei ollut. - Haluatteko mies- vai naislääkärille? Kumpikin käy. Ensimmäinen aika löytyi tiistaille jollekin Matti Meikäläiselle.

Puhelun päätyttyä muistin minulla olevankin tiistaina muuta menoa, joten joutuisin vaihtamaan silmälääkäriajan. - Torstai? Vastaanottovirkailija kysyi. - Mieluummin jonain muuna päivänä, sanoin. - Perjantaina aamupäivällä olisi aika Jyri Jokiselle, hän jatkoi. - Siis MITÄ? Ottaako Jyri Jokinen teillä vastaan? Eikö hänellä ole oma vastaanotto siellä ja siellä? - On yksityisvastaanotto siellä ja keskussairaalalla myös ja parina päivänä viikossa täällä meillä, virkailija kertoi. Kerroin naapuritalon rouvan ylistäneen Jyri J:n maasta taivaisiin, joten ilman muuta varaisin hänelle ajan. Lopun päivää minulla oli samankaltainen tunne kuin aikoinaan ensitreffeille lähtiessä. Käyntikortissa olleesta Jyri Jokisen valokuvasta en muistanut muuta kuin että miellyttävän näköinen nuorehko mies siinä oli ollut eikä se ollutkaan oleellista, vaan naapuritalon rouvan ylistävät lausunnot hänestä. 

Ai että miksikö en enää halua mennä entiselle lääkärilleni? No kun hän, ihan miellyttävä mieslääkäri muuten hänkin, kolme vuotta sitten olisi melkein väen väkisin lähettänyt minut yksityiseen kaihileikkaukseen! Julkisen puolen jonoon näköni ei vielä ollut tarpeeksi huono. Paljon aikaisemmin, en edes muista milloin, hän oli todennut oikeassa silmässäni kaihin olevan aluillaan. Ja vaikka hän oli vakuuttanut sen olevan yhtä luonnollista kuin hiusten harmaantumisen, surullinen olo, suoranainen kuolemantunnehan siitä oli ensimmäiseksi tullut. Mutta varsin pian ihminen tottuu ajatukseen, että iän myötä aistit heikkenvät, toisilla aikaisemmin kuin toisilla ja iloitsemaan siitä, että niiden toimintakykyä voidaan erilaisin toimenpitein parantaa ja että kyseessä on harmaa- eikä viherkaihi tai jokin muu silmäsairaus, jonka hoito olisi jo paljon vaikeampaa. Niinpä seuraavalla käyntikerralla en ollut enää kaihista moksiskaan, mutta yksityisleikkaukseen menoa vastustin, koska se olisi minulle liian kallis ja miksi ihmeessä olisi leikeltävä kun kerran näen vielä niin hyvin että en pääse kunnalliseen  leikkausjonoon? - Mutta kun näköänne ei enää oikein voi laseilla  korjata, lääkäri totesi, kertoi eräässä etelä-suomalaisessa kunnassa olevasta ykityisestä klinikasta, jossa leikkaus tulisi jonkin verran edullisemmaksi, lupasi kirjoittaa minulle lähetteen  sinne. Kieltäydyin siitäkin. Niinpä hän kirjoitti silmälasireseptin, sanoi että menkää nyt optikon kanssa keskustelemaan, mitä mieltä hän on asiasta.  

- Tehän saisitte vielä ajokortinkin! Silmälasiliikkeen optikko, keski-ikäinen nainen huudahti reseptin nähtyään. Olin niin tyrmistynyt että otin ensimmäiset sovittamani, 29 euron hintaiset ohuet kehykset. Rinnakkaistarjouksena oli aurinkolasit samaan hintaan samoilla vahvuuksilla, mutta koska niihin ei ollut yhtä halpoja kehyksiä kuin varsinaisiin laseihini, jouduin maksamaan erotusta 50 euroa. Mietin, oliko silmälääkäri ehkä mainitsemansa klinikan osakas ja miten paljon kaihileikkaukseen lähetetään ihmisiä, jotka näkisivät vielä ilman leikkaustakin? Luen nimittäin yhä edelleen niillä samoilla kolme vuotta sitten saaduilla laseillani, mutta koska silmäni ovat viime aikoina olleet rasittuneet ja pienen tekstin lukeminen on hiukan vaikeutunut, menen lääkärille. Toivon etten vieläkään olisi kyllin "kypsä" julkisen puolen leikkausjonoon ja että saisin hiukan vahvemmat lasit, joihin tällä kerralla valitsisin myös tyylikkäämmät kehykset. Mutta voihan olla että Jyri Jokisen diagnoosi on sama kuin edellisen lääkärinikin. Unessani hän ei nimittäin ollut mitenkään kovin miellyttävä. Vastaanotolla potilaiden silmiä leikattiin liukuhihnalla ja minutkin hän aikoi laittaa leikkauspöydälle ennen kuin oli edes tutkinut silmiäni! Kieltäydyin ehdottomasti ja lähdin etsimään uutta lääkäriä. Unessa.

Todellisuudesta tiedän kertoa viikon perästä. 

Oijoi, mitkä olympialaiset!

Kuten arvata saattoi, avajaiset ovat upeat. Olympiapuistossa kohoaa osallistujamaiden lippujen uljas rivistö. Vain yksi on joukosta poissa: Suomen lippua siellä ei näy! Kaksi sinivalkoista lippua hulmuaa vierekkäin, Kreikka ja Israel? Olisiko niistä toista luultu Suomen lipuksi? Olemme kuitenkin niitä harvoja maita, joiden valtion päämies istuu avajaisten katsomossa. Toivottavasti lippuasiakin saadaan pian kuntoon. Valtavista lumihiutaleista vain neljä aukeaa olympiarenkaaksi, viides pysyttelee siveästi supussa! Harjoituksissa sekin oli auennut ja harjoitusvideo vaihdetaankin pikapikaa tilalle niin että presidentti Putinin sviitin taulutelevisiolla mokaa ei muka ehditty edes huomata. Ilman suurempia seremonioita presidentti saapuu katsomoon. Mutta kuka on hänen vierelleen istahtava viehättävä nuori nainen? Kisaemäntä? Tytär? Turvallisuushenkilö vai haluaako hiljattain eronnut presidentti esitellä koko maailmalle uuden rakkaansa?

Kysymykset unohtuvat, katoavat historian huminaan kun Pietari Suuren purjehdus Venäjälle alkaa! Tsaarin  hovin loisteliaista tanssiaisista tummasävyisen vallankumouksen kautta verenpunaiseen Neuvostoaikaan teatterin, baletin ja nykytekniikan keinoin on upeaa katseltavaa. Osallistujamaiden joukkueet marssivat stadionille "maapallon sisältä," lattian alta eikä urheilijoiden tällä kerralla tarvitse seurata avajaisseremonioita seisaaltaan, vaan heille on varattu katsomosta istumapaikat.  Kisamaskotit, ystävällisen näköiset kookkaat eläinhahmot saapuvat stadionille. Salkoon isäntämaan lipun vierelle kohoaa olympialippu, olympiatuli sytytetään stadionin ulkopuolelle puistoon, josta se näkyy kauas ja korkealle. "Näyttävimmät kisojen avajaiset mitä koskaan olen nähnyt", suomalainen urheilutoimittaja toteaa. 

Mittelöt mitaleista voivat alkaa! Suomen joukkueen lipunkantajana toiminut, polvivammasta kärsinyt Enni Rukajärvi avaa Suomen mitalitilin lumilautailemalla hienosti hopealle! Lumilautailu on näyttävä laji, sitä on kiva katsella samoin kuin hiihtolatujen jylhiä maisemiakin. Aino-Kaisa Saarinen tulee naisten kympillä viidenneksi. Hyvä suoritus kun ottaa huomioon, millaisia vaikeuksia hänellä on viime aikoina ollut. Mutta siihen suomalaismenestys toistaiseksi tyssääkin. Lumi on liian märkää, huoneilma liian kuivaa, nenästä valuu veristä räkää, nuha ja kuume vaivaavat, voitelu huonompi kuin ikinä, takatuuli kiusaa mäkihyppääjiä, monilla, myös muilla kuin suomalaisurheilijoilla flunssa on joko päällä tai ainakin aluillaan. Joukkueen lääkäri ihmettelee, että miksi kuivan huoneilman aiheuttamista ongelmista ei kerrottu ennen kilpailua, vaan vasta sen jälkeen? Huoltoautossa on ilmankostuttimia, joilla ongelman olisi voinut poistaa.

Silloin kun tunteet ovat pinnassa, tulee sanoneeksi sellaistakin mikä ehkä jälkeen päin harmittaa. Eikö hävinneiden pitäisi antaa niellä rauhassa pettymyksensä, itkeä itkunsa sen sijaan että heiltä tivataan vastauksia mitä turhanpäiväisimpiin kysymyksiin? Vai liittyykö huippu-urheilijan valmennukseen sekin, että kaikkein katkerimmalla tappion hetkelläkin toimittajien kysymyksiin on vastailtava kiltisti ja samalla pidettävä urheiluvälineissä olevia sponsoroiden mainoksia esillä määrätty aika, vaikka tekisi mieli  haistattaa pitkät koko maailmalle? Rahako siinäkin ratkaisee?     

Mutta kisoja katsellessa mieli lepää vaikkei menestystä heti tulisikaan. Kotimaan poliittiset uutiset jäävät tauolle, samoin kisajärjestelyistä kantautuvaan kielteiseen kritiikkiin ehtii paneutua myöhemmin, nyt on aika nauttia tv-kuvan välittämistä upeista urheiluareenoista! Ihailla urheilijoiden sitkeyttä niin auringonpaisteessa kuin räntäsateessa, ainoastaan silloin kun sankka sumu peittää maiseman, kilpailuja joudutaan siirtämään. Lumista maisemaa piristävät lilansävyiset kukkaornamentit ovat mielestäni onnistuneet, tuovat kesän talven keskelle. Mutta ei voi olla totta! Suomi jää vain parin sekunnin päähän pronssimitalista kun ruotsalaishiihtäjäkö päihittää Aino-Kaisan! Verenpaine kotikatsomossa kohoaa ja seuraavana päivänä kiroilen kuin "turjan lappalainen" (mistähän tuokin sanonta tulee?) kun nuori Iivo Niskanen, joka on jo melkein kiinni mitalissa, jää siitä ainoastaan 0,2 sekuntia! Ruotsi vie kaikki mitalit! Kisayleisön keskellä kuningas ja kuningatar myhäilevät tyytyväisen näköisinä.

Kisojen lomassa on isomman lapsenlapsen musiikki-ilta ja tanssinäytös, vietän omia nimi- ja syntymäpäiviäni, pyöräytän parit kasvisruoat läheiseni perheeseen saapuvalle vegetaristivieraalle. Sitten jysähtää! Onni kääntää kelkkansa! Suomen tytöt voittavat viestissä hopeaa! Samoin parisprintissä. Ja vielä samana päivänä radiossa ja televisiossa pauhaa Porilaisten marssi; Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen ovat voittaneet kultamitalin! Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Kun Leijonat hetkeä myöhemmin peittoavat kisojen isäntämaan joukkueen jääkiekossa, niin pieni ihmissydän on, että tämän enempää ilon ja  onnen sekaista jännitystä se ei enää kestä. Suljen telkkarin ja luen synttärilahjaksi saamani Virpi Hämeen-Anttilan kirjan "Tapetinvärinen" loppuun. Se on kaoottinen kuvaus kaaoksesta, faktasta ja fiktiosta, mikä päähenkilön, kirjailijan mielessä luomisprosessin aikana myllertää. Siinä lukijakin alkaa kaivella omia unohdettuja tai tukahdutettuja lapsuusmuistojaan, varsinkin jos ne ovat yhteneväisiä kirjan päähenkilön muistojen kanssa, uskoo  löytävänsä ankeuden keskeltä ilon kuten kirjan päähenkilökin lopulta löysi.

Mutta lapsuusmuistoista minut temmataan nykyhetkeen kun tulee kutsu pienemmän lapsenlapsen iltaseuraksi. Ilokseni huomaan, että matkalle lähdön säkenöivään tunnelmaan ei välttämättä tarvita ulkomaanmatkaa, ei lähtöä vieraisiin kyliin tai kaupunkeihin, piipahdus naapuripitäjässä tai bussimatka kotikaupungin lähiöstä toiseen riittää! Perillä kaikki menee muuten hyvin, mutta television katselussa tulee tenkkapoo. Ei nimittäin riitä että mummi saa katsoa sarjaohjelmansa, olisi saatava katsoa vielä olympialaisten kultajuhlatkin samaan aikaan kun lapsi haluaisi katseltavan dvd-elokuvaa. - Voithan sä katsoa ne kotona yle-areenalta, hän sanoo. Mutta kun mulle tietskan äärellä tulee helposti huono olo, sanon, selitän miten tärkeää minulle olisi nähdä siniristilipun, jota isäni, hänen isovaarinsa vuosikaudet rämpi Karjalan metsissä puolustamassa, kohoavan korkeimpaan salkoon, kuulla Maamme-laulun kaikuvan  olympiastadionilla. Hän katsoo minua sen näköisenä, että ei kai tuo mummi vain sekoa olympialaistensa kanssa, mutta pieni joutuu antamaan periksi isommalle,  mitalienjako katsotaan. Se ei kuitenkaan tunnu yhtä juhlavalta kuin olin luullut ja koska  seremonia on ollut aikataulustaan myöhässä, elokuvaa emme ehdi enää katsoa. Äiti tulee töistä ja minä lähden kotiin. Myöhemmin pyydän lapsenlapselta anteeksi käytöstäni, mitalienjaon kun voi nähdä uusintana vielä monen monet kerrat, toivon että rakastetaan silti edelleen  toisiamme. Ja hän antaa anteeksi ja lupaa rakastaa.

Olympialaiset jatkuvat. Tänään iltapäivällä Leijonat kohtaavat Ruotsin, huomenna on naisten 30 km:n hiihto, ylihuomenna miesten viisikymppiä. Ja sunnuntai-iltana kisojen päättäjäiset, joiden huhutaan olevan erilainen, mutta ainakin yhtä näyttävä spektaakkeli kuin avajaisetkin olivat. Jaa niin, se presidentin vierellä avajaissa istunut viehättävä nuori nainen? Hän ei ollut kukaan arvuuttelemistani, vaan entinen kelkkailija Irina Skvertsova, joka sai vakavat vammat Saksassa v. 2009 törmättyään toiseen kelkkailijaan eikä sen jälkeen ole pystynyt kilpailemaan. Hänet on leikattu n. 50 kertaa ja Venäjällä on kerätty rahaa hänen tukemisekseen. Lehtitietojen mukaan hän kertoo saaneensa kutsun presidentin seuralaiseksi kisakatsomoon  kaksikymmentä minuuttia ennen avajaisten alkua.

Iloisia asioita

Siinä missä nuoret läheiseni ajoittavat hammaslääkärille menonsa niin että ovat paikalla pari, korkeintaan viisi minuuttia ennen vastaanottoaikaa, minä pelaan varman päälle. En kuitenkaan tohdi mennä puoleksi tunniksi odotushuoneeseen istuskelemaan, vaan poikkean läheiseen naistenvaateliikkeeseen katsomaan millaisia takkeja on tarjolla. Ilokseni siellä on talvi-ale meneillään, mutta tyylikkään näköinen myyjätär pahoittelee, että suurin osa on jo myyty, joten valikoimaa ja kokoja on kovin vähän jäljellä. Samalla hän kuitenkin  esittelee pari takkia, joiden arvelee olevan minun kokoani. Niin hän oli pahoitellut syksyisen housualen aikaankin, mutta sopivat  kapeahkot mustat housut oli minulle silti löydetty. Nyt kerron olevani menossa hammaslääkärille ja palaavani myöhemmin.

Kuten eräässä aikaisemmassa blogijutussani kerroin, perunanpalaa puraistessani minulta katkesi hammas. Aikoinaan ikäihmisten ja monen nuoremmankin hammasrivistössä puuttuva hammas oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, nykyään se mielletään viestiksi siitä että asianomainen ei välitä hoitaa itseään ja puuttuvat hampaat korvataan joko osa- tai kokoproteesilla.  Esteettistä hammashoitoa mainostaneen hammaslääkärin esittelemä viritelmä olisi ollut niin kallis, että päätin harkita asiaa. Eri vaihtoehtoja pohdiskellessani muistin hammasteknikon maininneen, että hammaslääkäri voisi  laittaa puuttuvan hampaan paikalle jonkinlaisen "mytyn."

Kyllä, sellaisen, liimalla kiinnitettävän hampaan voi todellakin tehdä paikka-aineesta, hammaslääkärini sanoi. Edellisellä kerralla, kaivettuaan katkenneen hampaan juurenkin pois, hän oli sanonut että ei voi nyt laittaa sen tilalle mitään.  Huomiotta jättämäni "nyt" sana oli siis synnyttänyt vaikutelman että ei koskaan! Hammashoitajan avustamana hän rakenteli paikka-aineesta uuden hampaan, joka  leviää osittain viereisen hampaan päälle, mutta on paremman näköinen kuin tyhjä kolo eikä maksanut kuin yhden hampaan paikkauksen verran, mikä tosin ei ole ihan halpaa touhua sekään. Hän kehotti olemaan varovainen, sillä jotain kovaa puraistessa hammas saattaisi irrota. Se olkoon sen ajan murhe, ajattelin ja lähdin hyvillä mielin takkikauppaan takaisin.

Tyylikkäällä myyjättärellä oli asiakas, joten minua palveli hieman vanhempi, äidillisen oloinen nainen. Hän ei pahoitellut valikoiman vähyyttä eikä kokojen puutetta, vaan alkoi tarmokkaasti esitellä niitä mitä heiltä löytyi ja loi samalla vaikutelman runsaasta tarjonnasta! Sovitin joitakin takkeja kunnes vaihtoehtoja oli kaksi jäljellä. Takissani tuli olla lämmin huppu, jonka viimassa ja pakkasessa voisi nostaa myssyn päälle. Toisessa sellainen oli, mutta vaikka takki oli nykymuodin mukaisesti polvipituinen,  kokonaisvaikutelma oli mummomainen ja niitä, mummotakkeja minulla on kaapit täynnä muutenkin! Valitsin toisen, nuorekkaamman mallin, vaikka se olikin hiukan kalliimpi ja huppu oli ohuempi, mutta huppu kuitenkin.

Kotiin palattuani mietin kahden myyjättären erilaista myyntitaktiikkaa. Toisella lasi oli puoliksi tyhjä, toisella puoliksi täysi. Jos olisin huomattavan kookas tai huomattavan pieni, ehkä ymmärtäisin pahoittelun kokojen puutteesta, mutta  koska en ole kumpaakaan, negatiivinen tilanteen avaus tuntuu oudolta. Vai olisiko se harkittu keino päästä positiiviseen tulokseen kun asiakkaalle yllättäen löytyykin sopiva asu! Pidän enemmän jälkimmäisen myyjän tavasta kohdata asiakas. Mietin myös, veisinkö yli kymennen vuotta sitten ostamani talvitakin vaatekeräykseen, mutta entä jos parin vuoden kuluttua pitkät takit ovatkin taas muotia? Muistin kotiäitivuosiltani ajan, jolloin minulla oli yksi lämmin takki, joka päällä kuljin syksyn, talven ja kevään. Lisäksi oli tuuli- tai toppapuku lasten kanssa ulkoiluja varten, tärkeintä oli että heillä oli joka säähän sopivat asialliset varusteet. Työelämään palattuani takkivarastoa alkoi karttua. Joitakin olen vienyt vaatekeräykseen. En ole koskaan ollut muodin orja, mutta jo ihan mielen virkistykseksi välillä tulee tarve päivittää tilanne ja useimmiten se tapahtuu ex-tempore, ennalta suunnittelematta. Päätin säilyttää vanhat takkini. Jos kolmenkymmenen asteen pakkanen sattuisi yllättämään, mitä silloin panisin päälleni ellei kaapissani olisikaan kolmekymmentä vuotta sitten hankittua tikinväristä pitkää untuvatakkia? Vastaavaan uuteen ei olisi varaa.

Samana päivänä oli tapahtunut kaksi iloista asiaa; uusi hammas ja uusi takki. Mutta miksi en kuitenkaan ole iloinen, vaan mieli on jotain tummaa töhnää täynnä? Väsyttää, lienee iltapäväunien aika. Mutta uni ei tule, kahvi ei maistu, postin tuoma naistenlehti ei kiinnosta... Olin lähtenyt hammaslääkärille lähes varmana siitä että "mytyn" laittaminen puuttuvan hampaan tilalle ei onnistuisi ja takin ostoa en ollut edes harkinnut, joten tunnetilasta toiseen siirtyminen otti aikansa. Illan mittaan mielialani alkoi nimittäin kummasti kohota ja hyvin nukutun yön, onnellisten unien jälkeen heräsin iloisena uuteen päivään! Kielenkärki ei enää tavoittanut rakoa hampaiden välistä, eteisen naulakossa pörhenteli uusi takki! Toinen muodikas talvivaatteeni on vuosi sitten samasta liikkeesta, samalta myyjältä ostettu ulkoilupuku. Jos muistan oikein, silloinkin hän oli ensin pahoitellut valikoiman vähyyttä ja kokojen puutetta! Joku nopeampiliikkeinen asiakas pyörähtäisi siinä vaiheessa kannoillaan ja ilmoittaisi etsivänsä sopivan koon muualta.          

Olettamuksia

- Katot sä Putousta? Pienempi lapsenlapsi tiedustelee. - No en! Ohjelmasta näkemieni välähdysten perusteella olin ilman muuta olettanut sen "munamiehineen" kuuluvan sietokykyni rajojen ulkopuolelle kuten moni muukin valmiiksi naurettu tv-ohjelma.  Lauantai-iltaisin minulla on ollut tapana kuunnella radiota, koska  tv:n ohjelmatarjonnasta päättävät henkilöt jostain kumman syystä olettavat katsojien kaipaavan lauantai-iltoihinsa vain ja ainoastaan joko  hillitöntä (pakko)naurua tai sarjamurhaajien aiheuttamia pelon ja vilun väristyksiä. Viikko sitten lauantaina Rautarouva soitti, juteltiin niitä näitä kunnes hänelle tuli kiire lopettaa puhelu: - Putous alkaa! - Katsot sä sitä? Ihmettelin. Kertoi katsovansa aina. Pitäisköhän minunkin...

Ohjelma oli parempi kuin olin olettanut. Tai sanotaan että se ei ollut niin huono kuin olin otaksunut. Kyseessä oli avausjakso, jossa näyttelijät esittelivät uudet sketsihahmot. Patologin "avaa sydämesi mulle"-tyylisten repliikkien aikana kuulin naurahduksen, joka ei tullut tv:n taustajoukoista. Minä nauroin! Outoa, lauantai-iltana! Silloinhan on tapana korkeintaan hymyillä jollekin "Lauantain toivottomien" mieleen nostattamalle kaukaiselle muistolle. Patologin lisäksi Putouksen elämäntapaohjaaja ja Imatralta tullut "Antsku" menettelivät, mutta muut hahmot tuntuivat liian yliammutuilta. Kysyin lapsenlapselta, mistä hahmosta hän oli pitänyt eniten. - Kaikki olivat hyviä, oli diplomaattinen vastaus.   Iloisena siitä että olin rikkonut rajoja, pystynyt luopumaan vanhoista olettamuksistani ja liittymään Putousta katsovien nuorekkaaseen joukkoon, aloin odottaa seuraavaa lauantaita.  Mummoikäiselläkin kun on nykymaailmassa tasan kaksi vaihtoehtoa: olla menossa mukana tai pudota kyydistä.

Viikolla katselin paria sarjaa, elokuvan, uutisia sekä asiaohjelmia. Ville Haapasalon Jäämeren-seikkailut Teema-kanavalla kiehtovat. Taitoluistelun EM-kisat Budapestista hivelivät silmää. Ilo ja hämmennys 15-vuotiaan tytön kasvoilla hänen voitettuaan ensimmäisissä aikuisten kisoissaan kultamitalin! Ja nuoren miehen pettymyksen sekainen hämmästys; miten tässä nyt näin kävi? Huippuunsa hiottu, harjoituksissa nappiin mennyt suoritus hajosi kilpailutilanteessa heti alussa tapahtuneeseen kompurointiin. Ehkä tuomaristo olisi yhden pyllähdyksen vielä antanut anteeksi, mutta kun mikään ei mennyt kohdalleen! Olympialaisten osallistumispaikoista käydään kovaa taistelua. Siinä monet olettamukset, otaksunnat ja ounastelut menevät uusiksi. Urheilu on suurten tunteiden juhlaa. Tässä tuli nyt mentyä jo sunnuntain puolelle, taitoluistelukilpailut nimittäin päättyivät vasta silloin.  

Lauantai-iltana olin hyvissä ajoin ennen Putouksen alkua asettunut teeveen ääreen saunajuomaa siemailemaan ja mikrossa lämmittämiäni nakkeja napostelemaan, vain todetakseni että Putous ei sittenkään ole mun juttuni. Liikaa melua ja naurun hohotusta. En saanut "Antskun" ja imatralaisen baariyleisön välillä mahdollisesti käydystä keskustelusta mitään selvää, koska kikkarapäinen naishahmo sönkötti koko ajan Antskulle jotain. Juorutoimittajan repliikkejä ei ehkä ollut ymmärrettäviksi tarkoitettukaan, mutta yleisöön nekin tuntuivat uppoavan. Ja  kun eräs sketsihahmo kaiveli housujensa sisältöä ja nuuhkaisi sen jälkeen sormeaan, se se vasta riemullista olikin! No, porukka on pestattu sinne nauramaan vaikka oikeasti ei naurattaisikaan. Olen itsekin vuosia sitten ollut "Sainks mä"-nimisen tv-jutun naurujoukoissa mukana. Ja kerran Tuttu juttu-shown katsomossa. Istuin eturivissä mairean näköisenä kun sen sijaan vierellä istunut matkaseurani oli luonnollisen näköinen oma itsensä. Mairea ilmeeni johtui siitä, että oletin luonnollisen perusilmeeni näyttävän   ikävystyneeltä, ehkä jopa vihaiselta. Putouksen  sympaattisesta juontajasta ja parista kolmesta hauskasta oivalluksesta huolimatta suljin telkkarin surullisin mielin. Halvat ovat kansan huvit, ajattelin. Vai olenko minä vain kaavoihini kangistunut kalkkis, tosikko, jonka on paras katsella taivaskanavalta Gafé Raamattua? (Televisiostako ei muka tule lauantai-iltaisin katsottavaa?)

Gafé Raamatussa on miellyttävä haastattelija ja aihepiiristä ja haastateltavasta riippuen keskustelu joko kiinnostaa tai ei. Esimerkiksi sukupuolineutraalista avioliitosta käyty keskustelu oli mielenkiintoinen. - Ja tuleehan lauantaisin ennen Midsomerin murhia "Avara luontokin," joku huomauttaa. Useimmat luonto-ohjelmat ovatkin hyviä, mutta siinä vaiheessa kun lähikuvissa aletaan esitellä raatoa, jonka ympärille korpit kokoontuvat haaskalle, on pakko sulkea toosa. Ja lottoarvontakin menetti mielenkiintonsa sen jälkeen kun se toiselle kanavalle siirron myötä viihteellistettiin turhan monimutkaiseksi. Katsonkin lottorivin sunnuntaiaamuisin netistä. Sukulaismies, joka käy aikaisin nukkumaan, soittaa sunnuntaisoittonsa aamuyhdeksältä  ja saa samalla lottoarvonnan tulokset. Hän muistaa omat numeronsa ulkoa, joten pystyy seuraamaan tilannetta sitä mukaa kuin luettelen niitä. Enkä väitä ettenkö syrjäsilmällä saattaisi vilkuilla Putousta edelleen sen mahdollisesti sisältämän muutaman hilpeän oivalluksen vuoksi. Sen, kuka sketsihahmoista milläkin viikolla putoaa pois, voi lukea iltapäivälehtien lööpeistä muiden maailmanpolttavien uutisten ohella.

Edellisessä blogijutussani tuskailin, että kun mikään viime aikoina lukemani kirja ei ole sytyttänyt. Nyt lainasin kirjastosta oman paikkakunnan kirjailijan Timo Sandbergin v. 2012  julkaiseman dekkarin "Vainooja." Sepä imaisikin heti mukaansa! Olen kuitenkin vielä niin alussa että yksityiskohtaisempi arvio myöhemmin. Rautarouva kertoi päättäneensä lukea kaikkien oman paikkakunnan kirjailijoiden teokset voidakseen vertailla niitä toisiinsa. Rautarouvalla virtaa riittää!

JK. Luin Timo Sandbergin rikosromaanin "Vainooja" loppuun, pidin! Aikomus lukea hänen aikaisemmat kirjansakin.   

Sitä on nyt ilmassa

Melkein säikähdin kun ikkunan takana ilmassa alkoi leijailla jotain valkoista. Yläkerran asukasko siellä tyhjensi ryynipussiaan vai mitä tämä nyt oikein on?  LUNTA! Tai ehkä vielä pelkkää räntää, joka maahan päästyään sulaa ja siihen ennustetut pakkasasteet päälle, niin pääkallokeli on valmis. Onneksi eilen sulan maan aikaan panin "Klingen" laukkuun ja lenkkeilin lähikirjastoon, tuli ulkoiltua tämänkin päivän edestä.   

Olin lainannut Matti Klingen paksun, pienipränttisen "Kadonnutta aikaa löytämässä"  joitakin viikkoja sitten, luullut sitä päiväkirjaksi, mutta se olikin kooste aikaisempien vuosikymmenten päiväkirjoista, mikä oli hieman laimentanut intoani. Saadakseni käsityksen  sivistyneistön elämästä ("sivistyneistö" vaikea ääntää kun heiluvat hampaani  kolkahtavat s-kirjainten kohdalla yhteen!) päätin kuitenkin lukea kirjan talvikuukausien aikana loppuun. Mutta lainan uusiminenpa ei onnistunutkaan, varausjonossa oli pitkä lista nimiä! "Klingellä on nyt kysyntää", kirjastovirkailija totesi. Johtuisiko  ennen joulua paikallislehdessä olleesta professori Klingen haastattelusta sekä ko. lehden kolumnistin hehkuttamista päiväkirjoista? Palautin sen keskenlukuisena kirjastoon. Toisen varatun kirjan, Hirvisaaren "Me, keisarinnan" lainausaikaa on jäljellä 10 päivää. Siinä ajassa saanen kahlattua sen loppuun. Kaikki kunnia kirjailijan historian tuntemukselle, hänen tekemälleen valtavalle taustatyölle ja kertojanlahjoilleen, joitakin kiintoisia jaksoja lukuunottamatta kirja ei minua puhuttele.

Mutta siinä missä keisarinnan tarina pitkästyttää, eilen kirjastosta mukaan tarttunut Laura Paloheimon "Klaukkala" lennättää lukijaa iloisesti eteenpäin, välillä turhankin vauhdikkaasti. Kaltaiselleni omiin luutuneisiin ilmaisuihini piintyneelle kirjoittajalle Klaukkalan kaltainen nykypäivään sijoittuva vetävästi kirjoitettu kielellinen iloittelu tekee kuitenkin hyvää. Pidin myös ex- mäkihyppääjän ex-vaimon Veera Niemisen kirjoittamasta "Avioliittostimulaattorista."  Outi Pakkasen "Rakastajan" koin joitakin hänen aikaisempia teoksiaan vaisumpana. Pakkasen kirjoissa kiehtoo moderni kodikkuus, jostain hänen kirjastaan löytyneen ohjeen mukaan valmistin jouluksi kylmäsavulohi-tuorejuusto alkupaloja. Toinen eilisellä kirjastoreissulla löytämäni oli Merette Mazzarellan "Hyvä kosketus", johon tartun vasta Keisarinnan ja Klaukkalan jälkeen. Viihteen vastapainoksi kaipaan kirjoista syvällisyyttä, eräänlaista pyhyyden kokemusta, jota en aikoihin ole löytänyt. Viime aikojen puhuttelevin lukukokemukseni on  sukulaisen sukulaisen kirjoittama muistelmateos. Hyvin kirjoitettu ja jäsennelty elämäntarina, ehyt kokonaisuus. Omakustanne, jota hän oli painattanut ainoastaan parikymmentä kappaletta, mutta joka voisi ihan hyvin olla  kirjakaupoissa ja kirjastoissa kaiken kansan saatavilla. "Jokainen elämä on laulun (kirjan!) arvoinen."

Peruutin varauslistallani olleen Finlandia-voittajan, Riikka Pelon "Jokapäiväinen elämämme" sen jälkeen kun olin jostain arviosta lukenut, että kirjan kauniskielinen, runollinen alkuosa  muuttuu lopussa hirvittävien väkivaltaisuuksien kuvaukseksi. Varmaan ne kuuluvat ko. ajankuvaan, mutta en välitä lukea raakuuksista varsinkaan jos niitä kuvataan sivukaupalla. Edellinen Finlandia- palkittu Ulla-Leena Lundbergin "Jää" oli kiehtova lukukokemus sen jälkeen kun teksti junnaavan alun jälkeen kohosi kauniisti siivilleen. Tosin sekin jonkun arvostelijan mielestä muistutti liikaa "Myrskyluodon Maijaa" yms.

Ehdin eilen muutaman kilometrin kirjastolenkiltäni sopivasti kotiin klo 15 uutisille. "Oddasat" kiehtoo pohjoisine  maisemakuvineen, aihepiireineen ja nuoren mantelisilmäisen uutisankkurin kauniisti ääntämä saamenkieli hivelee korvaa, vaikken ymmärrä siitä sanaakaan. Uutisten jälkeen nukuin kunnon päikkärit ja loppuilta ikään kuin kimalteli ja moni mahdottomalta tuntunut asia alkoi taas tuntua mahdolliselta. Ulkoilu oli tehnyt  tehtävänsä. Tämä tietskan ääressä istuminen sen sijaan alkaa taas tuntua pahalta, joten ylös, ulos ja lenkille! Lumisade on lakannut, tiet ovat sulat ja kosteat, mittari näyttää yhtä lämpöastetta. Ei ole liukasta, vielä...

Sattumia

Ensin poksahti kylppäristä ja eteisestä lamppu ja puoli asuntoa meni pimeäksi. Liukkaankelin lempikengistäni puhkesi pohja, sitten  katkesi hammas.

Huoltoyhtiön nuori mukava kaveri tuli vaihtamaan sulakkeen niin nopeasti että aivan kuin olisi ollut oven takana odottamassa hälytystäni. Arvelin hänen tuoneen uuden sulakkeen tullessaan, mutta hän vain avasi korkealla eteisen ovenpielessä  olevan pienen kaapin oven ja nosti yhden alas painuneen vipusen yläasentoon ja katso, valkeus tuli myös asuntoni pimentyneeseen osaan! Arveli minun osaavan seuraavalla kerralla suorittaa sulakkeen vaihdon itse.

Katkenneen hampaan korjaus sen sijaan vaatii järeämpiä toimia. Että mikä ihmeen päähänpisto oli muussia tehdessä puraista raakaa perunanpalaa niin voimallisesti että kahden etummaisen hampaan vierestä kuului riksahdus ja hammas jäi roikkumaan ikenen riekaleen varaan! Siitä hammaslääkäri seuraavana päivänä nappasi sen pois, kehotti keskustelemaan  hammasteknikon kanssa, kumpi olisi järkevämpi vaihtoehto,   osa- vai kokoproteesi. Kokemuksesta tiedän että järkevin vaihtoehto ei aina ole paras. Jo vuosi sitten kirjoitin blogissani, että hampaat heiluen uuteen vuoteen! Ne heiluvat edelleen, vaan eivät putoile. Halusin osaproteesin eli uuden hampaan katkenneen tilalle.  

Hammasteknikon luokse mennessäni yllättäen kadulla tuli vastaan hyvä tuttavani, ystävätär, jonka kanssa emme olleet tavanneet ainakaan kymmeneen  vuoteen!  Punaisessa takissaan hän oli kuin raikas tuulahdus siinä sateisen harmaalla kadulla. Ja koska teknikko ei heti vastannut summerin soittooni - oli kai ruokatunnilla - meille jäi aikaa päivittää tuoreimmat kuulumiset ja sopia että soitellaan  ja tavataan.

Hammasteknikko oli ystävällinen, mukava mies,  mutta proteesiasiassa kanssani eri mieltä, eli loputkin ylähampaat pois ja tekarit tilalle! Toisaalta oli kanssani samaa mieltä siitä, että niin kauan kuin ihminen pystyy syömään omilla hampaillaan, kokoproteesi ei ole hyvä valinta, vaikka onkin  hymyillessä hyvän näköinen. No mikä tässä nyt enää niin leveästi hymyilyttäisi, huokaisin, mutta en minä mikään harvahammas "kassi-almakaan" haluaisi silti olla. Puolisen tuntia siellä teknikon luona meni, mutta  ilokseni hän ei veloittanut mitään. - Enhän minä mitään tehnytkään, totesi vain. 

Kotiin palattuani löysin puhelinluettelon keltaisilta sivuilta esteettistä hammashoitoa mainostavan lääkärin. Siis sinne! Muistin että ko. luettelon keltaisilta sivuilta olin vuosia sitten löytänyt ortopedin, (ihanan rauhallisen, sympaattisen näköisen miehen!) jonka antamilla hoito-ohjeilla selkä- ja lonkkakipuni olivat parantuneet. Mutta nyt ei ollut yhtä hyvä tuuri. Kokoproteesia tämäkin lääkäri suositteli, mutta sanoi voivansa kyllä laittaa katkenneen tilalle väliaikaisen hampaan, joka kiinnitettäisiin viereisiin hampaisiin. Hinta olisi noin puolet kokoproteesin hinnasta. Maksaisin vielä senkin, mutta eniten  huolestuttaa että miten viereinen moneen kertaan korjattu hammas kestäisi kiinnityksen aiheuttaman rasituksen. Hammasimplantista emme edes keskustelleet ja ymmärsin esteettisellä hammashoidolla tarkoitettavankin lähinnä hampaiden oikomista yms. Hammasremonttini on siis niin sanotusti "vaiheessa" edelleen.  Hymyilen vain hyvin vienosti ja puhun niin että puuttuvaa hammasta ei huomaa.

Tänään kävin näyttämässä kenkiäni suutarille. Pohjaa ei voi enää korjata, koska se on kauttaaltaan murtunut. Uusia pohjia niihin päällisiin ei enää kannata laittaa. Kyseiset Luhtakengät ovat palvelleet minua monta monta talvea. Sanoin haluavani heittää kengät omaan enkä heidän roskikseensa. Sitä ennen aion nimittäin tehdä niillä vielä muutaman lähikauppareissun, loppuviikoksi lienee tulossa liukkaita kelejä. Kadulla sattumalta tapaamani ystävätär on tulossa iltapäiväkahville luokseni. Meillä on paljon yhteisiä matka- ym. muistoja. Ellei hampaani olisi sattunut katkeamaan, olisimmeko me enää koskaan edes tavanneet toisiamme? 

Pidetään hauskaa!

Uudenvuodenaatto hotelli Grandin tanssisalissa, jota joissain piireissä myös kaupungin kuuluisimmaksi lihatiskiksi tai käytettyjen kodinkoneiden vaihtotoriksi ilkeämielisesti kutsuttiin. Iäkäs äitini oli ollut iltapäiväkahvilla luonani, illan olin aikonut viettää kotona kun Lahtiska (nimi muutettu) oli soittanut ja pyytänyt kanssaan Grandiin, hauskaa pitämään!

Kuten arvata saattoi, uudenvuodenaattona siellä oli pääosin pariskuntia. Jostakin pöydästä kajahti ilmoille moniääninen naurunremahdus ruokailun ja maljojen noston lomassa, toisessa keski-ikäinen pari tuijotti murhanhimoisen näköisenä toisiaan,  sanaakaan en nähnyt heidän illan aikana vaihtavan keskenään. Me Lahtiskan kanssa istuimme tanssilattian laidalla pyöreän pöydän ääressä kahdestaan, Lahtiskalla lasi tuoremehua, joka oli melkoisesti hinnakkaampaa kuin minun sininen enkelini, tom collinsini tai mikä sen sekoituksen nimi olikaan. - Vaikkei saatais tanssia yhtään kappaletta, on tää kuiteski parempi vaihtoehto kuin istua kotona telkkaa tuijottamassa, Lahtiska selitti. Minä en ehtinyt sanoa mitään kun hovimestari johdatti pöytäämme kaksi kaunista nuorta naista, jotka aksentista päätellen olivat joko itä- tai etelärajan takaa kotoisin. Kummallakin oli harteille  ulottuvat, loivasti kiharaiset tummat hiukset, huoliteltu ehostus sekä olkapäät paljaaksi jättävä avokaulainen, vartalonmyötäinen pikkumusta, sutjakkaat sääret sekä huikean korkeakorkoiset mustat avokkaat. He tervehtivät  meitä iloisesti, minkä jälkeen keskittyivät kuiskuttelemaan ja kikattamaan keskenään. Me siemailimme totisen näköisinä juomiamme. Minua muutaman vuoden nuorempi leskirouva Lahtinen oli myös mustissaan, mutta ainoa paljas paikka olivat naama ja mehulasia pitelevät kädet. Kaulan ympärillä ja ryntäillä kimalteli jotain ohutta liehuketta. Minulla oli himmeästi kullanhohtoinen, mustakuvioinen pullea pusakka! Kaulaa, hihansuita ja lanteille ylettyvää helmaa kiersi leveä musta resori. Kapea  hame ja puolikorkoiset avokkaat. Vaan eipähän ainakaan tarvitse istuessa palella, lohduttelin itseäni.

Samalla kun orkesteri alkoi soittaa, tytöt kaivoivat esiin kaljatölkin näköiset helistimet - kai niilläkin jokin nimi oli - ja alkoivat helskyttää niitä soiton tahtiin ja nauroivat, nauroivat niin että kitarisat näkyivät! Mikä ihme niitä koko ajan naurattaa, mutisin. - He osaavat pitää hauskaa, Lahtiska totesi. Tyttöjen hymy ei hyytynyt vaikkei heitäkään haettu ensimmäiseen tanssiin, mutta sen jälkeen pöydän ympärillä alkoikin melkoinen kuhina kun jostain ilmestyi kokonainen leegio irtomiehiä tytöille pokkaamaan! Siinä istuskellessa muistin nuoruuteni tanssilavat, Teivaalan ja Sointulan. Teivaalassa olin saanut tanssia joka ikisen kipaleen,  mutta kun menin Sointulaan, minua ei hakenut kukaan. Sitten illan  kohokohdaksi mainostettu sambatanssiryhmä saapui parketille ja tytöt saivat kaipaamansa hengähdystauon. Jonkun tanssijattaren paljas takapuoli melkein pyyhkäisi poskeani kun hän keinahteli ohitsemme. Sambaesityksen jälkeen, orkesterin tapaillessa tutun tangon sävelmää, kun tytöt oli jo pokattu parketille, tunsin olkapäässäni kosketuksen. Arviolta viidentoista ikäinen poika seisoi pöydän vieressä. Miten ihmeessä tuommoinen kersa on päästetty sisään vai olisiko tullut vanhempiensa kanssa, ehdin ajatella ennen kuin kysyin että mitä asiaa? - Lähtisitkö tanssimaan? Hän kysyi. Herrajumala...

Olihan se lähdettävä. - No mä en nyt ole ihan niin nuori miltä näytän, poika selitti kun huomasi hämmästykseni. Lahtiskakin näkyi liitelevän parketilla jonkun aikamiehen kanssa. Nuorten naisten ympärillä pörräsi yhä humaltuneempia miehiä vonkaamassa niin että tytöt joutuivat jakelemaan rukkasia. Heitä nauratti edelleen mutta helistimiä he eivät enää helskyttäneet. Kun poika oli hakenut minua kolmannen kerran, sanoin Lahtiskalle että nyt lähdettiin.

Taksijonon nähtyämme harmittelimme että emme olleet hoksanneet pyytää portsaria tilaamaan meille kyytiä ja jääneet odottamaan sitä sisätiloihin. Vaikka pakkasta oli lähes parikymmentä astetta, ei auttanut kuin kävellä reilun kolmen kilometrin matka kotilähiöömme. Olen aina kammoksunut ilotulitteiden  pauketta, nyt oli vain vedettävä huppua tiiviisti korville ja uskaltauduttava sekaan. Pelkäsin ohuiden sukkahousujen jäätyvän kiinni kinttuihini. Loppumatkasta Lahtiska kääntyi omalle kotikadulleen ja minä jatkoin yksinäni eteen päin. Huurteisten puiden reunaustamat autiot kadut, ristinsieluakaan ei näkynyt, mutta raketteja poksahteli ilmoille tasaiseen tahtiin. Olin jo  melko lähellä kotia kun vastaan horjahteli poikanelikko kädet rehvakkaasti toistensa olkapäillä. Tätä tässä nyt vielä puuttui, ajattelin, siirryin toiselle puolelle katua. Pojat samoin. Sydän pamppaillen lähestyimme toisiamme. Kotitaloni ikkunat olivat pimeinä, ihmiset nukkumassa, joten mahdolliset avunhuutoni kaikuisivat kuuroille korville. Yksi pojista pysähtyi. - Paljonkohan kello on? Hän kysyi. En muista, oliko minulla kelloa vai vastasinko arviolta että varttia vaille kaksi. Poika kiitti ja he jatkoivat matkaansa. Helpotuksen tuntein ja kiitollisena siitä että he eivät olleet käyneet kimppuuni, että jalkani eivät olleet paleltuneet, että minulla oli lämmin koti ja jääkaapissa kimpale äitini tuomaa ihanaa kinkkua, rojahdin eteisen tuolille hengähtämään, illan tapahtumia muistelemaan.

Hauskaa vuodenvaihdetta kaikille!

Huimaavia hetkiä

Pitkään poissa olleet huimaukseni ovat palanneet, kirjoittamissuunnitelmat ainakin toistaiseksi rauenneet. Mutta onneksi elämää on ruudun ulkopuolellakin, voin nimittäin sitä paremmin mitä vähemmän olen tietokoneen ääressä. Onko kyse sähköallergiasta, asentohuimauksista, sisäkorvajutuista vai niistä kaikista, vaikea tietää. Tällä kerralla myös verenpaine riensi  riehaan mukaan, kohosi huimiin lukemiin.  

Olin joitakin viikkoja aikaisemmin alkanut kirjoittaa nuoruusmuistoihini pohjautuvaa tarinaa, kokenut että viimein olisi tarpeeksi aikaperspektiiviä sekä kivojen että kiusallisten tapahtumien käsittelyyn. Nuoruuteni päiväkirjat olen hävittänyt, mutta muisti on pohjaton aarrearkku, ei tarvitse kuin hiukan pintaa raaputtaa, sieltä alkaa pursuta aineistoa, tapahtumia, henkilöitä, jotka vuosien saatossa ovat unohtuneet. Fakta ja fiktio sekoittuivat, henkilöt alkoivat elää omaa elämäänsä, riemastuin kun päähenkilö, alter egoni sai työpaikan kahvihuoneessa raivarin! Ilmaa puhdistavat repliikit sinkoilivat niin etten tahtonut ehtiä kirjoittaa niitä. Todellisuudessa en olisi sellaiseen uskaltautunut eikä ehkä olisi ollut tarvettakaan. Mitä kaikkea päähenkilölleni tarinan edetessä tapahtuisikaan? Työyhteisöni porukka, ystävät ja viholliset melskasivat mielessäni, kulkivat mukanani kauppaan ja lenkille. Naapurin naisten kanssa mattotelineen luona pidetyissä pihaparlamenteissa oli pidettävä ajatukset kahdessa tasossa etteivät olisi ihan seonneeksi katsoneet, mutta kotiin ja koneen ääreen päästyäni saatoin taas päästää tarinan henkilöt ja tapahtumat valloilleen. Sitä olemisen onnea ja luomisen iloa! Kunnes...  

Eräänä päivän parituntisen kirjoittamisrupeaman jälkeen lähdin iloisella mielellä, hyvissä sielun ja ruumiin voimissa lapsenlasten   iltaseuraksi kun huimauskohtaus yllätti. Horjahdin, mutta en kaatunut. Pienempi lapsenlapsi halusi tietää, missä kohtaa heidän kotikadullaan minua oli huimannut. En ihan metrin tarkkuudella osannut sitä paikallistaa, mutta ilmeisesti vastaus tyydytti koska hän ei kysellyt enempää. Seuraavan kerran raju huimaus yllätti Anttilan yläkerrassa kosmetiikkahyllyjen välissä. Ajattelin että  jokaisella irrallaan kuljeskelevalla naisella pitäisi ellei muuten, niin  vaikka talon puolesta olla kaiken varalla avustaja, mieluummin herrahenkilö, joka huimauksen yllättäessä tarjoaisi käsivartensa tai ojentaisi edes kävelysauvat, nyt ei lähettyvillä näkynyt ketään ja sauvatkin olivat kotona. Päivä päivältä tilanne paheni niin että isänpäivän aattona tytär kehotti tilaamaan ambulanssin. Kärvistelin kuitenkin kotona seuraavaan aamuun asti, jolloin lähdin keskussairaalan päivystävälle poliklinikalle. Hoitohenkilökunta oli ammattitaitoista ja potilasystävällistä, mutta lääkäristä, nuorehkosta naisesta ei voinut  sanoa samaa. En nyt kuitenkaan halua kohottaa verenpainettani muistelemalla häntä enempää.

Pääsin nimittäin seuraavana aamuna terveyskeskuksen  päivystävälle lääkärille, joka ei jahkaillut eikä aikaillut, vaan kartoitti tilanteeni, teki tarvittavat tutkimukset, (edellisenä päivänä poliklinikalla otettujen kokeiden tulokset näkyivät potilastiedoissani), määräsi verenpainelääkityksen, kertoi miten hoitoa jatketaan, elleivät huimaukset ota talttuakseen. Olen aina ihaillut määrätietoisia, ammattinsa osaavia ihmisiä, olivatpa he lääkäreitä, remonttireiskoja, sähkömiehiä, kaupan kassoja, kerrossiivoojia...  Lähdin hyvällä mielellä lääkärin luota ja kun viereisessä apteekissakin oli farmaseuttina ammattitaitoinen nuori mies, saatoin palata ammattinsa osaavan bussikuskin ohjaamalla autolla kotiin.

Lääkitys osui kohdalleen, verenpaine on ok ja huimaukset ovat hellittäneet niin että sain kirjoitettua tämän, viikko sitten aloittamani tarinan loppuun. Mitään pitempää tekstiä en ainakaan lähiaikoina arvaa yrittää. Nuoruuteni työyhteisön porukka on onneksi vaiennut. En ole lukenut tähän asti kirjoittamaani, levätkööt rauhassa, toistaiseksi vai lopullisesti, sen aika näyttää. Terveys on etusijalla. Ilokseni olen huomannut, että elämä, arjen pienet suuret tapahtumat tuntuvat aidommilta tietokoneruudun ulkopuolella. Toivon kuitenkin voivani jatkaa ainakin blogijuttujen kirjoittelua.

Loppukevennykseksi pari koululaisvitsiä, joita lapsenlapset aikoinaan lukivat heitä vahtimaan tulleen mummin viihdyttämiseksi: 

- Saisinko kahvin ilman kermaa? - Kermaa ei nyt valitettavasti ole, mutta kävisikö ilman maitoa?

- Miksi minulle on annettu tämmöinen ikkunaton pieni huone, jossa ei ole edes sänkyä? Siksikö kun olen blondi?  - Rauhoittukaa hyvä rouva, olemme vasta hississä.

Hyvää pikkujoulua kaikille!

Ajan kuluksi

"Miljoonat ihmiset uneksivat ikuisesta elämästä, eivätkä kuitenkaan tiedä, miten saisivat aikansa kulumaan sateisena sunnuntai-iltapäivänä."

Yllä olevaa Susan Ertzin ajatusta olen ennenkin siteerannut blogissani. Nyt ei ole sateinen sunnuntai, mutta eilisen räntäsateen jälkeen muutaman asteen yöpakkanen on liukastuttanut tiet ja kadut niin että lenkille lähtenen vasta kun mittari näyttää lämpöasteita jos silloinkaan. Aika on ihmiselle annettu lahja. Jumala voi ottaa kielen pois sellaiselta lapselta joka kiroilee. Niin minua pienenä peloteltiin ja vaikka kieli onkin tallella, niiltä ajoilta lienee peräisin ajatus, että Jumala voi ottaa alun alkaenkin rajalliseksi antamansa ajan pois jos kuulee valitettavan, että ei tiedetä, miten sen saisi kulumaan. Arkipäivinä aika ei pysähdy vaan kiitää, mutta joskus sunnuntaisin se hidastaa kulkuaan, ja vaikka arkena ei ehtisikään tehdä kaikkea mitä haluaisi niin kuinkas ollakaan, sunnuntaina kaiken tekemisen ajatuskin tökkii! Toki ihminen tarvitsee myös tyhjää aikaa, mutta jos siestan viettokaan ei tunnu mielekkäältä, silloin ollaan jo lähellä kysymystä; millä kuluttaisin aikaani vaikkapa siihen asti kun tietty tv-ohjelma alkaa?

Tämän kertaisen turhautumiseni taustalla lienee se tosiasia, että muuan teksti, jonka parissa olen viime päivät hekumoinut, ei ota tulta, vaikka aikaa sen kirjoittamiseen tai aikaisemmin kirjoitetun työstämiseen olisi kokonainen sunnuntaipäivä. Eilen kirjoitettu tänään luettuna on kuin väljähtynyttä kaljaa. Ajatukset ovat keskeneräisiä, sanat liian kaukana toisistaan eikä rivien väleistäkään ole löydettävissä muuta kuin tyhjää! En kuitenkaan deletoi tekstiä, vaan jätän sen tekeytymään niin kuin jauhelihataikinan jääkaappiin.

Niinpä "aikani kuluksi" katsoin pitkästä aikaa jumalanpalveluksen, joka televisioitiin Hollolan Sovituksen kirkosta. Luulin sen tulevan Hollolan vanhasta kivikirkosta kunnes muistin, että sehän onkin Pyhän Marian kirkko ja Sovituksen kirkko on uudempi, jota ei ulkoapäin osaisi kirkoksi mieltääkään. Se on myös lapsenlapseni toissakesäinen rippikirkko. Vain pari tuttua virttä, joista toinen oli Ystävä sä lapsien sävel uusilla sanoilla, toinen vanhat sanat uudella nuotilla. Mutta kummallakin papilla oli selkeä kaunis ääni eikä naispappi ollut liian maalattu. Miespappi piti kauniin puheen, sitä ennen siistin näköinen nuori mies oli lukenut päivän evankeliumin. Kirkkokuoron tilalla oli eri ikäisistä esiintyjistä koottu muutaman hengen lauluryhmä, nuori kanttori yhtenä heistä. Katsellessani kudoin lapsenlapsen sukkaa, vaikka äitini sanoikin että pyhän työ ei arkena auta. Mieleeni jäivät tilaisuuden alussa kirkkoa esitelleen naispapin sanat; "Sovituksen kirkossa ei ole kynnyksiä, ettei kenellekään kynnys tulla kirkkoon olisi liian korkea."

Tämän iltapäivän hiljaisuuden rikkoo vain ilmanvaihtojärjestelmän humina ja seuraavaan kerrokseen hiljattain muuttaneiden pikkukoirien räksytys. Vaikka ne eivät olekaan aivan asuntoni kohdalla, meteli on melkoinen silloin kun ne, kaksi taskukokoista otusta ilmeisesti yksin jätettyinä metelöivät ikävissään ja reagoivat jokaiseen rapussa kulkijaan yrittämällä tulla oven läpi. Kahdesta samassa rapussa asuvasta isommasta koirasta ei ole ollut pienintäkään häiriötä.

Jos sinne lenkille nyt kuitenkin. Jossain aikaisemmassa blogissani kerroin kengistä, joilla myyjä kehotti ottamaan pitkiä askeleita, jolloin mahdollisuus liukastua olisi epätodennäköisempää kuin tipun askelilla edetessä. Ne melko hinnakkat kengät osoittautuivat liukkaiksi sekä pitkillä että lyhyillä askelilla. Laitatin suutarilla korokepohjat ja lähiaka näyttänee, minkä pituisilla askelilla niillä nyt on paras edetä.

Hyvää sunnuntaita ja uutta alkavaa viikkoa kaikille! Kiitos että olette olemassa ja kurkkaatte minunkin (blogi)aitiooni!

Kukaan ei kaivannut häntä

Paikallislehdessä kerrottiin, että 85-vuotias vanhus oli maannut kaksi kuukautta kuolleena kotonaan ilman että kukaan olisi kaivannut häntä. Tämä ei tapahtunut syrjäisessä maalaiskylässä, siellähän ihmiset huolehtivat toisistaan, vaan kerrostalossa keskellä kaupunkia kuluneen kesän helteisimpään aikaan. Eivät saman kerroksen asukkaat, kerrossiivooja, huoltomies, isännöitsijä, eivät muut talon asukkaat huomanneet (haistaneet!) mitään ennen kuin postiluukku alkoi pursuta yli.

Millaista postia kyseinen talon asukas oli kuolleena maatessaan saanut? Seurakunta oli lähettänyt 85-vuotispäivä onnittelukortin. Taloyhtiö oli lähetellyt häätöuhkauksen sävyttämiä karhukirjeitä. Olisi luullut herättävän ihmetystä, että miksi asukas, joka aina on maksanut vuokransa eräpäivänä, ei ole tehnyt sitä moneen kuukauteen. Kirjoittaja ihmettelee, että eikö sitä takapuolta voisi nostaa tietokoneen takaa ja käydä kysymässä, mitä tälle vanhukselle on tapahtunut? (Tai pyytää että huoltomies kävisi katsomassa) Samoin hän ihmettelee että ei edes seurakuntasisar käy katsomassa, mitä vanhukselle kuuluu, kysy, miten hän pärjää, tarvitseeko apua ja voisiko häntä jotenkin auttaa? Pelkkä syntymäpäiväkortti ei paljon lämmitä vanhuksen mieltä.

Lehden mielipideosastolla 17.9. tapauksesta kirjoittanut henkilö ei maininnut, oliko kyseessä mies vai nainen, oliko hänellä omaisia, oliko hänelle yritetty soittaa eikä sitä, mitä muuta postia hänelle oli tullut. Mutta hän kertoi että naapurikaupungissa oli hiljattain sattunut vastaava tapaus ja että läheskään kaikkia ei kerrota julkisuudessa. Hänen kertomuksensa oli poikkeuksellisesti julkaistu nimimerkillä, vaikka pääsääntöisesti ko. lehti julkaisee vain omalla nimellä varustettuja kirjoituksia. Pääasia että julkaistiin, kertoohan tämä tarina jotain yhteiskunnastamme, arvomaailmastamme.

Omat tietoni tästä murheellisesta tapauksesta perustuvat ainoastaan em. lehtikirjoitukseen, mutta yleisesti ajatellen: Hiljattain lehdessä esiteltiin vapaaehtoisjärjestöä, josta soitetaan määrättyinä aikoina yksin asuville vanhuksille, joilla ei omasta takaa ole turvaverkostoa, tiedustellaan heidän vointiaan, mahdollista avuntarvettaan. Valitettavasti soittorinki kattaa vain murto-osan heistä ja senkin toiminta riippuu jatko-rahoituksesta, sillä vaikka soittajat, itsekin suuri osa pienituloisia eläkeläisiä, ovatkin vapaaehtoisia, monesti pitkiksikin venyviä puhelinkeskusteluja heidän ei voi odottaa maksavan omasta pussistaan. Kaupunkilähiöiden omakoti- ja rivitaloalueillakin naapurit varmaan huolehtivat tai ainakin huomaavat toisensa, mutta keskikaupungin kerrostaloissa, joissa uloskäynti usein on suoraan kadulle, he eivät voi pihamaallaakaan tavata toisiaan. Taloyhtiöissä on turvallisuushenkilö erinäisten katastrofien varalta, eikö voisi nimetä myös henkilön, joka sopisi yksin asuvien, ilman omaa turvaverkkoa/turvahenkilöä vailla olevien vanhusten ja miksei nuorempienkin kanssa vaikkapa kerran viikossa tapahtuvasta tarkistussoitosta, ehkä jopa kotikäynnistä?
----------------------------------------------

Tarjosin tätä tekstiä pari kertaa viikossa ilmestyvän ilmaisjakelulehden mielipideosastolle, mutta ainakaan vielä ei ole julkaistu ja epäilenpä että ei julkaistakaan.

Turbulenssi

Onkohan millään muulla paikkakunnalla meneillään samanlaista turbulenssia kuin täällä Päijänteen eteläpuolella? Kaupungin keskustaa hallitsee tilataideteos; torin ja alatorin paikalla on valtaisa hiekkamonttu, jota ympäröivään kirkkaan vihreään aitaan on kiinnitetty tiedotteita, mainoksia ja Vapaudenkadun puoleiseen seinään puhkottu ikkuna-aukkoja. Niistä tavalliset kadun tallaajat voivat seurata meneillään olevia toriparkin kaivaustöitä. Ei voisi vähempää kiinnostaa! Asioituani parissa kaupungin länsilaidalla olevassa liikkeessä yritän väistellä toriparkkityömaan aidan vierustan kavennetulla kadunkaistalla vastaantulevia ja paikallisbusseja odottavia ihmisiä. Jatkan kuhmuraista ja erinäisin aitauksin rajattua Vapaudenkatua pitkin Vesijärvenkadulle aikomuksena mennä ostamaan pienestä lankapuodista ohuen ohutta sukkalankaa, jota en ole marketeista löytänyt. Mutta sekin talo on eristetty aitauksin, liikehuoneistot tyhjillään! Pienen lankapuodin ilmoitetaan remontin ajaksi muuttaneen parin korttelin päähän kauppakeskuksen sisäpihalle, josta etsinen sen joskus myöhemmin, nyt en enää jaksa.

Suunnittelen huolellisesti seuraavan päivän hautausmaalle lähdön. Olen raksinut lähimetsästä pieniä kuusenhavuja, kanervan ostaisin toriparkkityömään länsipäädyssä olevan marketin kukkaosastolta. Pääsisin melkein marketin eteen käyttämällä toista paikallisbussia kuin sitä millä tavallisesti menen kaupunkiin. Sieltä marketin takaiselle linja-autoasemalle, josta hautausmaan ohi ajavat Nastolan bussit lähtevät. Mutta mitä ihmettä? Marketin kukkaosaston tilalla, heti uloskäynnin vieressä oikealla onkin muoviseinän verhoama syvä monttu! Hedelmäosaston takaa vastaani tulla jytyyttää nuoren miehen ohjaama trukki. Pyörrän nopeasti hehtaarihallin toiselle, jo remontoidulle puolelle, jossa aikaisemmin vieretysten olleet kassapaikat on nyt paikoitettu vinottain. Erään kassan luona tököttää muutama kukkanippu, mutta kanervia ei näy. En osta mitään, vaan riennän linja-autoasemalle, jonka yhteydessä muistan joskus olleen kukkakaupan. Sen tilalla on nyt kebab-baari. Päätän ostaa kanervan hautausmaan kasvihuoneelta. Menen Uudenkylän ja Nastolan suuntaan lähtevien bussien laiturille odottamaan auton lähtöä. Linja-autoasemalla on hiljaista, vain pari kaukoliikenteen bussia seisoo laitureissaan. Joku nuori mies tulee kysymään, että tiedänkö mistä bussi numero kaksi lähtee. Kerron sen lähtevän toriparkkityömaan Vapaudenkadun puoleiselta pysäkiltä. Vaan mistä lähtee Nastolan bussi? Ei ainakaan linja-autoasemalta, josta se vuosikymmenten ajan on lähtenyt. Ihmettelen, miksi laiturin opastetauluun, kulahtaneiden aikataulujen tilalle ei ole laitettu ilmoitusta nykyisestä lähtöpaikasta kun huomaan kauemmas marketin viereiselle pysäkille pysähtyneen saman liikennöitsijän vaaleanruskean bussin! Äkkiä sinne!

- Hei, odottakaa! Huiskutan samalla kun liikkennevalo vaihtuu punaiseksi. Onneksi bussi seisoo yhä paikallaan. - Meneekö tämä hautausmaan ohitse? - Ei, tämä on tilausbussi, auton ulkopuolella seisoskeleva kuljettaja sanoo. Hänkään ei tiedä, mistä Nastolan bussi lähtee. Joka tapauksessa se on jo lähtenyt, seuraava lähtisi puolen tunnin kuluttua. Harkitsen, jättäisinkö leikin kesken, lähtisin kotiin ja yrittäisin parin päivän perästä uutta lähtöä. Vanhempieni haudalle keväällä istutettu komea keltainen begonia oli kuivunut heinäkuun helteissä, olin istuttanut tilalle uudet kukat, joiden arvelin niidenkin jo aikoja sitten kuolleen hoidon puutteessa tai ainakin paleltuneen ensimmäisissä yöpakkasissa, joten päätin viedä kanervan tänään enkä huomenna. Puolessa tunnissa ehtisin sen ostaa, mutta mistä? Vai menisinkö Lanun aukiolle evakuoituun torikahvilaan kahville, nousisin Trion pysäkiltä Nastolan bussiin ja ostaisin sittenkin kanervan hautausmaan kasvihuoneelta? Mutta avotaivaan alla olevat kahvion tuolit saattavat yön jäljiltä olla niin kylmiä että pyllyä palelisi, joten päätän poiketa Sokokseen, onhan sielläkin kahvio ja pohjakerroksen ruokamarketin yhteydessä kukkaosasto. Siellä onkin kukkaa jos jonkinlaista, vaan eipä näy kanervia... näkyypäs! Hyllyssä lasioven takana on pieniä hailakan punertavanharmaita callunoita, 1,95 euroa kappale. Ei paha. Kassarouvan kädet likaantuvat, hän katsoo minua syyttävästi samalla kun pujottaa multaisen ruukun pieneen hedelmäpussiin. Minunhan se olisi kai pitänyt hoksata tehdä.

Lähden kävelemään Trion bussipysäkille, josta viimeksi heinäkuussa olin noussut Nastolan bussiin. Mutta se mitä olin luullut pysäkkikatoksen seinäksi, osoittautuukin nyt isoksi mainostauluksi! Bussipysäkkikin on siis siirretty muualle! Onneksi on vielä sen verran aikaa että kun pistän puolijuoksuksi, ehdin takaisin toriparkkityömaan luona oleville pysäkeille. Vaikka minulla on aurinkolasit, alhaalta paistava aurinko sokaisee niin että olen törmäillä vastaan tuleviin ihmisiin. Muistelen kaiholla aikaa, jolloin bussilla pääsi suoraan torille, kukat sai ostaa sieltä ja nousta torin toiselta puolelta Nastolan bussiin tai jos aikaa oli, kävellä linja-autoasemalle sen lähtöä odottamaan. Nyt toriparkkityömaan aidan vieressä valkokeltaiset paikallisbussit seisovat peräkkäin, kun yksi lähtee, toinen vyöryy tilalle. On oltava tarkkana ettei Nastolan bussi, mistä se nyt sitten lähteekään, pääse ajamaan ohi. Ja sieltä se jo tuleekin. Huiskutan sille, pari muuta matkustajaakin huiskuttaa. Se joutuu pysähtymään paikallisbussien taakse keskelle katua, mutta ovi avautuu, pääsemme kyytiin! Trion pysäkiltä matkustajia tulee lisää. Ei pysäkkiä oltu mihinkään siirretty, se oli vain kauempana Aleksilla kuin muistelin sen olleen.

Syksyinen hautausmaa on kaunis ja surullinen. Syyshortensiat kukkivat, auringon kultaamien lehtipuiden väriloisto hivelee silmää. Muutama mustapukuinen astelee kappelia kohti kukkapukettien kanssa. Vanhempieni leposija on veteraanien hautausmaalla. Isän hautajaisissa kuusitoista vuotta sitten äiti oli marmattanut minun valinneen hautapaikan liian läheltä maantietä, liikenteen melusta. - Melkoisessa melussa isä sotaveteraanien hautapaikan on hankkinutkin, veljeni oli huomauttanut. Nyt haudan ja maantien välissä on jo monta riviä hautoja, yksi uusi hautakin vielä tuoreine kukkineen on sinne ilmestynyt. Aurinko häikäisee niin että en heti huomaa vanhempieni hautakiveä. Sen nähtyäni en ole uskoa silmiäni: heinäkuussa istuttamani pienikukkaiset annansilmät (vai jääkoivuko niiden nimi on?) kukkivat kuin henkensä hädässä! Keskellä oleva valkoinen on kasvanut korkeammaksi kuin punaiset, jotka pikkupakkasen puraisemina loistavat kuin rubiinit! Mustaa hautakiveä vasten kukkaloisto pääsee oikeuksiinsa. Mitä ihmettä minä nyt teen? Jos olisin autoileva nainen, lähtisin kotiin ja palaisin parin viikon perästä kanervan ja kuusenhavujen kanssa, mutta toista näin vaivalloista matkaa en enää tänä syksynä tekisi. Tunnen itseni rikolliseksi kun repäisen valkoisen kukan juurineen pois ja asetan tuomani callunan sen tilalle. Oudolta näyttää. Jos jättäisin punaiset kukat sen molemmin puolin, mihin tökkäisin havut? Ja kun punakukat lähiviikkoina joka tapauksessa paleltuisivat, näky olisi surkea. Anteeksi pyydellen revin nekin pois. Terhakoiden kuusenoksien ympäröimä calluna on soma, mutta vaisun näköinen äskeiseen kukkaloistoon verrattuna. Yritän rauhoitella omaatuntoani sillä, että seurakunnan hoidossa olevilta haudoilta kukat revitään jo syyskuun lopussa, jolloin kesätyöntekijöiden pesti päättyy. Vievätkö työntekijät kukat roskikseen vai jonnekin muualle, en tiedä.

Hautausmaalla käynnin tulisi olla harras hetki kiireen keskellä, mutta minä olen ainoastaan väsynyt ja vihainen. Tavallisesti höpöttelen vanhemmilleni uusimmat kuulumiset, nyt en sano sanaakaan, pyyhkäisen vain kostealla talouspaperilla hautakivestä pölyt, kerään roskat kiven edestä. En ehkä tulisi ennen kuin ensi kesänä,talven kynttilät ja äitienpäiväkukan hoitavat muut sukulaiset. Kannan kukat roskikseen, mutta olen liian uupunut kiertelemään muilla haudoilla, syön laukussani olleen banaanin, otan mehupullosta huikat. Pari nuorta naista haravoi hautausmaalle varisseita vaahteranlehtiä kasaan. Kävelen bussipysäkille. Toinen kyytiä odottava nainen kertoo jättäneensä vielä kukoistaneen kesäkukan paikalleen, istuttaneensa kanervat sen molemmin puolin. Muistan vanhan tarinan rouvasta, joka luuli keväällä ostaneensa torikauppiaalta kukantaimia miehensä haudalle. Kun hän seuraavan kerran meni käymään haudalla, siellä komeili kaksi isoa kaalinpäätä vierekkäin! En kerro tarinaa naiselle. Meikäläistä haudanpalvomiskulttuuria pohtiessani muistelen kanadalaista hautausmaata, jolla aikoinaan lasteni isän kanssa olimme käyneet. Tasainen laaja nurmikenttä, jolla vieri viereen painettuina samanlaisia pieniä ruskeita metallilaattoja, niissä vainajan syntymä- ja kuolinajat. Ei kukan kukkaa missään. Siistiä, helppoa, huoletonta! Ehkä jonkun mielestä kolkkoa ja tunteetonta.

Osa Aleksanterinkatua on suljettu henkilöautoliikenteeltä toriparkkitöiden ajaksi. Suunnittelen jääväni bussista vähän ennen työmaata olevalla pysäkillä, jossa olen nähnyt kaukoliikenteen sekä joidenkin paikallisbussien pysähtyvän. Siitä olisi lyhyt matka työmaan päätypuolitse Vapaudenkadulle, josta oman asuinalueeni bussit lähtevät. Mutta ilmeisesti Nastolan bussi ei saa pysähtyä siinä, koska kuski ei ole pysähtymismerkistäni moksiskaan vaan posottelee kauas työmaan toiselle puolelle entisen Starckjohannin, sittemmin pankkikonttorina toimineen liiketalon kohdalla olevalle pysäkille. Onneksi taskustani löytyy pala suklaata, sen voimin jaksan vielä kävellä melkein toriparkkityömaan ympäri omalle bussipysäkilleni.

Varmaan kaikista näistä muutoksista ja remonteista on aikanaan kerrottu paikallisissa tiedostusvälineissä, mutta joko en ole kiinnittänyt niihin huomiota tai olen unohtanut ne saman tien. Kotiin tultuani kaivan keväisin ja syksyisin joka kotiin jaettavan bussiaikataulun esiin. Kyseisen Nastolan bussin lähtö- ja päätepysäkiksi mainitaan kauppatorin E-pysäkki. Tarkoittaa toriparkkityömaan Vapaudenkadun puoleisen aidan vieressä olevaa E-kirjaimella merkittyä pysäkkiä! Kauppatori on nykyään ihan eri suunnalla, kirjaston ja teatterin välisellä aukiolla eikä sen torin laidalle kulje eikä sieltä lähde ainuttakaan bussia.

Väriä elämään

Huomasin sen heti tavaratalon toiseen kerrokseen astuttuani, syysruskan punaisen laukun, joka viestitti: Mä oon sun... Olin vuosikaudet ollut mustan kassin kantaja, tänä syksynä päätin hankkia punaisen. Tosin tämä laukku, jonka yläpuolella luki "uutuus" ei ollut olkalaukku, jollaisiin olin itseni totuttanut, vaan suuren maailman tyyliin kädessä tai käsivarrella kannettava. Astelin se käsivarrella peilin eteen. Oudolta näytti ja tuntui. Ilokseni laukusta löytyi erikseen kiinnitettävä olkahihna, jonka laitoin heti paikalleen. Näytti vielä oudommalta. Laukun kantokahvat roikkuivat hassusti olkahihnan alta, vein laukun hyllyyn takaisin. Huomasin toisen punaisen, hieman pienemmän olkalaukun, mutta sen materiaali kiilteli liikaa. Entä jos sittenkin ostaisin mustan, muodikkaamman kuin minua vuosia palvellut, vielä käyttökelpoinen pehmeä pussimallinen? Mutta kun aloin muistella, mikä määrä eri kokoisia ja mallisia mustia laukkuja kotoani löytyi, päätin että ei sittenkään mustaa.

Palasin syysruskan punaisen laukun luokse, sovittelin sitä uudestaan käsivarrelleni. Totesin että väri ei riidellyt vanhan vaaleanvihertävän syystakkini kanssa, kuvittelin miten se pirtsakoittaisikaan muita, tummasävyisiä takkejani, joten päinvastoin kuin olin suunnitellut, minun ei ehkä tarvitsisi hankkia uutta takkia lainkaan! Päätin ostaa laukun, jonka hintakin oli kohtuullinen, ei siis todellakaan mikään monta sataa euroa maksava merkkilaukku. Kotiin palattuani tutustuin siihen tarkemmin, löysin jokaiselle lokerolle käyttötarkoituksen, kaikki mukana kuljetettavat tarpeelliset tavarani löysivät oman paikkansa.

- Miks sullon kassi mukana? Pienempi lapsenlapsi oli kysynyt kun olimme istuneet katsomassa isonsiskon tanssinäytöstä. - Tämä mikään kassi ole, vaan Jouni-merkkinen olkalaukku, sihahdin hänelle. Hän halusi nähdä mitä kaikkea siellä on. Kaikkea mitä nainen tarvitsee, kuiskasin, mutta hän ei antanut periksi ennen kuin tanssinumeroiden välillä olin esitellyt laukkuni sisällön.

Otti aikansa ennen kuin uusi laukku alkoi tuntua omalta. En löytänyt painonapin vastakappaletta kuin etsinnän jälkeen. Jos vedin vetoketjun kiinni, painonapin saattoi jättää auki, mutta vetoketjun ees taas vatuloiminen olisi ollut hankalaa. Jos taas jättäisin molemmat auki, miten helppoa varkaan olisikaan vaikkapa kauppatorin tungoksessa siepata lompakko laukustani. En yleensä levittele torilla lompakkoani, vaan taskussani on pieni kolikkokukkaro ostoksia varten, silti. Ja miten paljon helpommin siepattavissa kädessä kannettava laukku olisikaan kuin olalla tai kainalossa kuljetettava, pohdiskelin ensimmäisellä uuden laukun kanssa tekemälläni kaupunkireissulla. Voi toki tämänkin laukun mytätä kainaloon ilman että kiinnittäisi olkahihnaa, mutta eniten edukseen se on joko kädessä tai käsivarrella, samaan tapaan kuin lehtikuvissa julkkisnaiset kanniskelevat isoja merkkilaukkujaan.

Nyt olen jo tottunut laukkuuni, suorastaan rakastan sitä enkä haluaisi lähteä mihinkään ilman uutta syysruskan punertavaa laukkuani. En enää ajattele, suljenko vetuketjun, nepparin vai molemmat, en purista sen kahvoista kaikin voimin kiinni siltä varalta että joku yrittää siepata sen. Enkä halua siihen olkahihnaa, olenhan vuosikymmenten ajan kannatellut oikealla olkapäälläni mitä erilaisimpia laukkuja niin että kropppanikin lienee vääntynyt toispuoliseksi. Eläkeläisjärjestön tilaisuudessa laitoin laukun toisella puolellani olleelle tyhjälle tuolille. Tuskinpa siihen kukaan kiinnitti mitään huomiota, mutta semmoinen ihme tapahtui, että ekakerran voitin arpajaisissa! Punaisen pöytäkynttilän. Harmi vain että laukku on hiukka liian iso teatteriin, konserttiin tms., joten sinne on otettava vanha musta "Jounikassi" ainakin siihen asti kunnes olen vaihtanut senkin pirtsakamman väriseen.

Tule syyskuu!

"Onko tälle mitään selitystä, että lämmin sää vaan jatkuu? Uutisankkuri kysyi meteorologilta. On, elokuussa on kesä!"

Päivän Näppis tämän päivän Etelä-Suomen sanomissa. Postasin sen faceen, mutta silkkaa vaatimattomuuttani jätin kertomatta, kenen lähettämä ko. näppis oli. Niin että jotain minultakin sentään vielä julkaistaan! Nuori meteorologi ei tosin vastannut noin näppärästi, vaikka mieli varmaan teki, vaan selitteli ilmavirtauksia tms.

Lumoavan lämpimät elokuun päivät jatkuvat, mutta iltatuulessa on syksyn sävel. Kesä on kiihkeydessään vaativaa aikaa, syksy tyyntynyt ja levollinen kuin vanha nainen. Kohta ei tarvitse - eikä tarkene - istua parvekkeella, kuljeskella puistoissa, rannoilla kesää kokemassa, vaan voi kaikessa rauhassa virittäytyä sisähommiin, minkä nyt välillä piipahtaa ulkona syksyistä luontoa ihailemassa.

"Syksy oli aina ollut hänelle vakavaa ja työteliästä aikaa, syksyllä hän oli kirjoittanut parhaat runonsakin, ne joista itse eniten piti. Kesällä jokin osa hänestä nukkui tai oli poissa. Sielu oli kuin lintu, joka kävi ruumiin ulkopuolella, lensi puusta puuhun, metsästä metsään. Syksyllä sielu tuli takaisin ja katsoi häntä, itseään silmiin." ( Lainaus Jaan Kaplinskin kirjasta "Sama joki.")

Kun kevään heräämisen, haltioitumisen aika oli ohi, kesä liukui tasaisena vihreänä nauhana. Väriläikkinä olivat tapaamiset läheisteni kanssa, parit nuoruudenystävien synttärit, iltapäivä entisten eestin kielen opiskelijoiden seurassa. Eesti keelt emme räägineet, suomeksi sujui paremmin ja hauskaa oli! Retket mm. Urajärvelle ja Asikkalaan, edellisessä jutussa kertomani höyryjunamatka Heinolaan.

- Mikä häikäisevän valkoinen teltta tuolla mäen kumpareella on? Ihmettelen Heinolan satamapuiston polkua kävellessämme.- Morsian, seuralaiseni sanoo. Niinpäs onkin! Kodan muotoisen teltan yläaukosta kohoaa valkoisen korsetin verhoama vyötärö, paljaat olkapäät ja kaula, tumma nutturakampaus, kasvojen vaalea soikio. Kädessään morsian pitelee kukkakimppua, toisella kädellään hän asettelee laajahelmaisen pukunsa päällä olevia ohuita kangashetaleita, kohentaa asentoaan. Kahden mustiin pukeutuneen miehen kamerat räpsyvät kilpaa. Varmasti mukana oli myös sulhanen, mutta olin niin häikäistynyt morsiamen kauneudesta että en huomannut häntä. Ajatukset kiirivät omaan nuoruuteeni. - Olen kerran, kauan sitten pelännyt tällä samalla joella pienessä pikaveneessä, sanon kun istumme puiston penkillä, katselemme sataman venerivistöjä. Pelkäsinkö silloin vai onko pelon tunne liittynyt muistikuviini myöhemmin, en ole varma.

- Mummi, sulla on takki nurin päin! Seuralaiseni kikattaa kun alkaa ripotella vettä ja meille tulee kiire lähteä puistosta pois. Niinpäs onkin, kiiltävä vuoripuoli päällimmäsenä. Ähellän takin toisin päin ja mennään. Olemme ostaneet höyryjunaan vain menolipun ja palaamme illansuussa vakiobussilla kotiin. Bussi pysähtyy joka pysäkillä, kiertää ureheiluopiston kautta. Seuralaiseni nukkuu, pää kopsahtelee auton ikkunaan. - Laita pää tähän mummin olkapäälle, kuiskaan. Hän laittaa. Hipaisen kädelläni hänen hiuksiaan. Nuttu nurin, onni oikein, ajattelen.

Höyryjunalla Heinolaan

Elokuinen lauantaiaamu maailman kauneimman hiihtostadionin edustalla. Arviolta parisataa henkeä tähyilee odottavan näköisinä rautatieasemalle päin. Suurin osa lapsiperheitä, osa Päijät-Hämeen perukoilta asti tulleita, muutama iäkkäämpi rouva sekä pari harmaata herraa joukossa. Ja sieltä se jo saapuukin!  Hitaasti mutta varmasti takimmaisen vaunun punertava peräseinä lähestyy Salpausselän seisaketta, paikkaa, johon diplomaattikuntaa ja muita kutsuvieraita pääkaupungista kuljettaneet kisajunat aikoinaan saapuivat. Ikkunaton "härkävaunu" herättää hilpeyttä, keitähän varten lieneekään? Oliko siinä vielä toinenkin umpivaunu ja vasta sen jälkeen matkustajavaunujen rivi, koko kolonnaa työntänyt muhkea Ukko-Pekka höyryveturi viimeisenä. Viimein letka pysähtyy ja rynnimme rappusille. Lähetän myötätunnon ajatuksen heille, jotka ovat joutuneet kipuamaan näitä rappuja kapsäkkiensä kanssa. Onneksi minulla on vain olkalaukku ja kun otan kaiteista tukevasti kiinni, nousu onnistuu ja sinertävä ovenripa - kuin lapsuuden kamarissa - painuu alas ensi yrittämällä.

Seisova, ummehtunut ilma lyö heti vaunun ovella vastaan. Onneksi on viileä sää, auringon porottaessa kattoon voisi olla tosi tukalaa. Tummanpunaisella sametilla päällystetyt muhkuraisen pehmeät tuolit, pöytä välissä. Toisella seinustalla isommat pöydät, leveämmät istuimet. Pöytien yläpuolella seinään kiinnitettynä kaksi lasikupuista lamppua, ikkunoissa kulahtaneen näköiset samettiverhot. Kukkakuvioinen kokolattiamatto. Menneen maailman tuntu. Muistan lukeneeni rautatieharrastajien nettisivustoilta, että käytössä on toisen luokan vaunut, lapsuuteni aikaisia puupenkkejä tuskin nähnee enää muualla kuin vanhoissa  suomalaisissa elokuvissa. Istun selkä menosuuntaan päin. Juna nytkähtää liikkeelle. Pidä huivista kiinni, nyt mennään! Huikkaan matkatoverilleni.

Asemalta tulee muutama matkustaja lisää. Nyt vauhti ylittää jo kävelyvauhdin ja kiihtyy edelleen. Ihmettelemmekin, miten 37 km:n matkaan saadaan kulumaan tunti neljäkymmentä minuuttia. Se selviää pian. Konduktööri, joka vaunuun saapuessaan ei kailota seuraavan aseman nimeä kuten ennen muinoin, kertoo että Ahtialan asemalla juna seisoo puoli tuntia. Miksi ihmeessä?  Aikaisemmilla vuoroilla siellä on ollut asemakahvio ja viihdeohjelmaa, nyt junassa on kahvilavaunu eikä ohjelmanesittäjiä enää ole. Rautatieharrastajia seisoskelee asemalla keltaiset liivit päällä, osa matkustajista menee tutustumaan asemaan, me pysymme sisällä. Kiertelen muissa vaunuissa. Muistan miten pelottavalta pienenä tuntui kun oli ylitettävä vaunujen väliset natisevat liitoskohdat. Kahvilavaunussa kauppa käy, tarjolla on kääretorttua ja muita menneen ajan henkeen sopivia herkkuja. En osta mitään. Kurkistan vessan ovesta, vilkaisen pönttöön, jonka reiästä näkyy kappale rautatiekiskoa ja sen viereistä ruohikkoa. Palaan paikalleni. - Vielä kaksikymmentä minuuttia tällä asemalla, matkatoverini toteaa, kaivaa muistikirjan laukustaan. Hän haluaa kertoa pari viikkoa sitten  päättyneen ulkomaanmatkansa kokemuksista. Kulta, kuuntelen enemmän kuin mielelläni! Teen välikysymyksiä, ehkä liikaakin.   

Matka jatkuu. Ukko-Pekka posottelee jo melkoista vauhtia, vislaa aina tasoylikäytävälle tultaessa. Vaunut vatkaavat sivusuunnassa eestaas. Välillä löyhähtää pahaa hajua, olisiko veturin höyryä. Puuttuu vain keitetyn kananmunan tympeä tuoksu, kun puupenkeillä istuneet levittelivät matkaeväitään ja saattoivat tarjota kanssamatkustajillekin, ryypätä pullosta maitoa päälle. Onko sulla huono olo? Kysyn matkatoveriltani. Kuulemma ei. Minulla on. Revin kapean yläikkunan auki. Vain yksi matkustaja on hiukan aikaisemmin tehnyt samoin, onneksi kukaan ei valita vedosta kuten linja-autoissa aikoinaan tapahtui. Kyllä Suomessa asumatonta korpea riittää, toteamme kun tuuheat, vielä kauniin vihreät metsät vilistävät ohi. Seuraava pysähdys Vierumäellä, jossa viivytään muutama minuutti. Myllyojalla ei pysähdytä lainkaan. Ja sitten saavutaankin jo  Kymijoen ylittävälle rautatiesillalle. Olin unohtanut, mitkä huikaisevat näkymät sieltä korkealta avautuvatkaan! Ja samassa ne ovat ohi.

Heinolan asemalla odotellaan kunnes junamiehet ovat avanneet matkan ajaksi lukitut vaunujen ovet.  Ovatko tämän puolen rappuset korkeammat kuin ne mistä junaan noustiin, ajattelen kun en tiedä, pitäisikö alimmalta askelmalta hypätä kuten matkatoverini on tehnyt? Hän odottelee minua parin metrin päässä  olevan asemalaiturin betonireunustalla. Hänellä on pillifarkut ja tennarit, teepaidan päällä hiukan lyhyempi huppari, tuulessa liehuvat pitkät hiukset. Eivätkö asemalaiturit ennen olleet lähempänä junan rappusia, muistelen samalla kun toinen jalka edellä kurkotan maahan, selkäni ei ehkä olisi tykännyt hyppäämisestä. Reidessä vihlaisee ilkeästi, mutta onneksi pystyn kävelemään.

Mihin Ukko-Pekka katosi? Ihmettelemme kun emme enää näe veturia junan kummassakaan päässä. - Tuollahan se menee! Matkatoverini huomauttaa kun olemme jo kadulla menossa kohti kaupungin keskustaa. Veturi painaa vimmattua vauhtia yksinään kuin karkuun päässyt vauhko hevonen! On se vaan komean näköinen! Olisiko meneillään veturin kääntymisoperaatio? Juna lähtee nimittäin puolen tunnin kuluttua takaisin, mutta me  olemme ostaneet vain menolipun emmekä vielä tiedä, palaammeko höyryjunan iltavuorolla vai bussilla kotiin.

Ensimmäiseksi on aikomus etsiä hyvä ruokapaikka, seuralaiseni hiplaa jo älypuhelintaan sellaisen löytääkseen. Vasta sen jälkeen alkaa seikkailu kaupungissa, johon minulla liittyy sekä romanttisia että vähemmän romanttisia nuoruusmuistoja, mutta joista, yllättävää kyllä, mikään ei enää kosketa! Ei millään lailla. Jotka tuntuvat ainoastaan kylmääviltä ja yhdentekeviltä kuin jokin kaukainen kuulakkaan kolea loppukesän päivä. Hiukan surullista mutta samalla helpottavaa. "Ainoa mikä ON, on tämä hetki..." Vai miten siinä laulussa sanotaankaan?